Toinen mahdollisuus

Kuuntelin tälle aamua erään ystäväni suosituksesta oheisen kappaleen. Kuuntelin ja itkin. Kappale on kaunis, mutta jotenkin tähän hetkeen kyyneleet eivät olleet surua. Ennemminkin, kuin sielun puhdistautumista.

Mietin elämääni ja sitä, että vaikkakaan en enää kerää itselleni toisten ihmisten tunteita läheisriippuvaisen pakkomielteisyydellä, niin silti työni on tänä päivänä lähes päivittäin täynnä ihmisten surua, traumoja, vihaa ja tuskaa. Vastapainona tietysti vuorottelevat toivo, usko elämään, selviytyminen ja asioiden hyväksyminen. Ilosta ja riemusta puhumattakaan.

Mutta koska olen tunteiltani varsin herkkä, lähes poikkeuksetta jokaisen ihmisen tarina koskettaa. Vaikka osaankin jo tietyllä tavalla olla ottamatta toisten murheita kantaakseni, silti jokaisesta jää jonkinlainen jälki sisimpääni. Ehkä tämän aamun kyyneleet olivat sisimpäni puhdistamista noista ihmiskohtaloista.

Olen aikoinaan inhonnut itkemistä. Lähinnä siitä syystä että minua kiusattiin koulussa ja kiusaus vain lisääntyi jos tuolloin itkin. Löytäessäni päihteet, oli kuin olisin päättänyt että nyt saa kaikki tunteilut osaltani riittää.

Tänään sensijaan olen äärimmäisen onnellinen siitä että osaan tuntea jo likipitäen tunteiden koko kirjon. Parhautta myös se etten häpeile niitä enää näyttää. Toisaalta tälle aamua ymmärsin itselleni varsin tärkeän asian. Noihin tunteisiin ei silti tarvitse jäädä kiinni. Niistä voi aivan huoletta irroittaa otteensa. Ne palaavat kyllä, kun elämä tarjoilee taas tilanteista joista nämä yhdet tärkeimmistä osista minuuttani ovat tarpeen.

Muutoinkin mietin itseäni ja sitä kuinka aina ja kaikessa olen tehnyt asioita joko täysillä tai en ollenkaan. Nyt miettien yhä tietyiltä osin tehden.

Oivalsin että mikäli elän yhä tällätavoin, moni hyvä asia elämässäni kärsii, siinä sivussa minäkin.

Nyt sensijaan että keskittyisin aina pelkästään yhteen asiaan elämässäni 110 lasissa, voin ottaa jokaiseen päivääni palan sieltä, toisen täältä ja tällätavoin välttyä siltä että joku osa jäisi huomioitta.

Ihmiselle joka on ryypännyt itsensä melkein hengiltä, syönyt lääkkeitä enemmän kuin laki sallii, uhkapelannut oman ja siinä sivussa muutaman muunkin ihmisen omaisuuden, urheillut, tehnyt töitä ja esimerkiksi opiskellut lähes pakonomaisesti, tällainen pala sieltä, toinen täältä -ajatus, on oivalluksena varsin mullistava.

Voin siis aivan hyvällä omalla tunnolla opetella ottamaan elämän ja sen suomat asiat pieninä hippusina. Ilman että jokaista asiaa, tunnetta tai tapahtumaa tarvitsee alkaa ahmia kerralla.

Voin esimerkiksi tehdä töitä, harrastaa, tavata ystäviä, olla läsnä perheelle ja varsinkin itselleni aina hetken päivästä, eikä siten että alkaessani yhteen noista edellä mainituista, intensiteetti on sitä luokkaa että kaikki muu elämässäni oleva hyvä siitä kärsisi. Aivan samoin on myös tunteiden laita. Niidenkään ei tarvi olla joko tai. Ilon ei tarvi olla euforiaa, eikä surun tarvitse merkitä voimakkuudeltaan kuolemaa. Vaan myös näissä voi opetella ottamaan itselleen vain palasia. Ainakin niissä hetkissä, missä jokin tapahtuma ei ole laukaisemassa kaiken lamaannuttavaa surua tai tajunnan räjäyttävää riemua.

Elämä ja onnellisuus rakentuu pienistä asioista. Kyse kohdallani tänään onkin enemmän siitä, suostunko kärsivällisesti pieniä palasia kasailemaan, vai pyrinkö äkkiä nyt heti haalimaan niin suuren palan, että se peittää kaiken muun.

Elämäni nyt miettien on ollut seikkailu vailla vertaansa. Sellainen, jonka tässähetkessä toivoisin jatkuvan vielä pitkään. Olenhan tuolla seikkailullani oppinut omaan elämääni sen tärkeimmän, toisten ihmisten merkityksen.

Elin todella pitkään ajatellen että kaikesta on selvittävä yksin. Kokien väärällä tavoin epäonnistuneeni, mikäli jossain kohtaa olisin pyytänyt apua. Se millaiseksi ihmiseksi tuo elämäntyylini minut muovasi, on nyt miettien äärettömän surullista. Surullista siinä on lähinnä se, että tiedostan tänä päivänä ympärilläni elävän tällaisia ihmisiä todella paljon. Ihmisiä jotka ajattelevat ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Tai vielä pahempaa, kokevat suunnatonta häpeää siitä ajatuksesta että pyytäisivät apua.

