Toinen mahdollisuus

Sisäinen turvattomuus kohdallani merkitsee sitä, etten luota elämään enkä siihen että se kantaa, vaan alan itse epätoivon vimmalla yrittää hallita elämää ja sen tapahtumia. Miettiessäni asioita tänään, ihmettelin sitä, miksi yhä palaan aina kuin lähtöpisteeseen, suhteessa itseeni sekä ympäröivään todellisuuteen. Miksi koen tasaisin väliajoin kuin olisin totaalisen hukassa, vaikka pohtiessani matkaani vuosien saatossa, ymmärrän itseäni sekä elämää huomattavan paljon enemmän kuin ennen.

Tänään mietin itseäni ja tätä matkaani siten, että ehkä siinä ei olekaan tarkoitus päästä mihinkään. Ehkä on vain opittava suhtautumaan elämään oikealla tavoin nöyrästi, joka suhteessa päivä kerrallaan. Suhtautuen jokaiseen uuteen päivään uteliaan ennakkoluulottomasti, ilman että esimerkiksi itsensä työstämisestä tulisi aina saada jotakin kuin palkkioksi. Toisaalta mietin sitä, että tämä matka minuuteeni on vaatinut monessa kohden todella armotonta työntekoa, mutta toisaalta nyt miettien onhan se antanut elämääni äärettömän paljon, eikä siinä jos taas tässä hetkessä koen kuin olevani lähtöruudussa silti ole kyse siitä että olisin palannut alkuun, vaan pikemminkin niin, että taas osaan hieman eri tavoin tarkastella elämää ja sitä, millätavoin minun tulisi siihen suhtautua.

Pohdin tänään myös paljon yksinäisyyttä. Toisaalta tuo on minulle tuttu elementti elämässäni, onhan se ollut viime vuosia lukuunottamatta varsin vallalla oleva tunne suhteessa toisiin ihmisiin. Hyvin pitkälti tuosta syystä, huomaan nykyäänkin, aina vaikean tilanteen edessä vetäytyväni totaaliseen yksinäisyyteen, kuin pyrkien siten saamaan yhteyttä syvälle sisimpääni. Toisaalta kaipaan noissa hetkissä toisia ihmisiä, mutta toisaalta jonkun tuohon tilateeseen tullessa koen myös jollain tavoin olevani häiritty. Kovin ristiriitaista kuten sisäinen elämäni tällä hetkellä monin tavoin muutoinkin on. Kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa, haluten samalla olla suuren ihmisjoukon ympäröimänä.

Sisäinen kaaos on toinen asia jota paljon olen miettinyt. Lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka monin eritavoin olen tuota kaaosta pyrkinyt hallitsemaan. Ymmärtäen oikeasti vasta nyt etteihän tuossakaan tilassa minulle mitään pahaa ole. Se on vain yksi tunnetila, jonka olemassaolo minun pitää opetella hyväksymään, ilman että sitä tarvitsisi heti olla sysäämässä pois, tai analysoida atomeiksi. Ehkä suurin oivallukseni tänään onkin se, että minun tulee hyväksyä elämä tässä ja nyt, tällaisenaan. Ilman mitään lisäämistä tai poisottamista. Tällaisenaan.

Tiedostan tehneeni pitkän matkan, johon kuuluu paljon hyvää, mutta myös paljon ääretöntä tuskaa. Parasta juuri nyt tuossa kaikessa on kuitenkin se, että tajusin juuri tänään sen, ettei minun tarvitse olla pettynyt itseeni, jos hetkittäin koen olevani totaalisen hukassa, sillä sehän on vain signaali siihen, että matka jatkuu. Oikeasti kun elämä on matka, joka jatkuu niin kauan kuin elinpäiviä annetaan. Miksi siis kuvittelisin että voin elää sitä vasta kun olen totaalisen sinut joka asian kanssa suhteessa itseeni ja kaikkeen. Koko ajanhan minä tätä elämäksi kutsuttua matkaani kuitenkin päivän matkan kerrallaan tassuttelen.

Loppupäätelmänä ehkä se, että minun on vain opeteltava taas hellittämään, luottaen elämään ja siihen että se kantaa, vaikka hetkittäin kokisinkin monintavoin olemiseni epävarmaksi. Sillä tuskin koskaan ihmisen elämässä voi olla sellaista tilaa, jossa ei koskaan kokisi jonkinlaista epävarmuutta asioissa. Minun kohdallani vain kyse on siitä, että edelleen vaadin itseltäni täysin käsittämättömiä joka asiassa, niin tässä itsetuntemuksessa sekä luottamuksessa suhteessa elämään. Tärkeintä kuitenkin kohdallani lienee ymmärtää se, että riittänee kun ylipäänsä edes jonkinverran elämään uskallan luottaa.

Jokainen meistä kaipaa rakkautta, olemmehan ihmisiä. Minä olen viime päivinä pysähtynyt tämän aiheen äärelle, pohtiessani elämääni. Olen äärettömän kiitollinen Luojalleni siitä, että hän taas kerran pysäytti minut, sillä ymmärrän kulkeneeni taas kerran tiellä joka ei olisi tuonut tullessaan mitään hyvää.

Kuten aikaisemmissa kirjoituksissani kerroin, olen viimeisen 1,5 vuoden periodilla toiminut yrittäjänä, saaden itseni taas kerran totaaliseen taloudelliseen umpikujaan. Nyt mietittyäni elämääni, omia valintojani, ymmärrän miksi näin kävi.

