Toinen mahdollisuus

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.

Rakkaus, mitä se on? Siinä varmasti kysymys jonka äärelle meistä jokainen joskus pysähtyy. Kuten minä tälle aamua.

Kuten moni kirjoituksiani vähänkään lukenut tietää, olen saanut elämässäni kulkea varsin mielenkiintoisen matkan. Matkan, minkä aikana myös sellaiset tapahtumat, joita yleensä ihmiselämässä koetaan traumatisoivina, ovat myös ajan myöten muovautuneet tapahtumiksi, joiden taustalta on löydettävissä Rakkaus.

Kun ihminen menettää läheisensä itsemurhan kautta, tuntuu ensin ajateltuna ettei tuollaisessa tapahtumassa voi olla mitään rakkaudellista. Itse isäni ja parhaan ystäväni samalla tavoin menettäneenä koen asian tänään toisin. Kyse on lähinnä järjellisen ymmärtämisen sijaan hyväksymisestä. Molemmat menetykset tapahtuessaan kouraisivat minua todella syvältä. Ainaisena järkeistäjänä ajoin itseni hulluuden partaalle, kysellen miksi. Yrittäen löytää lähes epätoivon vimmalla syitä tapahtuneeseen. Tässä tullaan juuri yhteen suurimmista esteistä mitä itselläni hyväksymisen suhteen elämässä on ollut, eli jatkuva järkeily.

Tänään ymmärrän tuon järkeilyn olleen epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta. Elämää ja sen tapahtumia.

Lukemattoman monet kerrat olen elämässäni tippunut polvilleni sen edessä. Yleensä tuo on tapahtunut silloin, kun järki ei enää kykene selittämään tapahtunutta. Aina ja joka kerta, tuon polvilleen tippumisen seurauksena on lopulta ollut hyväksyminen. Se hetki kun totean itselleni, et voi ymmärtää tätä kaikkea, miksi siis edes yrität. Tuon toteamuksen jälkeen, yleensä vasta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin huomaan kokevani sydämessäni rauhan tuon tapahtuneen osalta. Tätä puhtaimmillaan kohdallani on hyväksyminen.

Hyväksyminen. Prosessi, joka edellyttää minulta nöyryyttä myöntää oma rajallisuuteni. Raadollisuuteni ihmisenä. Mutta kun minä haluan tietää! Ymmärtää! Kontrolloida! Hallita! Minä haluan!

Vasta loputtoman monien nöyryytysten jälkeen olen tullut hyväksymään myös sen etten voi hallita, saati kontrolloida edes tuota hyväksymistä. Puhumattakaan siitä että voisin suorittaa sen. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen aika on. Minun sinällään vaatimaton tehtäväni, oma osuuteni asioissa, on suostua puhumaan kokemastani. Kirjoittamaan niistä ja tällä tavoin kerta toisensa jälkeen suostua kohtaamaan oma rikkinäisyyteni ihmisenä. Vasta kun kaikki tapahtumaan liittyneet tunteet ovat saaneet tilaa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, vapauttava hyväksyminen tapahtuu. Kuin itsestään.

Kirjoitin muutama vuosi sitten muutamia sanoja rakkaudesta. Siten kuin tuon asian tuolloin olin saanut kohdallani kokea. Vapautuksen, jota ei voi, eikä toisaalta tarvikaan yrittää selittää sanoin. Järkeistäen. Vaan se pitää itse kokea.

Joku kutsuu sitä uskoon tuloksi. Toinen hurahtamiseksi. Kolmannen kirotessa minun parahtaneen piloille. Jokaisella näistä, kuten myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Tärkeintä tässäkin, kuten kaikessa on tuo samainen prosessi. Eli hyväksyminen.

Minulle Rakkaus tänään on pelkistettynä universaalia voimaa. Voimaa kohdata elämä ja sen ihmiset sellaisena kuin ne minulle tänään näyttäytyvät. Pääsääntöisesti kykenen kohtaamaan jo yhdeksän ihmistä kymmenestä rakkaudellisesti hyväksyen. Tuo yksi joukossa, on hänkin tämän hetken matkaani, rakkaudella räätälöity sanomaan ja tekemään juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen, kasvaakseni taas hieman tässä prosessissa. Tietysti kaiken hyvän lähtökohta, edellytys, on se että suostun tuon toisen ihmisen sijaan tarkastelemaan itseäni. Sitä mikä kohta minussa itsessäni aktivoituu, tuon ihmisen herättäessä minussa tuon tietyn tunteen.