Jos luet tätä tekstiä ja tunnistat itsesi tuosta ylläolevasta, kehoitan sinua rohkeasti kulkemaan kohti tuota häpeää, uskaltautuen luopumaan tuosta väärästä ylpeydestä ja pyytämään apua. Kenenkään ei nimittäin tarvitse yrittää selvitä elämästä yksin. Minä esimerkiksi olisin kuollut n. kolmikymppisenä, ellen olisi suostunut kohtaamaan tuota suunnatonta häpeän tunnettani. Tunnetta, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta samalla tunnetta jonka alle aikoinaan olin musertua. Yrittäen väistää tuota ikävää tunnetta keinolla millä hyvänsä. Päihteiden käytöstä pillereihin, pelaamisesta, pakonomaisen urheiluun ja työnteosta totaaliseen eristäytymiseen yhteiskunnasta. Kunnes lopulta tajusin sen tärkeimmän. Tuo tunne on minussa sisälläni, eikä lähde sieltä muutoin, kuin turvautumalla johonkuhun toiseen, puhuen läpi erilaiset tapahtumat ja lopulta konkreettisesti kokien nuo tunnetilat.

Mutta mikä vapaus tuosta seuraakaan. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa, että ollessani 32-vuotias, alkaessani opetella puhumaan siitä miltä minusta oikeasti milloinkin tuntuu, tuntui kuin olisin vapautunut yli 3-vuosikymmentä kestäneestä vankeudesta. Sillä tärkeintä tuossa kaikessa kohdallani oli ymmärtää se, että nämä tunteet olivat todellisia, omiani ja siitä huolimatta tunteita joita minulla ensimmäistä kertaa elämässäni oli lupa kokea. Olinhan tuon piinaavan vankeusaikani luulotellut ettei minulla ole lupa moista tuntea, vaan sensijaan tulisi tehdä kaikkeni nuo tunteet tukahduttaakseni. Lopulta en enää yksinkertaisesti jaksanut juoda niin paljon viinaa, saati napostella niin paljon pillereitä, että noiden yhteisvaikutus olisi noita tunteitani vaimentaneet. Sensijaan olin loputtoman monet kerrat vain kuolla yliannostukseen.

Tänään työskentelen ihmisten kans, jotka elävät tuolla samassa pimeydessä. Ymmärtäen että voin yrittää ojentaa heille kättä, tarjoten apua. Silti samalla myös hyväksyen sen että läheskään kaikki ei tuohon käteeni tartu, syystä tahi toisesta. Ehkä aika sille ei vielä ole oikea. Ehkä tuon ihmisen on määrä elää toisenlainen elämä kuin minun tai jotain. Silti sinnikkäästi tuota kättäni tarjoten luotan siihen, et se joka tuohon on tarttuva, saa mahdollisuuden ehkä ensikertaa elämässään tuntea niitä tunteita joita keinolla millä tahansa on pyrkinyt vaimentamaan. Parhaimmillaan, kuten minäkin aikoinani, löytäen aivan uudenlaisen tavan elää elämää, tuntien mitä erilaisimpia tunteita ja mikä parasta, nauttien elämästä kaikkine sen erilaisine sävyineen.

Jos siis koet ettet enää yksinkertaisesti jaksa yksin, voin lohduttaa sillä, ettei tarvitsekaan jaksaa. Olemme täällä nimittäin toisiamme varten. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on luopua vääränlaisesta ylpeydestä pyytääksesi apua ja lopulta antaa itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, joita tuo luopuminen tapahtuessaan sinussa vapauttaa. Voin vakuuttaa että noita tunteita on ja paljon. Sitä enemmän, mitä kauemmin olet yrittänyt niitä piilottaa.

Ihminen saattaa pelätä elämässään mitä tahansa. Pelko kuvastaa ihmisellä tilannetta jossa on olemassa jokin uhka. Toisaalta nykyhetkeen ihminen saa itsensä pelkäämään, karaten ajatuksissaan pois tästä hetkestä, siirtyen miettimään jotakin tulossa olevaa haasteellista tilannetta. Yhtä kaikki, tämän tunteen vallassa oleva ihminen kaipaa turvaa. Esimerkiksi ihmistä joka halaa, rauhallisesti sanoen ettei ole mitään hätää.

Lapsi tarvitsee kasvaessaan mahdollisimman turvallisen ympäristön. Vanhemmat jotka ovat luomassa tuota turvaa. Jos syystä tahi toisesta tämä ei toteudu, lapsesta kasvaa aikuinen joka rakentaa itse itselleen tuota turvaa mistä tahansa.