Aloittaessani yrittäjyyteni, päätin etten ota lainaa. Puolen vuoden starttirahakauden päätyttyä kuitenkin otin. Tuossa hetkessä olimme erään ystäväni kanssa perustamassa eräänlaista avokuntoutuspalveluita tarjoavaa yritysyhteistyötä, jonka pyörittämiseen tarvitsimme toimitilat. Tuo toimitilan vuokraaminen ei sinällään olisi ollut yhtään paha asia, mutta ottaessani lainaa tuota varten, tulin samalla antaneeksi periksi omille haluilleni. Ilmoittauduin samantien autokouluun, ajaen itselleni moottoripyöräkortin ja hankin itselleni pyörän, perustellen sitä itselleni sillä, että olin kärsivällisesti odottanut tuota unelmaani yli 20 vuotta. Totta toinen puoli, mutta tuon pyörän ostettuani, kuin huomaamattani tulin harhautuneeksi tielle, josta koko elämäni mukana kulkeneet talousongelmat saivat taas kerran alkunsa.

Yhden Jyväskylän reissun pyörällä tehtyäni, totesin etten tuolla kyseisellä pyörällä voi pidempiä reissuja tehdä. Sen jälkeen vaihdoin pyörää. Päästellessäni pitkin baanaa 1100 kuutioisella Hondallani, koin hetken aikaa eläväni. Samoihin aikoihin sain töitä eräästä päihdekuntoutusyksiköstä ja tuloni muuttuivat säännöllisemmiksi. Tuon muutaman kuukauden työrupeaman aikana vaimoni sai vakityön ja päätimme sijoittaa omaan kotiin. Saimme lainan ja pian yksi suurimmista unelmistamme oli totta.

Kesän lopulla työni loppuivat, enkä toisaalta ollut yhtään huolissani, sillä olihin minulla jo reilun puolivuotta ollut suunnittelilla hakea ELY-keskukselta rahoitus erääseen nuoria syrjäytyneitä auttavaan projektiin, jota kuntamme etsivän nuorisotyön kanssa yhteistyössä olimme suunnitelleet. Suuria suunnitellessani, päästin itseni pois realismista, vaihtaen tuon jälkimmäisen moottoripyörän autoon, jollaisesta olin jo pikkupoikana haaveillut, perustellen sitä sillä, että myydessäni meillä olevan auton, saisin rahaa sen verran, että eläisimme siihen asti kun projektirahoitukseni ratkeaisi. Vaihdoin siis pyörän autoon, myyden käteisellä vanhan automme. Ollen vähän aikaa enemmän kuin tyytyväinen. Tämän jälkeen alkoivat ongelmat. Ensin autoon piti tehdä kaikkiaan 6 huoltoa, joiden kustannuksista tappelin myyjäliikkeen kanssa aina kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen. Seuraavaksi projektini rahoitussuunnitelmat joutuivat vastatuuleen, kun ELY-keskuksesta ilmoitettiin, ettei rahoituspäätöstä ole tiedossa seuraavaan puoleen vuoteen, johtuen jostain ihmeen järjestelmäpäivityksistä, joita heillä oli omissa prosesseissaan menossa. Tuossa hetkessä, jälkiviisaana, kun olisin luovuttanut, olisin säästynyt paljolta. Minun ei olisi tuolloin, viime syksynä tarvinnut muuta kuin myydä tuo muutamaan kuukautta aikaisemmin ostamani auto, laittaa firmani telakalle ja todeta hommien menneen nyt tällä kertaa näin. Periksi antamisen sijasta, aloitin nyt mietittynä, jo valmiiksi tuhoon tuomitun taistelun. Hullunkiilto silmissäni aloin kiertää markkinoimassa yritystäni, parhaimmillaan toiselle puolelle Suomea ajellakseni, omakustannuksella puhumaan elämästäni ilmaiseksi, pelkkää markkinointia tehdäkseni. No, jokainen ymmärtää ettei tuo ole ilmaista, kuten ei ole tuollaisen ökyauton pito, puhumattakaan uuden kodin sekä 7-henkisen perheen elämisestä. Minulle siis kertyi hyvin pian suuret summat lisävelkaa, joiden rahoittamisen hoidin yritysrahoituksilla, kunnes loppuvuodesta olin tilanteessa, että ensimmäiset velkani alkoivat erääntyä, eikä minulla ollut palkkatyötä, jolla noita maksella. Yksi epätoivoissa otettu pikalaina (400€), oli porttini helvettiin tällä kertaa. Kuin pisteenä iin päälle, aloin samoihin aikoihin neuvotella erään suuren yrityksen kanssa koulutuskokonaisuudesta, jonka onnistuessa tiesin, että kaikki taloudelliset vastuuni olisivat kerralla pois pyyhkäistyt. Kuinka ollakkaan nuo neuvottelut etenivät sen verran verrkkaiseen tahtiin, että ehdin alkaa rahoittaa elämistä noilla pirun pikalainoilla, huomaten pian ottavani pikalainaa, maksaakseni pois pikalainaa, käyttäen erotuksen elämiseen. Muutama hassu kuukausi myöhemmin, tein kynän ja paperin kanssa listaa, todeten olevani totaalisen kusessa. Ainoan toivon levätessä tuossa aikaisemmin mainitsemassani koulutuskokonaisuudessa. En vieläkään luovuttanut, vaan jatkoin taistelua, uskoen että asiat järjestyvät kyllä. Toisin kävi.

Tuo suuri yritys oli nimittäin siinämäärin suuri, ettei sen prosessit pyörineetkään erikoisen nopeassa tempossa ja sen vuoksi yhteistyömme käynnistyminen siirtyi aikaisimmillaan ensi syksyyn, minun herätessä siihen karuun todellisuuteen, etten millään kykenisi huolehtimaan enää noita velkoja, joita vajaan vuoden periodilla olin yrittäjyyteeni, perheeni elämiseen sekä omiin päähänpistoihini hankkinut. Lopulta ymmärsin lyödä liinat kiinni. Vasta kylläkin siinä vaiheessa, kun jo sisälleni tutusti kasautunut itseviha ryöppysi yli äyräidensä.