Likipitäen jokaisessa ikävässä tunteessa, jonka joku toinen ihminen minussa herättää, on taustalta paikannettavissa pelko. Ei heti, eikä kenties päällimmäisenä. Mutta hieman pintaa raapien, lähestulkoot poikkeuksetta.

Mitä Rakkaus minulle sitten on. Rakkaus on yksinkertaistetulla pelkotettynä tila, jossa ei ole sijaa pelolle. Voima jonka varassa eläessäni kaikella ja kaikilla on tämän hetken elämässä paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle Rakkaus siis aidoimmillaan on sitä kun kykenen katsomaan toista ihmistä lempeän ymmärtävästi, myös silloin kun näen hänessä oman rikkinäisyyteni.

Yksinkertaisesti. Rakkaus on.

Sisäinen rauha. Asia, jonka saavutettuani kaikki asiat, tapahtumat sekä kohtaamiset saivat merkityksensä.

Miten sitten tuon rauhan tavoittaa? Pysähtymällä.

Ihminen vaan nykyaikana kiirehtää niin kovin vauhdilla elämässään, että lopulta hukkaa sen mitä kipeimmin elämässään on etsimässä.

Toisaalta ainakin omalla kohdallani kaikki säntäily, suorittaminen, pakeneminen sekä varsinkin näistä noussut pakonomainen takertuminen oli tarpeen, jotta lopulta suostuin pysähtymään. Hellittääkseni otteeni kaikesta siitä, minkä kuvittelin minulle tuon rauhan ja onnellisuuden tuovan. Vuosia ja taas vuosia kuvittelin löytäväni rauhan, kunhan saavutan elämässä tarpeeksi. Kun löydän vierelleni ihmisiä, jotka toisivat minulle sen kauan kaipaamani turvan. Löysinkin lopulta näitä turvallisia ihmisiä, mutten siltikään tuota rauhaa, saati onnea. Löysinhän vain ihmisiä, joihin väärällä tavoin ripustautua.

Mitä sitten tuo sisäinen rauha minulle henkilökohtaisesti merkitsee? Sitä sisäistä varmuutta ja luottamusta, jonka varassa sisimmässäni on rauha, olivatpa olosuhteet tai niihin liittyvät tunteet mitä tahansa.

Minun oli vain ensin läpikäytävä kaikki mahdollisuudet itseni ulkopuolelta löytyviin, hetkellisiin hyvänolon tunteisiin, ymmärtääkseni lopulta sen mitä edes olin etsimässä. Jotakin pysyvämpää.

Kun sitten aikanaan totesin, etten löydä sielulleni rauhaa, ellen pysähtyisi kuuntelemaan mitä sillä on sanottavana, suostuin luopumaan pakonomaisesta kiirehtimisestä konkreettisesti pysähtyen itseni äärelle.

Tuosta hetkestä lähtien luonnosta on tullut minulle todella tärkeä osa rauhoittumista. Saatan yhä töiden ja muiden asioiden ohessa sortua turhaan kiirehtämiseen, vain huomatakseni tarvitsevani hetken rauhoittumista. Tuolloin hakeudun hiljaisuuteen, pyrkien pysähtymään kuullakseni missä kohtaa taas olen harhautunut väärille urille.

Aikanaan minun ei tarvinnut edes kiiruhtaa, kun kaikki menneisyydessä käsittelemättä jäänyt aines, aiheutti sisälleni jatkuvan hälyytystilan. Tuon tilan laukaisemiseksi tarvitsin niin vertaistukea, tiivistä terapiaa kuin kaikenlaista muutakin keskusteluapua, purkaakseni sisältäni kaiken ylimääräisen kuorman. Saadakseni lopulta yhteyden sisäiseen todellisuuteeni. Tuon yhteyden avauduttua, pysähtyminen itseni äärelle riittää palauttamaan minut tietoisuuden tilaan. Tilaan jossa kaikki on hyvin, olipa vallitsevat olosuhteet millaiset tahansa. Tätä minulle tänään on sisäinen rauha. Eräänlaista luottamusta siihen, että kaikki on hyvin nyt ja vastaisuudessa.

Luin Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan ja nyt miettien asennoituen kuin huomaamattani siihen tietyllä tavoin. Johtunee lähinnä siitä, että olen lukenut lähestulkoon kaikki kyseisen ihmisen kirjoittamat kirjat, saaden niistä elämääni paljon.