Minulle pelko tunteena on liiankin tuttu. Toisaalta, nyt miettien, ilman tuon pelon läsnäoloa elämässäni, tuskin olisin enää tässä. Ilman tuota piinaavaa tunnetta, tuskin olisin kyennyt luopumaan vääränlaisesta ylpeydestä pyytääkseni apua. Kun myönsin etten selviä elämässäni yksin, olen saanut apua todella monelta taholta. Yhä tänäänkin saaden.

Kun ihmisestä kasvaa aikuinen joka ajattelee selviävänsä kaikessa yksin, ollaan todella kaukana siitä mihin meidät tänne maailmaan luotiin. Toisiamme varten. Jos joukko tällaisia 'Minä selviän yksin, en tarvi ketään'-ihmisiä laitetaan samaan tilaan, syntyy pian täydellinen kaaos, kun jokainen kilpaa kyynärpäitä käyttäen pyrkii varmistamaan oman selviytymisensä. Surullista tässä hetkessä on ympärilleen katsellen todeta näitä ihmisiä olevan todella paljon. Luojan kiitos itse en enää ainakaan niin voimakkaasti kuin ennen, kuulu heihin. Itsekkyys, yhdistettynä pelkoon on kokolailla tuhoisaa.

Mutta ihan samalla tavoin kuin itsellä, muutos tapahtuu vasta kun elämä ilman tuon muutoksen toteutumista käy mahdottomaksi.

Minulla on juuri tässä hetkessä kaikki hyvin. Ei siis mitään hätää, niin kauan kuin kykenen pysyttelemään läsnä tässä hetkessä. Siitä huolimatta sain itseni aamulla kiinni pelon tunteesta. Syy siihen oli se, että karkasin ajatuksissani murehtimaan tulevaa. Peläten.

Näissä kohdin itselleni toimiva keino on rukous. Asia jolle vielä vuosikymmen sitten paskasesti nauroin. Pitäen sitä hulluutena. Yksin puhumisena. Asiana jota ihminen tekee lapsellisuuttaan. Tässä onneksi pelko riisui minut vääränlaisesta ylpeydestäni. Opettaen minulle sen mitä kohdallani merkitsee oikeanlainen nöyryys suhteessa elämään ja sen hallitsemattomuuteen. Elämässä nimittäin on loputon määrä asioita, joita minä en hallitse, vaikka kuinka itselleni niin yrittäisin valehdella. Vasta sitten kun elämä yksi kerrallaan tarjoili minulle eteen näitä tilanteita, olin valmis luopumaan pinttyneestä harhastani.

Pelkoni hellittää, kun suostun toteamaan tuonne jonnekin: " Minä en tiedä mikä minulle on parhaaksi. Sinä tiedät. Anna minulle voimaa kohdata kaikki se, mikä minulle on tarpeen, kyetäkseni elämään todeksi sellainen elämä, kuin Sinä haluat."

Tämän myötä kykenen hellittämään hieman mielikuvitukseni luomista peloista, palatakseni samalla takaisin tähän hetkeen. Hetkeen jossa lopulta kaikki on todellakin hyvin.

Aivan aluksi on todettava se, että vaikka viime viikko olikin monin tavoin haastava, niin juuri tässä hetkessä, miettiessäni elämää, koen suunnatonta kiitollisuutta siitä että olen saanut kulkea vapauteen tuosta orjuuttavasta riippuvuudesta.

Katsoessani Armanin ohjelmaa, ehkä eniten samaistuin kaveriin, jota rautatieasemalla haastateltiin. Elin nimittäin itse juuri samankaltaisessa tilanteessa vielä vuosikymmen sitten.

Juuri nyt nousee kylmät väreet siitä, kuinka pitkän matkan olen saanutkaan taivaltaa tuolta pimeydestä tähän päivään. Pimeydestä, jonka ainoa valopilkku tuolloin oli se kun sai keinolla tai toisella hommattua päivän annoksen, jolla edes hetkeksi kykenin "unohtamaan" sen karun todellisuuden jossa tuolloin elin.

Itse aikanaan yritin loputtoman monta kertaa oikeasti päättää kurjan elämäni, lähinnä kun ne olot joita ilman päihteitä ollessaan kohtasi olivat vain yksinkertaisesti sietämättömiä. Niin sietämättömiä, että halusin sen takia kuolla, vaikka jollain solulla olisinkin samalla palavasti halunnut elää. Nyt miettien on suuri siunaus, ettei elämäni tuolloin päättynyt. Niin paljon hyvää elämä senjälkeen on tarjonnut. Kruununa se pieni raittiuden ihme, joka perheeseemme syntyi pari vuotta raitistumiseni jälkeen. Tänään tuo pieni ihme, Rinssessani, on jo iso ekaluokkalainen.

Riippuvuus, oli kyse sitten päihteistä tai mistä tahansa, on sellainen ettei ihminen yksin kykene tuota ongelmaa ratkaisemaan. Itse olin aikoinani niin syvällä ongelmissa, etten enää edes tajunnut olevani. Vaati toista kuukautta intensiivistä kuntoutusta, ennenkuin havahduin todellisuuteen jossa elin. Minä ja perheeni olimme siinä onnellisessa asemassa että meitä autettiin alussa riittävästi, jotta sitten kykenimme alkamaan auttaa itse itseämme. Yhä tänäänkin saman kokeneiden tuki on minulle mittaamattoman tärkeä asia ja lopulta ilman sitä tuskin tätä edes kirjoittaisin.