Nyt tätä kaikkea prosessoidessani, olen tiellä tyyneyteen. Olen nimittäin muutamana aamuna, vaimoni lahtiessä tienaamaan asuntolainan lyhennykseen rahaa, vietyäni lapset kouluun, lähtenyt kiertelemään lähellä kotiamme olevaan metsikköön, löytäen sieltä aivan ihmeellisen rauhan sisälleni. Johtunee osaltaan siitä ihmeellisestä elämän kulusta, että asumme nyt oman perheeni kanssa samalla kylällä, jossa koko lapsuuteni vietin, joten haen nyt 30 vuotta myöhemmin, samasta metsiköstä itselleni rauhaa sisälleni, josta hain tuolloin rauhaa sisällä velloneeseen kaaokseeni johtuen lapsuuskodin sekä koulukiusaamisen aiheuttamista ahdistuksista.

Tälle aamua, istuessani hiljaisuudessa, linnunlaulua kuunnellen, sisälleni virtaisi käsittämätön kiitollisuuden tunne. Samalla huomasin miettiväni, ettei minulla ole elämässä mitään hätää. Kaikki nämäkin tapahtumat ohjaavat minua johonkin sellaiseen suuntaan, mihin minun on hyvä kulkea. Mistä tämän tiedostan?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että ollessani tuolla metsässä, koin olevani rakastettu, kannettu, juuri tässä ja nyt, juuri tälläisenaan. Saaden ajatuksen, jota kohden tässä nyt lähden kulkemaan. Ajattelin nimittäin sitä, että mitä minä olen koko elämäni etsinyt. Rakkautta. Tuota tilaa, jossa kaikki on hyvin, vaikka sen ulkopuolella vaikuttaisi olevan totaalinen kaaos. Tuon tilan minä löysin ja matkasta tuohon tilaan, ajattelin seuraavaksi alkaa kirjoittaa kirjan. Päätin nimittäin nyt sen, että haen kesän ajan töitä, ollen samalla lapsilleni kotona läsnä, mutta joka päivä käyden tunnin parin mutkan tuolla metsikössä hakemassa sisälleni ajatuksia, mistä sitten kirjoittaa. Syksyllä, tarkemmin elokuussa, viettäessäni 40-vuotis synttäreitäni, minulla on kasassa opus, joka kertoo yhden ihmisen tarinan kaipuusta rakkauteen. Tuo matka kaikkineen, julkaistaan sitten kirjani tai ei, tulee olemaan minulle varmasti yksi eheyttävimmistä kokemuksista koko elämäni aikana. Tuosta prosessista myös täällä blogissani seuraavaksi ajattelin kirjoitella, joten lämpimästi tervetuloa mukaan matkalle rakkauteen.

Kaikkea hyvää elämäänne. Voikaamme hyvin.

p.s Jos tiedät jonkun ihmisen joka voisi auttaa kirjani julkaisemisessa, niin vinkkaathan hänelle minusta. :)

Raittiina, päivä kerrallaan elämä on kohdallani kantanut jo vuosia, eikä ongelmani tällä hetkellä ole sinällään sidoksissa päihteisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, etten ole vieläkään löytänyt itsestäni sitä viisastenkiveä, jonka avulla oppisin elämään hetken kerrallaan, syöksymättä uusiin asioihin totaalisen sokeana.

Tällä hetkellä tilanteeni on se, että raittiuden myötä rakentunut elämäni on jollain tavoin tullut tienristeykseen, jossa pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Raittiuden sekä kohdallani ongelmia tuoneen uhkapelaamisen suhteen tiedostan suunnan, mutta elämänhallinta onkin sitten asia, jossa olen totaalisen hukassa.

Tässä hetkessä lähtökohtani on siis se, että toimittuani 1,5 vuotta yrittäjänä, olen onnistunut kasailemaan itselleni kaikkiaan n. 80k euron velat, joista selviäminen tässä hetkessä vaikuttaa todella pitkältä tieltä, mutta jonka toisaalta tiedostan olevan kuitenkin täysin mahdollista, sillä olenhan jo kertaalleen henkilökohtaisesta konkurssista selvinnyt.

Lähinnä tässä hetkessä pohdin sitä, mikä minut tähän tilanteeseen jo toistamiseen ajoi, sillä aikaisempi konkurssini johtui puhtaasti tuossa hetkessä jyllänneistä riippuvuuksista sekä näistä johtuneista täysin järjenvastaisista ratkaisuista. Hmm..itseasiassa, nyt tätä kirjoittaessani huomaan saavani itseni kiinni samasta asiasta. Sinällään ei ole väliä, vaikka minulla ei tässä hetkessä olekaan nuo tietyt addiktiot vallalla, ratkaisuni kuluneen vuoden periodilla ovat monessa kohden olleet täysin järjenvastaisia. Spontaanisti, hyvin tunnepitoisesti tehtyjä valintoja, joiden seurauksia tänään sitten mietitään myssy syvällä päässä.

14 vuotta sitten elämältäni katosi pohja. Tänään sensijaan olen siinä onnellisessa asemassa, että elämäni perustukset ovat kunnossa. Noihin perustuksiin tukeutuessani, tiedän ettei minulla ole hätää, vaikka oma talouteni heittääkin nyt häränpyllyä. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että tämä kaikki on kuitenkin minulle hyvässä parasta, niin vaikealta kuin hetkittäin kaikki tuntuukin.

Listasin eilen aamulle velkani, todeten että moni sellainen asia, jota kuluneen vuoden aikana olen haaveillut saavani, on loppuenlopuksi ollut sen saatuani täysin merkityksetön, siitä aiheutuneen stressin myötä. Ehkä tässä kaikessa on minulle se sama oppi, jonka jo jokin aika sitten luulin sisäistäneeni. Elämässä tärkeintä on sisäinen hyvä olo, eikä niinkään ulkoiset seikat.

