Uskomatonta, mutta totta

(Moskova 4.-6.12.2006)

Taitaa toi iltakone Moskovaan olla aika kova juttu. Ei taaskaan jonoja passin tarkastuksessa, kamat tulee sillä välin kun käy vessassa, ei liikennettä, kone laskeutui 21.50 ja kotona ollaan 22.30! Ei paha, ei todellakaan! Aamukoneella kun saattaa tärväytyä helposti pari tuntia pelkästään toimistolle pääsyyn!

Tiistai-iltana Anne saapui samalla iltakoneella ja ihan yhtä joutuisasti kuin minä eilen. Keskiviikkoaamuna menin toimistolle ja Anne jäi kampauttamaan hiuksiaan ja lakkauttamaan kynsiään lähetystön itsenäisyyspäivän kemuja varten. Iltapäivällä kävimme pika pikaa Stockalla ja tallustelimme sieltä sitten Arbatia pitkin kohti kotia.

Illalla menimme sitten seittemäksi lähetystöön Kropotinskaja-kujalle, itse lähettiläs puolisoineen ja adjutantteineen oli vastassa käteltävinä. Paikalla oli melko paljon porukkaa, kamarimusiikkia, skumppa- ja viinitarjoilua, väkeviäkin ja kunnon puffapöytä salaatteineen, lohineen ja savuporoineen, jälkkäriksi kaikenlaista moussea ja marjatytinää (kuva). Ilta kului rattoisasti joidenkin puolituttujen kanssa jutustellessa, useita uusiakin tuttavuuksia hieroskeltiin. Kovasti udeltiin kouluasioista, harkinnassa kun on, että josko vaikka koko perheen voimin Moskovaan joku kaunis päivä.....

Lähetystön bileistä lähdimme nelistään, minä, Anne, Mikko ja joku hänen ystävättärensä, jonka nimi ei nyt tule mieleen, taksilla kohti Sungate-clubia, mikä sijaitsee aivan kotinurkilla 1. Tverskaja-Yamskaja-kadulla. Taksi heitti meidät kiltisti perille, mutta kun hyppäsimme autosta ulos Anne huomasi, että hänen käsilaukkunsa oli jäänyt autoon ja auto tietysti meni samantien menojaan. Laukku oli tietysti aivan uusi, varta vasten bileitä varten hankittu ja laukussa oli rahaa pari tuhatta ruplaa eli noin 60 euroa, meikkejä ja kännykkä. Sinne siis menivät, aivan turha yrittääkään saada tavaroita takaisin, sillä milläs jäljität jonkun pimeän moskovalaistaksin. Kokeilin kuitenkin useamman kerran soittaa Annen kännykkään, mutta sekin oli melko toivoton yritys, koska känny oli edelleen äänettömänä bileiden jäljiltä. Ai että harmittiko?

Menimme kuitenkin suunnitelmien mukaan Sungate-clubiin, mikä olikin ihan mukava ja siisti paikka, kalliinpuoleinen tosin, mutta mihinkään tavalliseen pubiin ei ollut tarkoituskaan mennä. Menimme sitten vielä Annen kanssa kahdestaan viereiseen zekkipubiin nimeltä ”Pilsner Urquell” viimeiselle iltaoluelle ja siitä sitten kotiin. Kellokin alkoi olla 1.

Olimme juuri menossa nukkumaan, kun joku soittaa Annen kännykästä mun kännykkään. Soittaja oli joku nainen, joka kertoi löytäneensä käsiveskan tavaroineen kaikkineen ja kysyi, että haluaisimmeko tulla hakemaan sen jostain toiselta puolelta Moskovaa. No, eihän siinä muu auttanut kuin pukeutua uudelleen ja ottaa pimeä taksi ja lähteä kohti Saljut-hotellia, missä soittaja väitti olevansa. Niinpä sitten ajelimme pitkän matkaa pitkin autiota ja pimeää Leninskiy prospektia kohti hotellia, perille pääsimme ehkä joskus kahden aikaan. No, hotellilla ei ollut juuri ketään eikä varsinkaan ketään soittajan kaltaista. Yritin muutaman kerran soittaa, mutta kukaan ei vastannut. Istuimme hetkeksi baariin miettimään, että mitähän sitä pitäis tehdä, kun puhelin soi ja soittaja kertoi olevansa hotellin takana olevassa yökerhossa. Siis sinne, hotlan poke neuvoi tien epäilyttävän pimeän parkkipaikan kautta ja totta tosiaan, sieltähän se klubi löytyi. Siis sisään ja aulassa oli soittaja, nuori nainen (kuva), vastassa, laukku, rahat, känny ja kaikki oli tallella! Uskomatonta! Kiittelimme tietysti tuhannesti useampaan kertaan, annoin palkkioksi tuhat ruplaa, mikä ei meinannut millään kelvata, mutta ottihan hän sen sitten onneksi kuitenkin. Tyttö kertoi olevansa uzbekistanilainen ja että heidän kotikasvatukseensa kuuluu, että toisten omaa ei saa ottaa ja että kadonneet tavarat tulee aina yrittää palauttaa oikealle omistajalle. Että eivät ne kaikki venäläiset mitään roistoja ole, tai ainakaan uzbekit.

Sitten taas kadun varteen, käsi ojoon ja taksilla kotiin ja nukkumaan noin kello neljä. PUH!