Tähän kohti on pakko todeta se, että tämän postauksen kirjoittamalla otan varmasti ensikertaa elämässäni suuren riskin siinä että ajatusteni kautta minua ei tulla hyväksymään, mutta ehkä juuri siitä syystä tämän kirjoitankin, sillä en enää halua hylätä itseäni.

Tämäkään kirja ei siinä mielessä tuottanut pettymystä. Oivalsin nimittäin yhden suurimmista kipukohdistani tuon tekstin kautta. En yhä vieläkään ole ollut sinut itseni kanssa. Mutta kyseisen oivalluksen saattelemana pääsin taas suuren harppauksen eteenpäin.

Luin joskus vuosia ja taas vuosia sitten Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja siitä käynnistyi osaltaan matka minuuteeni. Tässä vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Jossain kohtaa haaveilin joku päivä olevani kuin tuolloin ihailemani Tommy. Kirjoittaen kirjan toisensa jälkeen, tavaten ihmisiä työssäni ja käyden puhumassa mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ympäri maailmaa. No muutoin kaikki lienee jo toteutunut, mutta jo pitkään "teon alla" oleva kirjani antaa yhä odottaa itseään. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä ettei se vielä ole kirjoittanut itseään. Minun kun on ihan turha sitä alkaa kirjoittaa. Ei siitä mitään tulisi. Olen nimittäin jo useamman vuoden saanut elää siinä onnellisessa asemassa, etten minä tee omassa erinomaisuudessani yhtikäs mitään, vaan jos jotakin tapahtuu, se ei ole minun aikaansaannoksiani. Toisinsanoen, jos minulta joku kaunis päivä ilmestyy vielä kirja, on se vain merkki siitä että olen lopulta onnistunut suostumaan siihen että minä kirjoitan sen, minkä joku toinen sanoittaa. Aikaa on. Enää kun tuokaan asia ei sinällään ole mikään pakkomielle, kuten se joskus on ollut.

Mutta takaisin siihen vapauttavaan oivallukseeni. Tajusin että olen toivonut vuosia ja taas vuosia olevani jotakin. Milloin Tommy Hellsten. Milloin Jari Sarasvuo. Toisinaan Arman Alizad. Olenpa jossain kohtaa haaveillut olevani Teemu Selanne. Yhtä kaikki, noissa haaveissa yhdistävänä tekijänä toive tulla näkyväksi. Joskin nyt tulleen oivalluksen kautta, taas kerran ihan väärällä tavoin. Nyt voin käsi sydämellä todeta, etten todellakaan halua olla mikään julkisuudessa jatkuvasti näkyvillä oleva "ihminen". Vaan suostua siihen, että olen näkyvä jokaisessa niissä kohtaamisissa joita elämäni on täynnä päivittäin. Sillä mitä hyötyä olisi olla toisten jumaloima julkkis, jos sen hintana oma sisin olisi tyhjä. Enkä tällä nyt tarkoita todellakaan sitä, että edellä mainitut ihmiset olisivat sisältään tyhjiä, vaan sitä että itse olisin, sikäli jos jatkuvasti olisin jossain mediassa näkyvillä. Minua ei ole tuollaiseen tarkoitettu.

Ymmärsin lisäksi tuon kirjan kautta sen, että mitä enemmän tunnen itseäni, sitä suurempi vaara minulla on päätyä täydelliseen henkiseen yksinäisyyteen, kun saatan tahtomattani sanoittaa asioita siten, että ihmiset eivät joko ymmärrä mitä tarkoitan, tai pian vertaavat minua pohdiskelijana Hellsteniin. Itseasiassa näin on jo monta kertaa käynyt. Rehellisesti sanoen, nuo kommentit hivelivät kyllä egoani, mutta todellisuudessa osuivat lähes yhtä tarkasti omaan arvottomuuteeni. Haluan nimittäin sitä kipeämmin vain olla Kimmo, mitä enemmän minua johonkuhun toiseen verrataan.

Lopuksi totean vielä sen, että oikeastaan ainoa asia mitä jäin miettimään tuossa kirjassa oli se, että millainenhan tuosta kirjasta olisikaan tullut, jos kyseinen kirjailija olisi menettänyt elämässään lopulta kaiken, päätyen kirjoittamaan kirjan saaristolais-ukon perspektiivistä. Minä nimittäin kirjaa lukiessani en voinut välttyä siltä pohdinnalta että vaikka ihailtavan paljon kirjassa oli kirjoitettuna sellaista, mitä Tommy itse ei ollut sanoittanut, niin silti siinä oli vielä kokolailla paljon itse Tommya.