Jos vielä kykenisin olemaan itselleni epärehellinen, voisin tämän hetkistä tilannettani syyttää tai selitellä monella erilaisella "huonotuurisella" asialla, mutta toisaalta se ei tee tyhjäksi sitä, että kaiken tämän kaaoksen taustalla on pyörinyt oma sairas tunne-elämäni ja se, että olen harhautunut haluamaan mitä erinäisempiä asioita itselleni ja heti.

Positiivista tässä hetkessä on se, että tänään minun ei tarvitse näitä asioita alkaa paeta, vaan voin näitä varsin avoimesti jakaa, sillä tiedostan tänään sen, etten näidenkään asioiden kanssa ole yksin.

Hetki kerrallaan siis eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta. Raittiina.

Olen viime päivät pohtinut taas kerran elämääni. Peilaten sitä siitä todellisuudesta, että vielä joitain vuosia sitten elin elämää, jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Olin, elin ja hengitin suunnatonta pelkoa. Tuohon aikaan peilattuna, tämän hetken elämäni on täydellistä. Aivan kuten se onkin.

Istuskelin juuri kotimme kuistilla, miettien sitä, kuinka paljosta kiitollinen saan tässä hetkessä olla. Minulla on ihana vaimo, joka on kulkenut rinnallani läpi pimeimmän helvetin. Aivan mahtavat lapset, joita seuratessani suurinkin murheeni elämässä muuttuu mitättömän pieneksi. Olen saanut raittiin elämäntaipaleeni aikana opetella luottamaan ihmisiin siinä määrin, että olen ensikertaa elämässäni uskaltautunut solmimaan aitoja ystävyyssuhteita. Lisäksi käydessäni elämääni läpi, olen saanut korjata yksi kerrallaan suhteitani läheisiini siten, että tänään, tavatessani kenet tahansa edellä mainituista, voin arastelematta mennä ja halata heitä. Olen siis todella onnellisessa asemassa suhteessa elämääni.

Vielä kun tuohon lisätään se, että kiitos hurjan menneisyyteni, olen aikoinaan ollut pakotettu luopumaan kaikesta väärästä ylpeydestäni, opetellen luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, ei elämästäni tänään puutu yhtään mitään. Jos jotakin lisää olisin vailla voisi minua aivan hyvällä syyllä kutsua ahneeksi, jolla vanhan sanonnan mukaan on p*askainen loppu. Sen vuoksi päätin tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani sen, etten enää vaadi elämältä yhtikäs mitään. Sen sijaan luotan siihen, että se tarjoilee minulle päivittäin juuri sen mitä matkallani tulen tarvitsemaan, voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle joka vielä elämässän joutuu tänään kokemaan vastoinkäymisiä tai yksinäisyyttä.

Yksinäisyys varsinkin on asia josta minulla on omiksi tarpeikseni asti kokemusta ja sen vuoksi toivoisinkin jossain vaiheessa elämääni voivani omalta osaltani saada mahdollisuuden kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, ja sillä tavoin osaltani kertoa omien kokemuksieni kautta sen, että meidän ihmisten yksi tärkeimmistä opeista tässä ajassa on se, että ymmärrämme olevamme tällä matkalla toisiamme varten.

Rakkaus, tuo voima joka liikutti minua pimeydestä valoon, liikuttaa minua tänäänkin, kohtaamaan ihmisiä aidon vilpittömästi jakaen sitä hyvää, mitä itse olen ilmaiseksi saanut.

Annetaan rakkauden jakaantua, hyvän lisääntyessä.

Viikko vierähti pysyttelemällä poissa sosiaalisesta mediasta sekä olemalla pakenematta omia tunteitaan kirjoittamiseen. Minulle kun tunteet ovat aina olleet jotenkin asia, jota jollain tavalla on ollut vaikea sietää, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Viime aikoina aloin tiedostaa pakenevani tunteitani ja itseasiassa lopulta koko elämääni tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Sosiaalinen media on ollut minulle keino tuntea olevansa olemassa. Hassua sinällään, koska kuitenkin tiedosta järjellä ajateltuna sen, että elämä itsessään tapahtuu kokoajan siellä missä minä olen läsnä. No ehkä se juuri kuvastaakin sitä, että olen ollut aidosti läsnä vain täällä.

Surulliseksi minut on tehnyt se, että kirjoittaminen, jonka avulla kuitenkin suurelta osin selvisin tähän päivään näinkin selväjärkisenä, muodostui ajanmyötä, kuin huomaamattaan minulle eräänlaiseksi loukuksi, johon voin piiloutua itseltäni todellisuutta. Toisaalta varsin ymmärrettävää, olenhan lähes aina paennut lähes kaikkea johonkin.

Paljon ehtii viikon aikana asioita miettiä ja toisaalta myös saada aikaiseksi, kun ei jatkuvasti istu kännykkä kädessä näpyttelemässä jotakin johonkin.

Tein lopulta päätöksen lakata taistelemasta tuon yrittäjyyteni kanssa. Ihme että se näinkin kauan kesti, ottaen huomoon se, että olin tulla kaikessa tuossa ihan sekopäiseksi. Oikeastaan niin surullista kuin se taas on todeta epäonnistuneensa, niin silti päällimmäisenä tunteena lopettamisilmoituksen lähetettyäni koin suunnatonta helpotusta siitä, että nyt ei enää tarvitse taistella.
Ilmoittauduttuani työkkäriin, mietiskelin hetken sitä, kuinka 14 vuotta sitten tulleen konkurssin myötä aloin lähes kuolemaani johtaneen pakenemisen kaikesta vastuusta. Tänään minun ei tarvitse paeta, vaan voin pääpystyssä kohdata elämän sellaisenaan. Posittivinen mieli minulle tuli siitä, että tehdessäni tämän päätöksen, voin hyvillä mielin rauhoittua viettämään kesälomaa lasten kanssa, katsoen sitten koulujen taas alkaessa alanko itsekin vielä kertaalleen jotakin opiskella vai etsisinkö sittenkin jotakin aivan oikeaa työtä.

