Ilmiöt

Tallinnassa järjestettiin perjantaina hyväntekeväisyyspokeriturnaus, jossa toisistaan mittaa ottivat suomalaiset ja virolaiset julkkikset. Mukaan oli pyydetty myös lehdistön edustajia, joten pääsin osallistumaan tälle erittäin hauskalle ja nauruhermoja kutkuttaneelle matkalle.

Suomen tiimin naisvahvistus oli hallitseva Miss Suomi Viivi Pumpanen (Mitä olisi hyväntekeväisyystapahtuma ilman missiä?!). Kun Viivi oli päässyt Tallinnaan, pari tuntia myöhässä pommiin nukkumisen takia, niin johan alkoi juttu lentää.

Sunnuntain kunniaksi kerron teille missimme ajatuksia. Mukana myös kuvat!

Viivin määritelmän mukaan hyvän porukan tietää olevan kasassa, kun pissa-kakka-juttuja pystyy kertomaan rennosti. Meidän porukkamme oli ilmeisen hyvä, koska heti alussa jutut menivät alapäähän. Ja pysyivät siellä Helsinkiin saapumiseen saakka.

Viivillä on myös historia ja suhteellisuudentaju hallussa. Illallispöydässä missimme valisti, kuinka asioita (ja nykymukavuuksia, kuten sisävessaa) pitää arvostaa: ”Kaikki me ollaan lopulta tultu sieltä ulkohuussista.” Valkoisten pöytäliinojen keskellä, päästä varpaisiin huolitellun kaunottaren suusta kuultuna tätä voisi sanoa korvaamattomaksi. ”Priceless”, kuten Mastercard-mainos aikoinaan valisti.

Viivi ehti matkan aikana myös muun muassa pohtia Mikael Hytösen (Sillä silmällä) kanssa rakennekynsien toimivuutta vessatoimissa. Keskustelun tasoa kuvaavin lause oli ”En mä sun kaivutekniikoista tiedä”.

Julkisesti ollaan kohkattu missimme pituudesta ja sopeutumisesta tyttöporukkaan. Itse uskon Universum-kisojen menevän nappiin, kunhan vain etelä-amerikkalaiset gasellit ymmärtävät pieruhuumoria

Tällä viikolla saatiin taas uusi julkkisuhri. Nuori poika uhkasi Facebookin kautta tappaa Joel Hallikaisen ja tämän perheen. Tänään keskiviikkona uhkailija tapaa Hallikaisen suorassa lähetyksessä Maria!-tv-ohjelmassa ja pyytää Hallikaiselta anteeksi. Hän kun katuu kirjoituksiaan ja haluaa omien sanojensa mukaan antaa ”typeryydelle kasvot”. Tai sitten poika haluaa vain välttää oikeuskeissin tai saada vartin verran julkisuutta.

Äskettäin myös maahanmuuttoministeri Astrid Thors (r.) on saanut tappouhkauksia. Joku perusti ryhmän Facebookiin, jonka nimi oli: ”Olen valmis istumaan muutaman vuoden Astrid Thorsin taposta!!".

Julkkisten lisäksi myös monet toimittajat saavat uhkauksia. Itsekin olen saanut oman osani, onneksi kuitenkin aika vähän. Muistan kuitenkin erityisen hyvin sähköpostiviestit, joissa luki, että ”sut pitäisi kivittää kuoliaaksi ja heittää kalliolta alas”, ”mä tapan sut saatanan huora” ja ”mä tiedän missä sä asut”.

Vaikka näistä uhkausviesteistä on pitkä aika, muistan ne hyvin. Pelko valtasi koko kehoni. Ajattelin, että tämä on jo liian kova hinta toimittajana olemisesta. Muutin osoitteeni ja puhelinnumeroni salaisiksi, ja minua pelotti pitkän aikaa kulkea ulkona, jos vaikka se tyyppi, jonka mielestä minä olen niin hirveä, haluaa viedä minulta tai joltakulta läheiseltäni hengen. Voin vain kuvitella, miltä esimerkiksi Hallikaiselta ja Thorsista tuntuu.