Elämässäni ongelmat ulottuivat paljon laajemmalle kuin vain päihteisiin ja tärkeätä onkin se että ihmisiä tuettaisiin mahdollisimman monipuolisesti. Sillä esimerkiksi pelkän päihteen poisjääminen ei välttämättä ratkaise vielä kaikkea. Itse olen elämässäni kokenut sen että päihderiippuvuus itsessään ei ollut se suurin ongelma, vaan oire jostakin suuremmasta. Kun sitten tätä palapeliä on saanut rauhassa kasailla kokonaan uusiksi, niin on tullut huomaamaan sen, kuinka moni asia elämässäni oikeasti olikaan solmussa.

Silti, vaikka ihminen eläisi tuolla pimeydessä, ei koskaan tulisi unohtaa sitä että tuo ihminen itsessään on tärkeä. Jos se unohdetaan, ei näillä ihmisillä ole kovinkaan paljoa toivoa paremmasta. Ehkä juuri siitä syystä itse tänään työkseni näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä auttaessa, pyrinkin omalta osaltani kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Sillä koinhan itsekin aikoinani havahtumisen juuri siinä hetkessä kun minulle puhuttiin ihmisenä, eikä niinkään ongelmana.

Aihe josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kiitollisuus. Tunne jota kokiessani kaikki on hyvin. Oli olosuhteet mitä tahansa. Tuo tunne nimittäin liikauttaa sisälläni jotakin siten, ettei mitkään asiat, ei isot, eikä pienet vaivaa.

Yleisimmillään tässä hetkessä tuo vapauttava tunne saavuttaa minut elämän pienissä perusasioissa. Iso muutos siihen nähden, kun olen aikaisemmin ollut ihminen jolle mikään ei oikein ole riittänyt.

Ehkä elämässäni pitkään vallalla olleet henkiset tuskat ovat muovaillet minusta suuruudenhulluutta, jättäen jälkeensä sopivan määrän nöyryyttä suhteessa itseeni ja elämään.

Jos nyt hetkeksi pysähdyn miettimään mitä me ihmiset eniten elämässä kaipaamme, on se että joku näkisi ja kuulisi meidät. Itse elän tähän hetkeen siinäkin mielessä onnellista elämää, että siihen sisältyy lukematon määrä ihmisiä jotka näkevät minut, sellaisena kuin olen. Yksinäisyydestä kärsineelle ihmiselle tämänkaltainen siunaus on yksi monista asioista, joista tänään saan kiitollisuutta kokea.

Muutos tapahtuu, kun opettelen uskomaan sen tapahtuvan, alkaen osaltani kulkea sitä kohti.

Ylläolevan kuvan tekstin lukiessa, moni meistä ajattelee ensimmäisenä sen etteihän kukaan meistä ole täydellinen. Mutta jos aidosti haluaa elämässään muutosta, paras lähtökohta tuolle muutokselle luodaan siinä kun ihminen oikeasti pysähtyy itsensä äärelle, hyväksyen sen mikä tässä hetkessä toteaa olevansa ja vasta senjälkeen alkaa tietoisesti kulkea kohti muutosta. Tuon hyväksymisen myötä kun tulee aidosti kykeneväksi antamaan itselleen anteeksi kaiken sen minkä kokee väärin tehneensä.

Me ihmiset vain olemme siinämäärin vekkuleita otuksia, että meillä on niin kamala kiire ja tarve muuttaa jotakin itsessämme (mieluiten äkkiä ja heti) ettemme välttämättä malta aidosti pysähtyä tarkistamaan sitä mitä meidän oikeasti tulisi itsessämme muuttaa.

Vasta kun itse kykenin aidosti taas pysähtymään itseni äärelle, muutos joka minun on tehtävä, nousi esille kuin itsestään. Nyt tuota muutosta kohti alkaessani kulkea, totean hyväksyväni itseni tällaisenaan tässä hetkessä ja tällätavoin poistan itseltäni pakon joka yleisimmillään aiheuttaisi itsessäni vain uhmakkaan muutosvastarinnan ja melkein varmasti tulisin vain valmistaneeksi itseni taas kerran uudelle pettymykselle.

Anteeksianto on asia joka itselleni, kiitos menneisyyteni, on ollut käsittämättömän vaikea asia. Ottaen huomioon sen että elin täysin vastuuttomasti likipitäen parikymmentä vuotta, itselleen anteeksi antaminen ei tapahdu hetkessä. Mutta osaltaan ehkä juuri tämä on se muutos, mitä kohden tämän pysähtymiseni myötä minun nyt on tarve alkaa kulkea.