Summasummarun, voin tyytyväisenä todeta tämän kuluneen viikon opettaneen minulle paljon. Pyrin tietoisesti välttämään pakenemasta elämääni mihinkään, yksinkertaisesti keskittämällä energiani sen elämiseen.

Kuten varmasti moni, joka on kirjoituksiani seurannut, on saattanut todeta, olen viimeaikoina pyrkinyt tietoisesti löytämään aina jotakin positiivista ajatusta tai kiitollisuutta elämästä.

Tässä sinällään ei ollene mitään pahaa, vaan päinvastoin, kun ihminen pyrkii muuttamaan omaa asenoitumistaan elämää kohtaan positiivisemmaksi, se yleensä tuo tullessaan hyviä asioita.

Minulle tässä prosessissa on vain päässyt käymään niin, että siitä on tahtomattani muodostunut minulle eräänlainen pakokeino elämän todellisuudesta, joka kuitenkin kohdallani on kaikkea muuta kuin positiivinen. Tai no toisaalta, kuten jo olen useaan otteeseen todennut, elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta vialla kuin se, etten ole onnistunut työllistämään itseäni siinä määrin, että olisin saanut hankittua perheelleni elannon ja sen myötä tai pikemminkin juuri tuosta johtuen, olen alkanut paeta kaikkea tuohon liittyvää ahdistusta jatkuvaan vakuutteluun itselleni ja muille, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Toisaalta on, mutta toisaalta ei ole. Lisäksi kun en edelleenkään osaa prosessoida terveellä tavalla negatiivisia tunteitani, olen paennut niitä ostamalla asioita, joihin minulla ei ole varaa. Taas tästä nousevaa syyllisyyttä olen paennut, istumalla kännykkä kädessä, kirjoitellen eri sosiaalisiin medioihin siitä kiitollisuudesta, jota omaa aikaisempaa selviämistäni kohtaa tunnen.

Haluan ihmisille pelkästään hyvää. Aivan samoin itselleni. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta samalla pitäisi säilyttää jonkinlaiset realiteetit siihen, kuinka tuota toteuttaa. Minä en ole säilyttänyt, vaan sensijaan olen käyttänyt äärettömän paljon aikaa hyvän jakamiseen, kun tuon ajan olisin voinut käyttää esimerkiksi hakemalla ensin itselleni työtä. Minulle jo aikaa sitten eräs viisas vanhempi ihminen totesi, ettet voi antaa jotakin sellaista, mitä sinulla ei ole. Tuo on taas kerran niin totta elämässäni. Olen yrittänyt. Luoja tietää että olen yrittänyt antaa hyvää kaikille. Väärällä tavoin unohtaen itseni ja sen myötä sen minulle tärkeimmän, eli perheeni. Perheeni ja itseni voidessa huonosti, ei liene suurta hyvää siinä, että kirjoitan jotakin jostakin hyvästä jollekkin toiselle. Aika nurinkurista kaikkineen.

No sitten itse asiaan. Olen ollut tänään koulussa, jossa saimme tehtäväksi kirjoittaa vihasta. Tunne, jonka käsitteleminen on itselleni aina ollut äärettömän vaikeaa ja suunnattoman pelottavaa. Saimme vapaasti valita, ketä kohtaan tuntemaamme vihaa purkaisimme kirjoittaen. Minä valitsin luontevasti itseni. Lähinnä siitä syystä, etten tämän hetken elämässäni vallitsevia ongelmiani voi kenenkään toisen syyksi pistää. Oksensin ulos kaiken, mahdollisimman suoraan ja säästelemättä. Oikeastaan vasta kirjoitettuani huomaten sen, kuinka totta kaikki tuo kirjoittamani oli. Sen vuoksi haluan nyt jakaa tuon kirjoittamani kirjeen tässä, samalla varoittaen, ettei seuraava teksi ole mitenkään kaunis tai ruusuinen. Raadollinen kuvaus siitä, kuinka suunnatonta vihaa ihminen voi itseään kohtaan tuntea. Ei siis ihme, että aikoinaan yritin sitkeästi itseäni hengiltä. Tänään minun ei tarvitse, sillä voin prosessoida tuota vihaa kirjoittamalla ja sen jälkeen tehdä tarvittavia toimenpiteitä elämässäni sen eteen että tuo viha laantuisi.

Tässä siis kirjeeni:

VITUN KUSIPÄÄLLE!

Siispä "Ruusunen", nyt saatana järki käteen. Mieti mitä elämältäsi haluat. Kun sen ensin selvität itsellesi, niin tule sitten vasta seuraavan kerran puhumaan minulle jotakin.

Kuten kirjeestäni voinee päätellä, olen varsin vihainen ja pettynyt itseeni taas kerran. Onneksi tänään ymmärrän, että viha on tunne ja sen myötä kun ymmärrän mikä tuon vihan aiheuttaa, voin tuolle aiheuttajalle tehdä jotakin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että ymmärtäessäni paenneeni elämää yltiöpositiivisiin kirjoituksiin tänne nettiin ja someen, lyön ykskantaan liinat kiinni. Kirjoitan seuraavan kerran tänne tai someen vastan sitten, kun itse sekä perheeni voi hyvin ja kun itselleni olen onnistunut hankkimaan säännölliset tulot.

Siihen asti haluan sydämestäni toivottaa juuri sinulle kaikkea hyvää.