Eräällä tutullani oli lehtiä lukiessaan tapana haukkua julkkiksia, joista hän ei pitänyt. Hän saattoi suureen ääneen huutaa, että ”mitä toikin vitun lehmä taas on menny tekemään. Mä en vittu jaksa kattoa sen tympeää naamaa tai lukea mitään paskaa siitä enää. Tyyppi on aivan kusipää”. Kysyin tutultani, että mistä sinä tiedät, minkälainen tuo julkkis on, ethän sinä tunne häntä. Kun tuttuni ei hiljentänyt arvosteluryöppyään, tokaisin, että ”minä tunnen tuon julkkiksen ja hän on ihan tavallinen ihminen julkisessa työssä. Hänellä on hyviä ja huonoja puolia. Hänen koko olemuksensa ei kiteydy tuohon yhteen hänestä kirjoitettuun juttuun”.

Mutta miksi julkkikset herättävät niin suuria tunteita ihmisissä? Miksi joitakin ihaillaan melkein kuin he olisivat jumalia ja miksi toiset saavat tappouhkauksia?

Facebookin, Twitterin ja muiden nettipalvelujen aikakautena vihansa voi nykyään kirjoittaa muiden näkyville. Haukut ja uhkaukset laitetaan kaikkien nykyään luettavaksi, vaikka ennen ihmiset haukkuivat julkkiksia kotonaan. Huono ja laiton trendi.

Olen monesti miettinyt, miksi ihmisillä riittää niin paljon ihailua tai vihaa julkkiksia kohtaan. Uskon tämän johtuvan siitä, että lehdissä komeilevat ”idolit” ovat tietynlainen oman sielun peili. Omia patoutumia puretaan helppoihin kohteisiin, jotka eivät pysty puolustautumaan, vaikka ennemmin pitäisi kysyä itseltänsä, miksi on niin vihainen ihmiselle, jota ei edes tunne. Johtuuko se siitä, että on tympiintynyt omaan elämäänsä? Johtuuko se kateudesta vai kenties siitä, että yksinkertaisesti sapettaa ja halua purkaa sisällä kiehuvaa vihaansa?

Entä te hyvät lukijat, haukutteko tekin ihmisiä, joita ette tunne? Miksi?

Suomi, rakas kotimaani. Kumisaapasmaa, joka vaihtoi kumisaappaat yhtä muovisiin ja natiseviin kertakäyttökännyköihin. Suomen ylpeys tuottaa hävettävän laadutonta tekniikkaa. En kunnioita Nokiaa, kertoisin mieluummin tuhansien järvien ohella Jarkko Oikarisesta. Jarkko, olet hieno mies. Takiasi olen tavannut ihmisiä, joiden kanssa olen päätynyt jakamaan yksiöitä.

Jarkko vaikuttanee joko parittajalta tai kiinteistövälittäjältä. Minulle Jarkko onkin ollut virtuaaliparittaja, mutta hänen ansioluetteloonsa titteli tuskin on päätynyt. Mies on saanut liian vähän rahaa ja mainetta keksimällä IRCin (irkki, Internet Relay Chat - kuka voisi olla luottamatta akronyymiin?). Liian vanhoille ja nuorille huomautettakoon, että IRC on edelleenkin eri asia kuin IRC-Galleria.