Olen pyrkinyt tasoittamaan tilini menneisyyden kanssa sekä niiden ihmisten joita tuolla matkallani satutin. Helppoa se oli niiden ihmisten kanssa, jotka olivat valmiit kaikki tekoni antamaan anteeksi. Haaste tuli niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää kiinni vihastaan, joka väärien tekojeni kautta heille minua kohtaan oli sisälleen kasvanut. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut monta. Sillä vaikka ymmärränkin etten voi vapauttaa heitä heidän omista tunteistaan, on silti kovin surullista todeta itsensä olevan osasyyllinen heidän vihalleen. Lopulta tullaan siihen todelliseen haasteeseen mikä liittyy ihmisiin jotka eivät enää ole täällä ajassa läsnä. Tästä huolimatta koin että halutessani tehdä hyvityksestäni perusteellisen, oli minun kyettävä omalta osaltani antamaan anteeksi itselleni myös näiden ihmisten osalta tapahtunut.

Isäni, mummoni ja paras ystäväni ehtivät kuolla ennenkuin ehdin heidän kanssaan asiat selvittää. Tästä johtuen minun tuli löytää keino jäsentää asiat osaltani siten että voisin saada noiden ihmisten osalta väärin tekemisistäni sisälleni rauhan, vaikken konkreettisesti näiltä ihmisiltä synninpäästöä enää saisikaan.

Tuo prosessi opetti minulle todella paljon. Olinhan pakotettu turvautumaan toisiin ihmisiin, saadakseni paikannettua noiden tekojeni taustalta todelliset motiivini ja niiden kohtaamisen kautta päästä sinuiksi asioiden kanssa.

Juuri tällaisten tapahtumien kautta tänäänkin kykenen kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Sillä pysyttäytymällä omissa kokemuksissani, tulen enää kovin harvoin tahtomattani loukkaamaan ketään. Tahallinen loukkaaminen kun on elämässäni menettänyt tarpeellisuutensa, ymmärtäessäni vastauksen omaan pahaanolooni sisältäni ja sen myötä tahallisesti tarve loukata ketään on poistunut. Sillä jos joku tässä hetkessä aiheuttaa minulle pahaa mieltä, syy siihen löytyy sisältäni, ei tuosta toisesta ihmisestä, saati hänen tekemisistään tai sanomisista.

Harhauduin vasta kokemuksieni sijaan kertomaan eräälle ihmiselle mielipiteeni asiaan johon hän mielipidettäni kysyi. Jos olisin malttanut pysytellä omissa kokemuksissani, olisin välttänyt pahoittamasta hänen mieltään sanomisillani. Nyt kuitenkin sen tein ja yrittäessäni asiaa hänen kanssaan selvittää, selvittämisen sijasta onnistuin vain pahoittamaan hänen mieltään lisää. Tällaisessa tilanteessa nykyään pysähdyn tarkastelemaan omia motiivejani asioissa sekä ottamaan näistä tilanteista opiksi. Paikallistaessani omat virheeni, kykenen jatkamaan matkaani rauhallisin mielin, vaikkei tämä toinen ihminen minulle sanomisiani antaisikaan anteeksi. Koen nimittäin nykyään niin, että tehdessäni oman osuuteni asioiden selvittämiseen ja pyytäessäni virheitäni anteeksi, jää tuon toisen ihmisen vastuulle haluaako hän tulla minua puolitiehen vastaan, vai jääkö hän kiinni tuohon negatiiviseen tunteeseen jonka täysin tahtomattani tulin hänelle aiheuttaneeksi. Tämä on itselleni tuiki tärkeä anteeksianto, jonka itsessäni tarvitsen kyetäkseni säilyttämään sisälläni sen rauhan jonka tämän jo vuosia kestäneen tutkimusmatkani aikana olen onnistunut paikantamaan.

Lopulta päästään siihen muutokseen, minkä äärelle tälle aamua totesin pysähtyneeni. Minulle suunnilleen pari vuotta sitten useampi ihminen totesi, että olisiko minun jatkuva ajatusteni jakaminen somessa eräänlainen pakokeino omille tunteilleni. Parisen vuotta asiaa kypsyteltyäni totean ymmärtäneeni asian olevan juurikin niin. Tämän oivalluksen tultua tein sisäisen päätösen keskittyä kohtaamaan omia tunteitani. Käytännössä tämä tarkoittaa tässä hetkessä kohdallani sitä että niin tämän blogin kirjoittaminen, kuin jatkuva jeesustelu erinäisillä saiteilla somessa saa nyt jäädä. Päätin nimittäin niin että keskitän nyt kaiken energiani jatkuvien ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen sijasta sisimpäni tarkasteluun. Ainoa kirjoittaminen jota nyt aion toteuttaa on vihdoin ja viimein saattaa todeksi sen jo täälläkin useaan otteeseen mainostamani kirjan kasaamiseen.

Totesin nimittäin tälle aamua itseni äärelle pysähtyessäni, hyväksyväni itseni tässä hetkessä tällaisenaan. Seuraava vaihe prosessissani onkin otsikon mukaisesti kulkea kohti anteeksiantoa ja juuri tuon toteuttamiseen tuon kirjani kasaaminen sopii kuin nenä päähän tai erästä ystävääni siteeratakseni, kuin pylly jalkoihin.

