Rotasta Härkään

Tänä vuonna emme jääneet Shanghaihin ihmettelemään kiinalaisten uudenvuoden biletystä, vaan hyppäsimme perjantai-iltana 23.1. Bangkokin kautta Koh Samuille vievään koneeseen. Hieman oli mukavuudesta tingittävä ja valittava yölento, missä oli vielä viiden tunnin odotus aamuyöllä yhdestä kuuteen Bangkokin kentällä ja siitä sitten vielä tunnin rykäys perille, sillä vähänkin fiksumpi menolippu olisi maksanut koko perheelle yhteensä 800 euroa enemmän ja kun jo tälläkin reissulla saatiin tili taas vähäksi aikaa nollille. Paluulento oli sentään nippanappa kohtuullinen, lähtö Samuilta seuraavana perjantaina kuudelta kukonlaulun aikaan, herätys neljältä ja perillä Shanghaissa oltiin hieman ennen neljää iltapäivällä.

Ja aivan oikein, kelit Samuilla olivat mainiot, ekana iltapäivänä satoi, parina muuna päivänä tuli pari lyhyttä kuuroa, muuten oli pääasiassa aurinkoista ja lämmintä tietysti. Ruoka oli hyvää, parempaa kuin kiinalainen, kaikkea voi syödä eivätkä luut kolise hampaissa eivätkä ruodot takerru kurkkuun. Viisihenkinen perhe syö kohtuuhyvin 40-50 eurolla ja ottaa sekaan vielä muutaman ison Singhankin.

Liikkuminen saarella käy kätsysti mopoilla, jollaiset tietysti vuokrasimme useammaksi päiväksi niinkuin lähes kaikki muutkin turizmot, kaikilla paikallisillahan mopot jo onkin, sillä tällä pikku saarella, minkä ympärysmitta taitaa olla jotain 50 kilsaa, mopo on ehdottomasti kätevin tapa liikkua paikasta toiseen eikä hintakaan päätä huimaa – päivävuokra oli 4-5 euroa per menopeli ja bensalitra 70 senttiä. Koko saari tuli kierrettyä kertaalleen ympäri ja sitten parina muuna päivänä muuten vaan ajeltua saaren sisäosien vuoristoisilla ja kapeilla viidakkoteillä erilaisia putouksia ja muita luonnonnähtävyyksiä etsiskellen ja ihmetellen. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseenkin tottui ihmeen nopeasti ja vaikka kaiken inhimillisen järjen vastaisesti mopoilimme tyylistämme arkoina ilman kypäriä koko ajan niin kuin suurin osa muistakin hulluista turisteista ja paikallisista, niin yhtenä kappaleena jokainen meistä palasi kotiin ja mopotkin palautettiin ehjinä ja vielä ajokuntoisina takaisin.

Pinnan allehan oli tietysti myös päästävä ja niinpä sitten keskiviikkoaamuna liityimme muutaman ranskalaisen, britin, venäläisen ja kiinalaisen seurassa Koh Taon saarelle menevään retkikuntaan eli siis yhteen niistä varmaankin lähes kymmenestä muusta veneestä, sukellusretkitarjontaa kun täällä tosiaan on vaikka joka mutkassa. Aamuseiskalta meidät noudettiin hotellilta ja kasilta pääsimme jo starttaamaan satamasta. Kolmen 225 hevosvoiman perätuupparin vauhdittamana matka Koh Taon saarelle ei ottanut meiltä puoltatoista tuntia enempää ja pinnan alle päästiin jo ennen yhtätoista.

Kiinalaisia oli reissussa enemmänkin, suosituin lomakausihan kun heillä oli parhaillaan menossa, ja hyvin tyypillisiä laumakiinalaisia olivatkin, kuinkas muuten. Suurin osa porukasta niin meidän kuin muidenkin venekuntien matkassa oli nimittäin snorklaajia ja heidät jätettiin erääseen lahdenpoukamaan korallien sekaan lillimään ennen meidän ensimmäistä sukellusta. Toinen sukellus oli suunniteltu hieman toisaalle ja niinpä sitten takaisin pinnalle päästyämme kävimme poimimassa snorklaajat mukaan kyytiin. Laituripaikkaa hakiessamme huomio kiinnittyi rantavedessä tiiviissä klimpissä paikallaan kelluviin lukuisiin punaisiin pelastusliiveihin ja niiden sisällä oleviin ihmisiin, jotka hetken kuluttua osoittautuivat – aivan oikein – kiinalaisiksi. Kaikki muut snorklaajat joko ottivat aurinkoa tai snorklailivat kuka missäkin kauempana rannasta siellä missä korallitkin olivat, mutta kiinalaiset olivat jumittuneet yhteen valtavaan läjään rantaveteen ja siinä he kelluivat lähes hievahtamatta paikallaan keveiden aaltojen vietävänä kuin mikäkin jättiläisameeba naamat pinnan alla snorkkelit töröttäen. Hyvä, jos vettä oli alun toista metriä ja varmaankaan muuta nähtävää ei ollut kuin hiekkapohja ja vieruskaverin varpaat, mutta hauskaa heillä tuntui olevan, taas kerran.

Viikon lomassa ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin että se kestää vain seitsemän päivää. Maanantaina koitti sitten taas arki, tai oikeastaan ensimmäinen virallinen työpäivä oli jo sunnuntaina, mutta sen verran kristittyä pitää esittää, vaikka en kirkkoon kuulukaan, että ei sentään nyt pyhänä töihin.