IRC on jotain, jossa ei ole yhtään keltaista hymiötä tai mössöistä kamerakuvaa. Se on tekstipohjainen tapa pikaviestiä sekä yhteisöissä (kanavilla) että yksityisesti - chat-huoneiden muinainen esi-isä vuodelta 1988. Chat-huoneissa käy enää 1990-luvulle jumahtaneet sedät iskemässä teinityttöjä, mutta irkki houkuttelee edelleenkin niitä vahvatahtoisia yksilöitä, joita iloiset kilahtelut, ameebamainen helppokäyttöisyys ja söpöt värit eivät ole saaneet pauloihinsa. Me irkkaajat pärjäsimme, kiitos kysymästä, erittäin hyvin ennen Meseä ja Facebookia, joten lopettakaa huokailu ja ihmettely siitä, miten ihmiset kommunikoivat aikoinaan.

Irkki on aitoa suomalaisuutta, karu ympäristö täynnä kuppikuntia. Suuri sekalainen baari, jonka jokainen pöytä on oma irkkikanavansa. Keskustelua työasioista, lätkästä, musiikista tai tulevasta vallankaappauksesta. Irkki on kantakahvilamaisen sisäänpäinlämpiävä, aikoinaan jopa elitistiseksi leimattu. Ennen kuin IRC-Galleriasta tuli koko kansan ankkahuuligalleria, irkkaajat vainosivat ja ilmiantoivat niitä, joille Jarkko oli tuntematon. Hienoa yhteishenkeä, ystävät hyvät!

Vuosia samalla kanavalla roikkuneiden ihmisten välille syntyy herkästi harvinaislaatuisen vahva side. Irkkikanavilla puhutaan usein hyvin paljon avoimemmin kuin mihin muualla on totuttu, ja kun ihmisten kanssa on jauhettu vuosia, tavataan naamakkain, tuijotellaan kiinnostuneina seiniä ja mietitään, mihin jäi avoimuus. Puolen tunnin kämpän kuntokartoituksen jälkeen voi kaivella esille puhelimen ja jatkaa keskustelua irkissä. Vannon edellisen virkkeen olevan totta.

Kotikaupunkini kanavalta alkanut yksiön jakoon päätynyt suhde päättyi ikeoiden jakoon jo vuosia sitten, mutta keskustelen edelleen 2000-luvun alussa tapaamieni ihmisten kanssa, jos muistan vuosien jälkeen liittyä takaisin kanaville. Ei ollenkaan seinientuijottelua, ei kolmen minuutin pikakertausta elämänvaiheistani. Suoraan asiaan ja pieni kiitos Jarkolle.

Laatukeskustelua irkkaajien tapaan.

Joka vuosi sama asia. Tuntemani miehet kitisevät kansainvälisestä naisten päivästä ja kuulen heiltä juttuja siitä, että pitäisi olla olemassa myös ”miesten päivä” tai ainakin joku ”tasa-arvon-päivä” tai, että kaikkea kaupallisestaan ja siksi he eivät suostu viettämään naisten päivää.

No, miksi me sitten vietämme jotain ”naisten päivää”? Vastaus on helppo: koska Suomen rajojen ulkopuolella naisia kohdellaan kuin karjaa!

Oletko nähnyt Hurghadassa tai Sharm el Sheikissä lomaillessasi paikallisia naisia? Tiesitkö, että 96 prosenttia egyptiläisistä naisista on läpikäynyt helvetin. Heidän sukuelimensä on silvottu ja heistä 83 prosenttia ovat joutuneet seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Rakas suomalainen mies, miltä sinusta tuntuisi, jos sukupuolielimesi silvottaisiin?

Intia se vasta hieno maa onkin. Siellä nainen saa isän ja miehensä kädestä, jos hän ei halua abortoida kohdussaan olevaa tyttölasta. Olen itsekin lomaillut Intiassa. Siellä oli kaunista, kuten Thaimaassakin. Mutta enpä tiennytkään, että 40 prosenttia Thaimaan naisista ovat joutuneet fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja että maassa on 300 000 tuhatta prostituoitua, joista 20 prosenttia on tyttöjä. Luuletteko näiden tyttöjen valinneen elämänsä itse? Haluavatko he tosiaan tyydyttää heitä ainakin parikymmentä vuotta vanhempia lihavia likaisia ällöttäviä turistimiehiä?