Sen pidemmittä puheitta aurinkoista kevään jatkoa itsekullekin. Muistakaa että vaikka olemmekin täydellisiä juuri tällaisenaan, se ei silti anna oikeutusta ylpistyä vaan sensijaan avaa oven todellisen muutoksen tapahtumiselle elämässämme.

Olen tässä vaihteeksi havahtunut kipuilemaan keskeneräisyyttäni. Jälleen kerran todeten kärsimättömyyden vallanneen alaa. Odotusten muuttuessa vaatimuksiksi, sisäinen rauha katoaa. Luojan kiitos olen matkallani oppinut riittävien toistojen kautta sen että tämä kipu on jotakin sellaista jonka aikaisemman pakonomaisen pakenemisen sijasta, suostuttuani kohtaamaan, onkin luonteeltaan sellaista mikä on lopulta minulle hyväksi.

Tuskin kukaan meistä puhtaasti rakastaa kipua. Oli sen ilmenemismuoto millainen tahansa. Paitsi jos kyseessä on kaltaiseni masokisti, joka tasaisin väliajoin huomaa kipuilevansa, jollain kierolla tavalla tuosta kivusta nauttien. Mutta silti, saadessani jo hetkittäin, yhä enenemässä määrin nauttia täysin kivuttomastakin olosta, en enää läheskään niin hanakasti itse ole itselleni tuota kipua haalimassa.

Päihteiden käytön sekä muiden tuhoisten riippuvuuksien jyllätessä elämässäni, vallalla oleva tunne oli jatkuva kärsimättömyys. Raitistuttuani aloin pienin askelin rakentaa itselleni kärsivällisyyttä. Pala palalta siinä hetkittäin jo onnistuen. Tänään tiedostan itsessäni sen että jo pääpiirteittäin omaan riittävän kärsivällisyyden elämään ja sen ihmisiin nähden, mutta suhteessa itseeni olen yhä kovin kovin kärsimätön. Kärsimättömyys asioissa kun kohdallani merkitsee lähes poikkeuksetta sen että asioista joita elämässä odotan, muovautuu kärsimättömyydessä vaatimuksia, jotka poikkeuksetta aiheuttavat vain itselleni ja sen myötä lähellä elävilleni kehnoa oloa. Silti, yhä edelleen tietyissä asioissa kivun on kasvettava riittävän suureksi, tullakseni valmiiksi luopumaan kärsimättömyyden luomista vastimuksistani. Kivun ollessa vielä siedettävää, yleensä vain takerrun tiukemmin asiaan johon jotakin muutosta olen tavoittelemassa. Vasta kun kipu yltyy sietämättömäksi, suostun irroittamaan otteeni ja takertumisen sijasta hölläämään, odottaen muutoksen tapahtumista omalla oikealla aikataulullaan.

Tähän ehkä parhaiten sopii seuraavanlainen esimerkki. Jos ajatellaan lapsen syntymää, niin luonto on määritellyt tuon prosessin kestoksi n. 9kk. Tuossa prosessissa ei auta yhtään vaikka kuinka minä kärsimättömänä vaatisin lapsen syntyvän nopeammin. Sillä loppupeleissä jos näin kävisi, lapsi olisi hyvin todennäköisesti syntyvä keskenkasvuisena, aivan kuten tässä hetkessä jos haaveilemani muutokset asioissa olisivat, sikäli jos tapahtuisivat oman vaatimani aikataulun mukaisesti.

Elämä on siinä ihmeellinen, että se tasaisin väliajoin johdattaa elämääni ihmisiä, joiden kautta huomaan ensin kipuilevani, mutta joista kipuiluni jälkeen muodostuu minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä.

Ihan vasta sain tutustua erääseen tällaiseen peiliin (tunnet sydämessäsi piston, kun luet tämän) jonka kautta jo nyt, varsin lyhyen vurovaikutuksen kautta koen saaneeni elämääni enemmän eväitä kuin parhaimmillaan vuosien varrella olen esimerkiksi kirjoittamalla saanut. Parasta näissä keskusteluissa on se että ollessani rehellinen, vastapuolen ollessa samoin, asiat joita läpikäydään ovat kuin huomaamattaan sellaisia joiden kautta huomaan kipuilevani joskus jopa tavallista enemmän. Mitä suurempi kipu, sitä varmemmin tarpeellinen kasvu tapahtuu. Niin tässäkin.

Ongelma viime päivinä itselläni on ollut se että tiettyjen osien osalta toivoin muutoksien tapahtuvan huomattavasti nopeammin, kuin mitä minulle itselleni on hyväksi, mutta silti taas kerran totean odotusteni muuttuneen vaatimuksiksi ja sen myötä sisälläni vallitseva rauha on tipotiessään.

Onneksi tähän hetkeen elämääni kykenen läpikäymään näitä asioita puhumalla ja kirjoittamalla ja sen myötä taas tässä hetkessä totean astuvani askeleen taakse, pudottaen vaatimukseni alas samalla kuin hartianikin ja heti havaitsen hengityksen helpottuvan huomattavasti.