Kuulemisiin..

Sain erään koulutuksen yhteydessä asiakseni kirjoittaa eräällä tavoin päivitetyn version elämäntarinastani ja nyt tässä ajattelin sen tehdä. Mielenkiinnolla odotan itsekin, kuinka paljon erilainen tarinani on, kuin mitä se on kun sen ensikerran kirjoitin jo kohta 6 vuotta sitten aloittaessani ensimmäisen blogini kirjoittamisen. Nyt miettien tiedän tästä tarinasta tulevan sen verran pitkän, että päätin jakaa sen useampaan osaan ja tämä ensimmäinen pätkä käsittelee lähinnä lapsuuttani ja siihen liittynyttä koulukiusaamista.

Nyt mietittynä, sain elää monen mittapuun mukaan, vähintääkin kohtuullisen tasapainoista lapsuutta. Synnyin ihan tavalliseen Suomalaiseen perheeseen, jossa alkoholi sinällään lapsuudessani ei hirveän suurta osaa näytellyt, vaikka se säännöllisin väliajoin kuvassa esiintyikin. Pohtiessani nyt lapsuuttani, peilaten sitä lähinnä siihen, millainen kasvuympäristö omilla lapsillani on, voin sanoa saaneeni kasvaa lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaan. Muistellessani lapsuuttani, koen, että minulla oli kuitenkin vanhemmat, joiden puoleen sain kääntyä, jos jotakin murhetta mielenipäällä oli. Se miksi en kuitenkaan sitä juuri tehnyt, johtunee lähinnä siitä, että koin omilla vanhemmillani olleen omassa elämässään jo tarpeeksi haasteita, että omilla "pienillä" murheillani heitä olisin sen enempää rasittanut. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että ehkä olisi monessa kohden pitänyt, mutta kuitenkin uskon siihen, että meidän ihmisten elämä on ainakin jollain tavoin käsikirjoitettu, joten minun elämäni tällä hetkellä on lie mennyt juuri sen oman käsikirjoituksen mukaisesti, sillä muutoihan en tässä tätä nyt kirjoittaisi. Olen loppupeleissä paljosta kiitollinen vanhemmilleni, eikä minun elämänpolkuni varrella olleet kuopat ole juurikaan sidoksissa siihen, millaiset vanhemmat tai kasvatus minulla oli, vaan pikemminkin siihen, millaisia valintoja omalla vapaalla tahdollani olen elämässäni päätynyt tekemään.

Oikeastaan nyt mietittynä ainoa asia jonka lapsuudestani toivoisin voivani muuttaa oli koko peruskouluajan kestänyt koulukiusaaminen. Yllättävää kyllä sen arvet näkyvät yhä tänä päivänäkin monin eri tavoin, vaikka kaikki nuo tapahtumat, ne traumaattisimmatkin, olen jo aikoja sitten saanut käsitellyksi ja siten suurimmaksi osaksi jättänyt taakse. Silti on yhä tilanteita, jotka antavat sen tietyn signaalin, joka herättää mnussa sen pienen avuttoman, pelokkaan pojan joka koko kouluaikani olin. Tuo pieni poika ei olisi selvinnyt hengissä yhdeksää vuotta, ellei hänellä olisi ollut jotakin mistä hakea turvaa. Osa tuosta turvasta oli valheellista suojaa, mutta osa sitäkin aidompaa ja tänäkin päivänä kovin suurella osin elämääni turvaa tuovaa luottamusta johonkin. Muistan loputtoman monet kerrat rukoilleeni apua jaksaa tuota jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota koulussa jouduin kokemaan, ja sitä voimaa kyllä tuohon hetkeen annettiinkin, sillä ilman sitä en olisi jaksanut.
Toisaalta kehitin itselleni mitä erikoisempia selviytymiskeinoja, joista tässä hetkessä osaltaan on varmasti muotoutunut minulle sisälle kiinni eräänlainen malli ripustautua asioihin ja erilaisiin rituaaleihin. Olin nimittäin lapsuuteni erilaisten pakonomaisten rituaalien orja. Esimerkiksi pelätessäni mennä kouluun, sain pidettyä itseni rauhallisena, seuratessani koko bussimatkan mitä erilaisimpia maamerkkejä, joita sitten ulkoa opettelin muistamaan. Kertailin näitä tiettyjä tiennimiä, talonnumeroita ja niistä muodostuvia jänniä yhdistelmiä, ettei minun tarvinnut miettiä mitä kauheuksia tänään koulussa joutuisin kohtaamaan.

Selvisin koulusta kunnialla, mutta toisaalta kaikki tuo kiusaaminen ja muu, oli jättänyt minuun niin syvät arvet, että peruskoulusta päästyäni, en osannut ajatella itsestäni juurikaan mitään hyvää ja sen vuoksi en uskonut mahdollisuuksiini pärjätä esimerkiksi lukiossa, vaan päädyin hakeutumaan ammattikouluun, jonka ensimmäisten viikkojen jälkeen jo ymmärsin olleen väärä valinta. Toisaalta tässäkin asiassa lopulta kävi niin, kuin oli tarkoituskin, sillä oikeastaan tuon ammattikoulun ensimmäisen parin vuoden ajalla sain paranneltua peruskoulun aikana saamiani traumoja koulukavereiden suhteen, sillä tuolla ammattikoulussa sain tutustua muutamiin todella mukaviin tyyppeihin, joiden kanssa yhä vieläkin satunnaisesti yhteyttä pidetään. Eli kaikella tarkoituksensa, kuten useasti todetaan.

Seuraava vaihe elämässäni on jo nuoruuden huumaa, joten jatkan siitä sitten seuraavassa osiossa. :)

Ihmisen löytäessä tien rakkauteen, hän tulee ymmärtääneeksi sen, mitä koko elämänsä ajan on yrittänyt selvittää. Miksi olen syntynyt tänne.