Tässä lisää faktoja: Sierra Leonessa joka seitsemäs nainen kuolee synnytyksen yhteydessä. Afganistanissa 12-14 vuotiaat tytöt pakotetaan menemään naimisiin ja silloin heidän pitää yleensä myös lopettaa koulunkäynti. Ihmiskauppa lisääntyy, eikä naisilla ei ole juuri enempää oikeuksia kuin sioilla.

Onneksi sentään Nicaraguassa otettiin vuonna 2006 aimo harppaus eteenpäin naisten hyvinvoinnin ja tasa-arvon saralla. Siellä kiellettiin abortit kokonaan, jopa silloin kuin raskaana olevan elämä on vaarassa. Lääkärit, jotka auttavat näitä kuolevia naisia, voidaan laittaa tiilenpäitä lukemaan hyvin pitkäksi aikaa. Keniassa 20 000 naista vuosittain joutuu sairaalahoitoon laittoman aborttiyrityksen seurauksena.

No, onhan meillä Euroopassa sentään asiat paremmin. Vai onko?

Irlannissa ja Puolassa abortit ovat kiellettyjä, mutta poikkeuksia sääntöön tehdään, jos naisen henki on vaarassa. Naapurimaassamme Ruotsissa ilmoitukset raiskauksista ovat yleisimmät Euroopassa.

Suomessa nainen saa kärsiä kotiväkivallasta. Tällä naisia tapetaan parin vodkalitran jälkeen niin sutjakasti, että puukot vaan viuhuvat.

Entä miten on asian laita hyvä nainen? Oletko sinä kenties se joka viides nainen, joka joskus elämänsä vaiheessa joutuu raiskauksen tai raiskausyrityksen uhriksi?

Lets face it! Naisen maailma on surkea vuonna 2010! Eikä meillä Suomessakaan vielä ole kaikki hyvin. Joten rakkaat suomalaiset miehet, viettäkää siis kansainvälistä naisten päivää rakkaiden naistenne kanssa. Antakaa arvoa sille sukupuolelle, jonka oikeuksia vielä tänäkin päivänä poljetaan.

SK remontoi ravintoloitaan liukuhihnatahtiin. Uusin saneeraus iski Onnelaan, joka kantaa nykyisin nimeä Huuma. Avajaiset olivat eilen.

Viime vuoden puolella juhlittu Onnelan uudistuminen olikin ravintolapäällikön mukaan osa Huuma-remonttia. Ihan fiksua muuttaa paikkaa palasittain, jos viikkoa pidempään yhtämittaiseen kiinnioloaikaan ei ole varaa. Paljon nähdyt ”sohvatyynyremontit” kun eivät ole kovin uskottavia. Nyt sentään seiniä oli siirretty.

En tiedä, mitä sanoa paikasta. Muuttuiko konsepti? Ei. Muuttuiko asiakaskunta? Ensimmäisen illan perusteella hyvin vähän, jos ollenkaan. (Tavoitteena oli kai taas saada hetkellinen upgreidaus.) Olihan yläkerran valkoisella kalustettu tanssilattia freesin näköinen, mutta mitä sitten?

Yökerhoja uudistetaan yleensä sen takia, että ei-toivotuista asiakkaista päästäisiin hetkeksi, ja että tilalle saataisiin samaiseksi hetkeksi maksukyvykkäämpiä bilettäjiä. Ikärajan nostaminen on toki yksi keino tähän. Omasta mielestäni seuraava uudistaja voisi räväyttää ottamalla käyttöön kunnon naamarajan. Jos ravintola voi valita asiakkaansa iän perusteella, miksei siis myös ulkoisen olemuksen ja käytöksen perusteella?