Minä nimittäin tajusin tuosta sen että mitä enemmän minä kykenen luottamaan elämään, sitä enemmän kykenen kohtaamaan tänäänkin ihmisen ihmisenä ja sen myötä minulla ei ole pelkoa päätyä yksinäisyyteen kaikkien arvostamana terapeuttina. Pelkäsin nimittäin pitkään tutkimusmatkallani sitä, että mitä enemmän minä tiedän, sitä kauemmas ihmiset minusta ajautuvat tullessaan etsimään minulta valmiita vastauksia elämäänsä. Luojan kiitos, tänään ymmärrän sen että mitä enemmän luotan elämään, sitä vähemmän ymmärrän tietäväni ja sen kautta jokainen kohtaamani ihminen on hetken aikaa yhdessä kanssani etsimässä sitä itselleen tarvitsemaansa vastausta sisimmästään, eikä minusta. Tästä oivalluksesta osittain lähti liikkeelle vyöry, joka nyt päättyy siihen toteamukseen omalla kohdallani, että tähän olen tullut.

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.

Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.

Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.

Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.

Olen paljosta kiitollinen.

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.

Eilinen päivä oli minulle monin tavoin merkityksellinen. Eikä kyse ollut tässä kohtaa pelkästään syntymäpäivästäni.

Nyt kun taas innostuin kulkemaan työreissuja moottoripyörällä, kelit saattavat jossain kohden yllättää haasteellisuudellaan. Niin eilenkin. Parhaillaan pariin otteeseen ajelin sellaisten ukkosrintamien läpi, etten nähnyt juurikaan eteeni. Mutta juuri tuossa hetkessä oivalsin jotakin suunnattoman tärkeätä omaan maalliseen vaellukseeni liittyen. Minä luotan elämään ja sen vuoksi uskallan elää sitä tänään, pelkäämisen sijaan kyeten nauttimaan matkasta.

Aina ei todellakaan ole ollut niin. Aikoinaan nimittäin pelkäsin kaikkia ja kaikkea koko ajan. Nyt miettien tuo pelko, niin suunnatonta ja lamaannuttavaa kuin se pahimmillaan olikin, oli silti enemmän kuin tarpeen. Tuon pelon kautta olen saanut opetella huomaamaan esimerkiksi sen, kuinka aikoinaan pelkoon reagoin vihalla ja kuinka tuo kaikki viha kulminoitui itseäni kohtaan. Sen kautta taas sain kosketuksen omaan riittämättömyyteeni, arvottomuuteeni ja sisäiseen mitätöijään, joka vuosikymmeniä täsmällisen tarkasti torpedoi kaiken hyvän elämästäni.

Vasta noiden kipupisteiden kohtaamisen kautta olen päässyt sinuiksi itseni ja elämän suhteen. Riitän tänään juuri sellaisena kuin olen. Luottaen siihen että se osuus mitä tänään elämässäni teen riittää vallan hyvin tähän päivään. Joku päivä tuo osuus on monen mittapuun mukaan varsin mitätön, mutta mitätöimisen sijaan arvostan itsessäni tuotakin, ollen itselleni armollinen.

Maailma matkaa eteenpäin ilman että minun sitä tarvitsisi yrittää pyörittää. Voi luoja että minä olenkin sitä yrittänyt. Riittävästi ymmärtääkseni oman pienuuteni suhteessa suureen kokonaisuuteen.

Lisäksi kun olen pelännyt suurimman osan elämästäni muita ihmisiä, niin tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä luottamuksesta, että kohtaampa tämän päivän taipaleellani kenet tahansa, voin kohdata hänet ihmisenä. Tasavertaisena olentona, olipa hän sitten kadun mies tai nainen. Suuresta yritysjohtajasta puhumattakaan. Sen nimittäin kun ymmärtää ettei niillä titteleillä, saati tilipusseilla ole mitään tekemistä aitojen kohtaamisten kanssa, saa kokea sellaista vapautta elämässään ettei sitä aivan heti ymmärrä, vaikka itse sitä omassa elämässään päivittäin saa todeksi olla elämässä.

Mitä meistä lopulta jää jäljelle jos meiltä otetaan kaikki ylimääräinen pois? Ihmisyys, inhimillisyys ja ihmisarvo. Tällä motiivilla tänäänkin kohti uusia seikkailuja. Elämästä nauttien.