Kun ihminen kuten minä, kokee elämässän erilaisia vastoinkäymisiä, kysymys omasta merkityksestä nousee jatkuvasti esiin yhä voimakkaampana. Näin kävi minullekkin. Mitä enemmän elämä tarjoili vastatuulta, sitä kovemmin minä yritin ymmärtää elämää. Lopulta ajatuen tilaan jossa ei enää yksinkertaisesti jaksanut esittää yhtään ainoata kysymystä, saati järkeistämisestä johtunutta vastaväitettä. Toisinsanoen, tulin halukkaaksi luovuttamaan elämän edessä, hyväksyen sen sellaisenaan ilman minkäänlaista järkeilyä. Tässä kohden todettakoon vain se, että isäni itsemurha, kohta 8 vuotta sitten, niin karmea menetys kuin se minulle olikin, silti se toimi minulle viimeisenä sysäyksenä siihen, että luovun kaikesta järkeistämisestä elämäni suhteen, sillä tuota tapahtumaa en itselleni koskaan kyennyt järkeistämään, en vaikka loppuunasti kyllä yritin.

Tuosta luovuttamisesta alkoi matka, joka on nyt jatkunut parisen vuotta. Matka jonka aikana olen oppinut elämään elämää, vastaanottaen kaiken mitä sillä minulle on tarjolla, ilman jatkuvaa vastaanhangittelua.
Tänään käyskennellessäni pihalla miettien sitä, kuinka elämästäni ei puutu yhtään mitään. Heti järjellä ajateltuna, järkeni alkaa suoltaa ulos senkin seitsemänkymmentä erilaista asiaa, jota tarvitsisin. Totuus on kuitenkin se, että eläessäni rakkaudessa, minulle ei ole tarjolla mitään muuta kuin itselleni parasta kaikessa mahdollisessa elämääni liittyvässä asiassa.

Nyt esimerkiksi kuluneen reilun puolisenvuotta vallalla ollut taloudellinen ahdinko, on asia jonka kanssa olen järkeni ajamana tuskaillut itseni taas kerran hulluuden partaalle jo moneen otteeseen, tullakseni aina samaan pisteeseen. Pisteeseen, jossa järki vaikenee, sydämen alkaessa puhutella minua rakkaudellisesti lohduttaen. Ei sinulta mitään sellaista puutu, mitä ilman et tulisi tässä hetkessä toimeen.

Tälle aamua esimerkiksi ensimmäinen ajatukseni tai paremminkin harras toiveeni oli se, että oi jospa joku kaunis päivä saisin yhteydenoton, jossa minulle tarjottaisiin töitä. Ajattelin tuossa hetkessä olevani kykenemätön elämään ilman työtä. Hetken päästä huomasin huvittuneena miettiväni sitä, että olenhan tässä jo kohta 40 vuotta elänyt ilman varsinaista, säännöllistä toimeentuloa, enemmän tahi vähemmän kituuttaen. Tuon ajatuksen jälkeen huomasin taas päässeeni siihen rakkaudelliseen hyväksymisen tilaan, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille. Tilaan jossa tuolla pihalla käyskennellessäni minun teki mieleni vain heittäytyä pitkälleen maahan, nauttien puhtaasta, raikkaasta ilmasta, kevään tuoksuista ja linnun laulusta. Tuo tila on itselleni se tärkein asia elämässäni, jonka ymmärrän lahjana saaneeni, kun järkeistämisellä ajoin itseni melkein hulluuteen asti kaikkine pelkoineni. Tänään en pelkää. Saadessani elää rakkaudessa, minulta ei puutu mitään, mutta heti eksyttyäni johonkin tuosta turvallisesta tilasta, alan kuvitella tarvitsevani vaikka ja mitä. Tuo sekasortoinen tila nousee yhä tasaisin väliajoin vallitsevaksi ja tuossa kaaoksessa teen mitä käsittämättömämpiä ratkaisuja, ostellen autoja, moottoripyöriä tai jotakin muuta jota tuossa kaaoksessa kuvittelen tarvitsevani. Hetken päästä huomatakseni vain sen, ettei nuo tavarat minulle mitään hyvää sinällään antaneet.

Haluan siis tiiviisti pysytellä tässä turvallisessa rakkauden tilassa, jossa minulta ei puutu mitään. Silti ymmärtäen tässä hetkessä myös sen, että harhautuminen polulta on vain merkki ihmisyydestäni, tarpeestani kokea taas jotakin itselleni korvaamattoman tärkeää kasvuni matkalla. Luojan kiitos, kuten tuossa laulussa sanotaan, voin aina palata tuohon ristin juurelle. Ristin joka minulle symbolisoi puhdasta rakkautta. Rakkautta jossa ei ole sijaa pelolle, järjeistämiselle, saati toisen ihmisen tai itseni tuomitsemiselle. Rakkauteen, joka vapauttaa minut kaikista mahdollisista vaatimuksista itseni suhteen. Siis tilaan, jota koko elämäni yritin itselleni rakentaa mitä ihmeellisimmin keinoin, aina huomatakseni vain päätyväni samaan turvattomaan epätoivon tunteeseen, jossa ainoa ajatus oli epätoivo. Tänään en koe epätoivoa. Tänään koen rauhaa. Rakkaudessa eläen.

Olen pohdiskellut viime päivät sitä, miksi ihmeessä ihminen joka on totaalisesta tuhosta, paniikinsekaisesta pelosta ja itsetuhoisesta elämästä rakentanut tasapainoisen ja hyvältä tuntuvan elämän, yrittää silti yhä löytää elämässään jotakin sellaista minkä kautta kokisi kaiken olevan hyvin.