Ps. Huumasta löytyy rahapelikoneita, joiden kyljestä löytyy K-18-tarrat. Huomatkaa siis kaikki alaikäiset baarikärpäset, että pelaamiseen vaaditaan täysi-ikä… ;)

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/dellflow/109597

Olivia istuu pimeässä kylpyhuoneessa kännykän näytön valossa, poistaa tekstiviestin ja yrittää arvioida, uskaltaako ottaa muutamat askeleet sänkyynsä. Kylmällä ullanlinnalaisella sisäpihalla istuu Tapio, haluaa Olivian tietävän katselustaan. Vedettyään verhotkin sälekaihtimien eteen Olivia avaa kannettavansa ja himmentää sen näytön, yrittää etsiä netistä tietoa stalkkereista. Teorioita, kokemuksia, miksi-kysymyksiä. Ei oikein ymmärrä lukemaansa ja googlettaa Tapion nimen. Paljon osumia, lähinnä pönöttäviä viisikymppisiä äijiä. Hän kirjautuu sisään deittipalveluun, kirjoittaa keskustelupalstalle Tapiosta ja pyytää mahdollisia muita miehen uhreja ottamaan yhteyttä. Poistaa vielä vanhan sähköpostitunnuksensa, avaa uuden - Tapion viestit ovat historiaa.

Aamulla keskustan liittymämyyjä yrittää udella, miksi Olivia haluaa vaihtaa numeronsa, muttei liittymätyyppiään ja saada ilmaisia tekstareita. Olivia ei jaksa keksiä mitään hyvää tekosyytä, vaan kertoo olevansa aika kyllästynyt tekstiviesteihin stalkkerinsa takia. Myyjä tietää tapaukset - Olivia ei todellakaan ole ensimmäinen numeronvaihtaja. Mies rohkaisee Oliviaa menemään poliisille, tietää tutun tutun tutun, jota stalkkattiin vuosi. Neuvoista kiittäen Olivia vakuuttaa miehelle, että numeron vaihto varmasti riittää ja varmistaa, että numeroa ei löydy numerotiedustelusta. Vanhan SIM-kortin myyjä lupaa hävittää. Mikä helpotus.

Kotona Olivian uudessa anonyymissä osoitteessa on sähköpostia. "Tiedän Tapion, hän on vainonnut minuakin, nyt tosin vähemmän." Olivia häpeää iloaan, hän ei ole yksin. Vastaa heti pitkän sähköpostin kirjoittaneelle Suville. Parin päivän ajan he purkavat pelkojaan ja turhautumistaan toisilleen, kunnes Olivia pyytää Suvia kahville kotiinsa. Suvi lupaa lähettää tekstiviestin, kun on seuraavana päivänä oven takana.

Olivia on pitkästä aikaa nauravalla tuulella, imuroi asuntoaan ja odottelee Suvia. Hän on tulostanut kaikki Tapion viestit pinoksi keittiönpöydälle, lukee juuri niitä ohimoitaan sivellen, kun tekstiviesti tulee (se on muuten ensimmäinen hänen uuteen liittymäänsä). Olivia painaa alaoven auki, avaa kotiovensa valmiiksi ja palaa paperipinon luo, yrittää keksiä mitä ja miten kertoisi Suville. Kuulee kolinaa eteisestä, kääntyy ja tietää, mitä tarkoittaa, kun ei voi uskoa silmiään, ei ainakaan halua uskoa. Eteisen täyttää Tapio, ja ensimmäinen Olivian ajatus on, että mies on tehnyt jotain Suville, kunnes ymmätää, ettei Suvia ole olemassakaan. Mies kävelee peremmälle ja istuu sängylle. Olivia ei edes pelkää, tuntee eniten vain inhoa ja päättää, ettei koskaan enää nuku sängyssään.