Elämä on varsin vekkuli seikkailu, sikäli kun mahdollisimman avoimin mielin suostun siinä seikkailemaan.

Rauhallista ja rakkaudellista Ystävänpäivää juuri sinulle! <3

Lueskelin juuri Riina Laaksosen kirjoituksen yrittäjyydestä ja sen innoittamana ajattelin itsekin taas hieman kirjoittaa siitä mitä yrittäjyys minulle tässä hetkessä merkitsee ja millaisia haasteita se on elämääni suonut.

Jos nyt saankin tässä hetkessä tehdä työtä jota rakastan ja josta suunnattomasti nautin, niin silti on todettava aluksi se että helpolla ei tämäkään asia elämässäni ottanut onnistuakseen. Nyt miettien siinä on ollut juuri ne minulle tarpeellisimmat haasteensa, jotka ovat muovanneet minusta toivottavasti myös yrittäjänä kärsivällisesti eteenpäin menevän ihmisen.

Alkuun kun ajattelen sitä että juuri käynnistyi kaikkiaan kahdeksas vuosi elämässäni yrittäjyyden saralla, niin siihen suhteutettuna äkkiseltään tuntuisi että jos tuosta periodista on 1,5v saanut keskittyä itse työntekemiseen, niin joko haasteita on ollut riittämiin tai sitten toisaalta itsessä on myös jonkinverran tarkasteltavaa.

Itseasiassa ensimmäinen yrittäjäkauteni sijoittui jo 90-luvun loppupuolelle, aikaan jolloin olin kokolailla tähän hetkeen verrattuna varsin rikkinäinen ihminen. Hyvin pitkälti tuosta johtuen, ei ollut ihme että yrittäjyys ajautui umpikujaan, josta seurasi vuosikymmenen kestänyt velkahelvetti. Sen mitä asioita olen jälkeenpäin purkanut, niin itseäni voin tuosta yhtälöstä eniten syyttää, vaikkei minulla enää tänään olekaan mitään tarvetta itseäni tuosta ruoskia. Kantapään kautta saatua varsin kallisarvoista oppia kaikkineen.

Tämä nykyinen yrittäjyys on sitten hieman erilainen kokonaisuus. Aloitin sen nimittäin huomattavasti varovaisemmin, kuin tuon surullisen kuuluisan ensifloppini. Mutta silti nyt miettien, paljon oli vielä yrittäjyydessä yhä kantapään kautta oppia tarjolla. Reilu vuosi sitten olin jo antamassa periksi, ajatellen ettei minua ehkä sittenkään ole tarkoitettu toimimaan yrittäjänä. Onneksi luovutinkin tuossa hetkessä tavallaan. Siinä nimittäin samalla päättyi se tuhoon tuomittu taistelu sen puolesta että itse järjestän elämässäni palaset kohdilleen. Kolmen kuukauden työttömyysjakso, kohtuuton velkataakka jälleen hartioilla, vetään nimittäin kummasti kaiken ylimääräisen väärän ylpeyden kenestä tahasa.

Mutta tähän hetkeen. Tuon luovuttamisen kautta avautuikin kokonaan uusi suunta. Edelleen samalla kentällä, jossa aikaisemminkin pelailin, eli päihdetyössä, mutta silti siinä mielessä uudella tavoin, että nyt suunnattomien riskien sijaan, olen pyrkinyt ottamaan pieniä askeleita kerrallaan, välillä sitäkin tiiviimmässä tahdissa. Tarpeeksi monta kertaa turvalleen meneminen kun väkisinkin opettaa jonkinasteista varovaisuutta elämässä.

Juuri nyt yrittäjyyteni näkymät ovat varsin valoisat. Saan tehdä täyttä työviikkoa ja luvassa on näitä hommia hamaan tulevaisuuteen asti. Lisäksi parasta tässä hetkessä, näissä hommissa on se, että olen tässä samalla oppinut myös tärkeitä tipsejä siihen, kuinka saan hankituksi itselleni uusia yhteistyötahoja, sikäli kun jossain vaiheessa sellainen tulee taas ajankohtaiseksi. Nyt kuitenkin pyrin rauhoittamaan itseni keskittyen tekemään työtä juuri siinä mittakaavassa kuin se tässä hetkessä kokonaisuutta ajatellen on järkevää, ilman että jonkin ajan kuluttua toteaisin kaiken kaatuneen liiallisten, jopa suuruudenhullujen suunnitelmieni takia. Joskus nimittäin asetin itselleni tavoitteen tässä yrittäjyydessä siihen, että kunhan saan tehdä tätä rakastamaani työtä siinä mittakaavassa että sillä elättää perheensä, niin olen tyytyväinen. Nyt saavutettuani tämän, miksi alkaisin tavoitella taivaita, kun täällä maankamaralla on huomattavasti turvallisempaa kuljeskella.