Tänään minulla oli tähän liittyen varsin mielenkiintoinen aamupäivä. Huomasin nimittäin yhtäkkiä ajattelevani sitä, miksi tavoitella jotakin sellaista, jonka on jo saavuttanut, lakatessaan tavoittelemasta sitä. Nimittäin sisäinen rauha. MInulla on se. Kokoajan mukanani. Tuo rauha ei sinällään ole tunne, vaan pikemminkin varmuus siitä, että olivatpa olosuhteet ympärilläni millaiset tahansa, elämä kantaa ja on hyvin.

Nyt tätä kirjoittaessani mietinkin hieman huvittuneena taas tätä addiktoitumistani erilaisiin asioihin. Tämän päivän löytönä retkelläni on nimittäin ollut tietoisuus siitä, että olen elämässäni perillä, juuri siinä mihin aina olen luulotellut päätyväni vasta kuoleman korjatessa. Tuntuu hassulle todeta elävänsä todeksi tässä hetkessä tietoisuutta siitä, että elää siellä mihin on luullut luotu kuolemaan.

Tätä on käsittämättömän vaikea pukea sanoiksi, jotta sen ymmärtäisi ja samalla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että sen hyväksyisi, mutta voi pojat että sen kokiessaan ymmärtää ja hyväksyy kaiken niin menneessä kuin tulevassakin. Olipa se mitä tahansa, kaikki on hyvin. Tässä ja nyt. Aina.

Olen siis perillä tietoisuudesta siitä, että elämäni on jo tässä hetkessä siinä, mihin sen on määrä koskaan tulla. Silti tässä istuesani päässäni sinkoilee ajatuksia sinne tänne ja tuonne, mutta aikaisemmasta poiketen, hyväksyn niiden olevan ajatuksia, joita tulee ja menee koko ajan. Ei minun tarvitse niihin reagoida. Olen sisimmässäni kuitenkin saavuttanut tietoisuuden siitä, että olen ihminen jolla pää jauhaa jatkuvasti, hiljentyäkseen hetkeksi toteamaan kaiken olevan hyvin.

Nyt totean kaiken olevan hyvin. Istun hiljaisuudessa, jossa ei yksinkertaisesti kuulu mitään. Kuvannee hyvin pitkälti läsnäoloani tässä hetkessä. Olen. Elän. Hengitän. Nautin. Tavoittelematta saavuttaen.

Kuten varmasti aikaisemmasta postauksestani voitiin päätellä, olen käynyt viimeaikoina melkoisen sisäisen taistelun, tullakseni tähän hetkeen, jossa kaikki vaikuttaa yhtä sekaiselta, mutta toisaalta äärettömän selkeältä. Selkeyttä asioihin lähinnä on tuonut se, että olen puhunut ja kirjoittanut asioista, jäsentäen ne itselleni realistisempaan muotoon. Ei elämä tähän(kään) lopu, päinvastoin alkaa taas kerran uudelleen.

Tuska on minulle tarpeellinen momentti. Se osoittaa minun harhautuneen omavoimaiseen taisteluun elämää vastaan, vaatimaan elämältä jotakin sellaista, mitä kuvittelen tarvitsevani, mutta joka samantien saavutettuna, menettää kokonaan merkityksensä.

Tämä sama on toistunut elämässäni useita kertoja. Loputtoman useita. Yleensä näin käy, kun luulottelen olevani jollain tavoin onnellisempi, saadessani jotakin sellaista mitä minulla ei vielä ole. Luojan kiitos, olen antautunut elämässäni sellaiselle tielle, jossa tuska on tuttu vieras, silloin kun eksyn tuolta tieltä hapuilemaan jotakin sellaista jota ilman en luule voivani elää.

No tässä hetkessä äärimmäisen hyvää on parikin asiaa. Ensiksikin se, että aikaisemmassa postauksessani kuvastunut suunnaton pelko on pois. Johtunee hyvin pitkälti siitä syystä, että olen puhunut asioista, saaden näin kutistettua mielikuvitukseni luomat pelot, samalla realismin vallatessa alaa. Olen lisäksi selvitellyt asioita, ottaen niistä kaiken selon, mitä tähän hetkeen niistä olen saanut. Positiivista tässä kaikessa on se, että vaikka itse hyvin suurella todennäköisyydellä tulen taas kerran maksaneeksi suhteettoman kovan hinnan yrittäjäkokeilustani, tällä kertaa tuosta kokeilusta ei joudu maksamaan minun lisäkseni kukaan toinen. Saamme pitää kotimme. Lisäksi saan mahdollisuuden kerrankin elämässäni ottaa vastuun omista vääristä valinnoistani, kantaen seuraukset yksin, ilman että olisin niitä kenenkään toisen harteille kaatamassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Toisaalta tämä viimeaikojen taistelu on palauttanut minut olennaisten asioiden ääreen. Tänään kävimme lasten kanssa retkellä, paistamassa nuotiolla makkaraa ja todella hauskaa oli. Ymmärsin tuolla retkellä sen, että minun tulee taas kerran palata siihen omaan pienuuteeni, oman sisäisenlapseni äärelle, löytääkseni totuuden omasta itsestäni. Tuo totuus kun ei löydy mistään tämän maailman tarjoilemista houkutuksista, päinvastoin, noihin houkutuksiin tuppaa hukkumaan koko ihmisyys, inhimillisyys.

Tänään olen kuitenkin äärettömän toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Tuo toivo onkin tässä hetkessä se tärkein asia minulle, sillä sen löytymisen myötä heräävät myös tuikitärkeät tuntemukset, kuten kiitollisuus ja usko elämään. Näiden tuntemusten kanssa taaplatessa elämäni ei voi olla muuta kuin hyvin. Näin tänään, tässä hetkessä vahvasti uskon.

Asioilla on taipumus järjestyä.