"Sun pitää Olivia ymmärtää, etten mä ole ilkeä mies. Antaisit tilaisuuden mulle, näytän että oon hyvä mies. Heti kun sä vastasit mun viestiini, tiesin että tässä on taikaa, heti kun näin sun hymyn", Tapio puhuu rauhallisesti ja silmät melkein kiinni. Olivia pelkää miehen raivostuvan, jos hän paljastaa inhonsa miestä kohtaan. Yrittää kuitenkin, kertoo ettei tunne mitään miestä kohtaan ja arvostaisi todella, jos hänet jätettäisiin rauhaan. Tapio ei raivostu, jatkaa vain yksinäisen miehen tarinaansa. Hänessä ei ole ollenkaan enää uhmaa, ei minkäänlaista raivoa, ja Olivia uskaltaa käskeä miestä lähtemään, ottamaan vaikka kolmosen sporan Auroran sairaalaan. Tapio nousee, mutta ei lähde. Katselee Olivian hyllyä täyttäviä kuvia mökkireissuista ja Prahasta, kunnes katoaa ovesta. Mikä helpotus, taas.

Tapiosta ei kuulu enää mitään, vaikka Olivia ei vaihdakaan numeroaan tai muuta pois. Olivia jaksaa kertoa tarinaansa kaikille kiinnostuneille kavereilleen (myös minulle), pari hintelää jätkää lupaa hakata Tapion, jos mies vielä ottaa yhteyttä. Hän kirjoittaa kokemuksensa myös deittipalvelun keskustelupalstalle, ja saa paljon sympatiaa ja pari kohtalotoveriakin, mutta Tapion uhreja ei löydy. Oliviaa kiinnostaa edelleen, mitä miehelle kävi. Hän tilaa väestörekisterikeskuksesta miehen osoitteen ja sen saakin - mies on muuttanut Keski-Suomeen. Helpotuksen lisäksi Olivian mieleen tulee hävettävä ajatus: minä en ole enää kiinnostava. Miten häiritsevää.

Kuluneella viikolla mieltäni on vaivannut ihmisten välinpitämättömyys. Kaikki alkoi viime viikon keskiviikkona. Jouduin sairaalaan kovien vatsakipujen takia. Minut tutkittiin ja todettiin, että kyseessä varmaankin oli pelkkä ruokamyrkytys tai vatsaflunssa.

Poliklinikkahuoneessa maatessani en kuitenkaan voinut olla kuulematta, mitä lääkäri puhui muiden potilaiden kanssa. Yhdellä miehellä oli virtsaputkentulehdus. Juuri ennen kuin mies päästettiin kotiin, keskustelu sujui näin:

-Muistakaa sitten kotona pestä alapäänne joka päivä, lääkäri sanoi ystävällisesti.

-Tarviiko tosiaan? En mä jaksa joka päivä, mies vastasi.

-Peseytyä pitää, koska muuten niitä pöpöjä tulee sinne alapäähän, lääkäri selvitti kuin lapselle ikään.

Olin äimän käkenä siitä, ettei joku tajua pestä itseään. Luulin, että älytön keskustelu loppuisi siihen, mutta ei.

-Ja muistattehan sitten juoda paljon nestettä, lääkäri ohjeisti.

-Käykö ryyppy? mies kysyi ihan tosissaan.

-Tarkoitatte varmaankin viinaa. Se vie oikeastaan nesteitä kehosta, kuten kahvikin, joten koettakaa juoda vettä ja mehua, lääkäri jatkoi rauhallisesti yllättymättä kysymyksestä.

-No mutta, voiko ottaa ryypyn kuitenkin. En minä paljoa, mutta kun yksi tekis terää, mies jankutti.

Tässä vaiheessa painoin sairaalatyynyn pääni päälle, jotten olisi kuullut lisää. Epäpuhdas-alapää-ryyppytyyppi ällötti minua jo sen verran. Hänen tyhmyytensä oli aivan omaa luokkaansa.

Toinen vieruskaverini oli mies, jolla oli keuhkokuume ja yllätys yllätys: kaksi promillea alkoholia veressä. Ainut mitä mies halusi, oli päästä takaisin kotiin juomaan, vaikka kuolema oli juuri kolkutellut ovella.