Tämä ei silti tarkoita sitä että jämähtäisin paikoilleni, saati se että pysähtyisin nauttimaan saavutetusta, vaan puhtaasti sitä että uskon tässä hetkessä siihen että tämä kokonaisuus laajenee vääjäämättömästi juuri siinä aikataulussa kuin itslleni kaikkineen on parhaaksi. Vieläpä niin, ettei minun tarvitse suunnattomasti ponnistella tuon saavuttamiseksi. Olen nimittäin oppinut yhden tärkeän läksyn muidenmuassa. Hyvin tehty työ, markkinoi itse itseään.

Kokemuksena lopuksi todettakoon se, että mikäli joku minulta tulee kysymään kannattaako yrittäjyys tai kannattaako alkaa yrittämään, niin totean ykskantaan niin, että sikäli jos olet valmis laittamaan itsesi likoon rakastamasi asian puolesta, niin ei muuta kuin kohti suuria seikkailuja. Samalla silti muistaen joka päivä sen että mitään suurta ei voi saavuttaa yhdessä päivässä, saati viikossa. Pitkäjänteisellä työllä sensijaan voi saavuttaa mitä tahansa.

Miettiessäni vuosikymmenen takaista elämääni, en ihmettele yhtään sitä miksi kulunut viikko etelän lämmössä on pääsääntöisesti kulunut kiitollisuuden tunteessa.

Maailma on ihmeellinen paikka. Toisaalla ihmiset kulkevat selkäkyyryssä murahdellen, kun taas täällä ihmiset hymyilevät kokoajan, iloisen puheensorinan sekoittuessa mereltä tuleviin tuoksuihin. Toisaalta ymmärrän meitä pohjoisen pimeydessä eläviä ihmisiä sekä meidän melankolista suhtautumistamme. Toisaalta huomasin kaipaavani juuri tällaista iloisuutta.

Mutta itse asiaan. Ihmettelen lähes päivittäin sitä kuinka entisestä pelokkaasta, arasta ja sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä kuoriutui ajanmyöten täysin päinvastainen poika. Poika joka elää ja hengittää elämäänsä uteliaan innokkaana kaikkea uutta kohdaten. Välillä hetkittäin jopa liiankin kanssa, mutta vain huomatakseen hetken kuluttua sen ettei sekään haittaa mitään.

Esimerkkinä innokkuudestani, nyt kun viimeisetkin pelonrippeet on karistettu niskasta, huomasin miettiväni jo tulevaa niin että tehdessäni tarmokkaasti työtä, saan itselleni ja perheelleni sen kautta tarjottua mahdollisuuden tutustua mitä ihmeellisimpiin asioihin ja paikkoihin mitä maa päällään kantaa. Hiljaa hyvä tulee, itselleni toistellen, karkaan unelmoimaan siitä että vielä joku päivä kirjoitan elämästäni muistelmat, istuskellen merenrantahuvilamme terassilla meren aaltoja kuunnellen. Herää pahvi! Toteaisi Huugo-peikko. Päiväunia on hyvä uneksia, silti säilyttäen terve realismi mukana. Minulla kun tuppaa hetkittäin hukkumaan kaikessa uneksinnassa tuo terve todellisuudentaju.

Kuten jatkuvasti totean, niin totean nytkin sen, kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan miettiä aikaa kun paniikkihäiriön ja syvän masennuksen kourissa eläessäni jo postilaatikolla käyminen oli viikon rankin suoritus. Nyt täällä vaimon kanssa oleillessamme olemme varmasti kävelleet yhteensä enemmän kuin mitä aikanaan vuoden aikana sain jalkaisin kuljetuksi ja parasta kaikessa se ettei missään kohtaa ole tarvinnut pälyillä ympärilleen yrittääkö joku anastaa jotakin.

Yhden päivän kulutimme kiertäen paikallisessa eläinpuistossa ja sanonpahan vain ettei sitä osannut kuvitellakaan millainen paikka paksujen kivimuurien sisään kätkeytyy. Jos joskus Kanarialle eksyt, niin paikka on tutustumisen arvoinen.

Löytyipä täältä Suomalainen kirkkokin, jossa oli hyvä käydä hakemassa hengenravintoa. Joskin kaikkineen koko saari sitä jo valmiiksi henkiikin.

Kuten aikaisemmin totesin, odotan innolla mitä kaikkea seikkailuja elämä onkaan kohdallemme varannut. Sellainen seikkailu tämä kulunut vuosikymmen on jo ollut, niin hyvässä kuin pahassakin. Parhaiten vieläpä niin että jopa pahassa on ollut lopulta kätkettynä jotakin itselleni tuiki tarpeellista ja hyvää.

Vaikka täällä varmasti ongelmitta viipymisilleen pidempäänkin, niin ilman yhtään haikeutta pakkaamme tälle iltaa kamppeet ja suuntaamme aamulla lentokentälle. Malttamattomana odottaen sitä hetkeä kun kotiin päästessämme lapset rientävät riemusta kiljuen vastaan.

Vapaus. Sitä se raitis elämäntapa parhaimmillaan tänään minulle on.

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.