Lopuksi samaan sairaalahuoneeseen kanssani tuli vanha mummeli. Hän oli puraissut itseään poskeen ja loukannut jalkansa jotenkin. Hän oli kaikkea muuta kuin sympaattinen ”Marja Tyrni -tyylinen” vanhempi naishenkilö. Hän huusi hoitajille, käskytti heitä taukoamatta, ei kiittänyt mistään ja käyttäytyi kuin olisi ollut ainoa potilas huoneessa.

Alapää-mies ja promille-tyyppi eivät hekään osanneet olla ystävällisiä hoitajille ja lääkäreille. Minä olin huoneen ainut, joka kiitti sairaalahenkilökuntaa, kun minua hoidettiin. Ja tämä sairaalakokemus ei eroa muista sairaalakokemuksistani millään tavalla. Mikä ihmisiä oikein vaivaa?

”Minä minä minä”-ihmisiä löytyy kuitenkin myös muualta kuin sairaalasta.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä sain taas uuden muistutuksen ihmisten välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä.

Yläkerrassani asuu eräs julkkispariskunta. Usein kun tämä pariskunta on poissa kotoa, asunnossa hääräävät heidän kaksi parikymppistä poikaansa. Perjantaina pojat (tai ainakin toinen heistä) bilettivät jälleen kerran vanhempiensa asunnossa. Mökä oli korvia huumaava, mutta mitäs pienistä. Olen aiemmin kokeillut mennä itse pyytämään poikia hiljentämään menoa, mutta se ei valitettavasti tehoa. Ja tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun yläkertalaiset meluavat yöllä kuin pienet apinat ja luulevat olevansa talon ainoat asukit.

Itse asiassa koko viikonloppu kuluikin korvia huumaavan musiikin parissa. Oletan, että asialla olivat pojat, koska nämä vahemmat tuskin kuuntelevat Pearl Jamia ja muuta alternative musiikkia. Mutta mikään lakihan ei kiellä kuuntelemasta musaa täysillä päivisin. Tähän voin todeta, että onneksi en ole yötyössä.

Toisaalta nuo ovat pieni paha, sillä toinen naapurini on sytyttänyt asuntonsa palamaan jo kaksi kertaa. Kolmannen palon mieheni tytär ja minä saimme ripeällä toiminnalla estettyä. Ja eräs taloyhtiössämme asuva henkilö, jonka kämppä oli kokonaan homeessa, kunnosti asunnon ja myi sen mukavalle naiselle kertomatta homeesta. Minä keroin naiselle nähneeni homekämpän kunnostuksen, ja tulen tarvittaessa todistamaan asiasta oikeuteen auttaakseni häntä.

En haluaisi uskoa, että naapurini olisivat ilkeitä tahallaan tai että sairaalassa makoilevat pottuilevat hoitajille silkasta ilosta. Mutta kieltämättä ihmettelen, mikä syy huonoon käyttäytymiseen oikein on?

Kysymykseni tällä kertaa kuuluukin: Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi tästä maailmasta löytyy niin paljon epäkiitollisuutta, välinpitämättömyyttä, epäystävällisyyttä ja ”minä minä minä -mentaliteettia”?

Fabrikin host-kokoonpano muuttuu. Alkuperäisestä possesta on lähtenyt vaaleaverikkö (se lyhyempi niistä kahdesta) Jenna. Uusi tulokas julkistetaan tämän kuun aikana, ja villeimpien huhujen mukaan neidit saavat miesvahvistuksen joukkoonsa..

Mainittakoon, että Fabrik toi ensimmäisten joukossa näkyvät vakiohostit kotoisiin yökerhoihimme. Tällä haavaa emännöityjä paikkoja ovat Fabrikin lisäksi ainakin Jenny Woo ja Burleski.

Tytöillä on omat sivut osoitteessa:

http://www.inthecity.fi/