Ilmiöt

Näytetään kirjoitukset kesäkuulta 2010.
Seuraava

Tuhansien huorien maa!  13

Olen tällä hetkellä lautamiehenä käräjäoikeudessa käsittelemässä keissiä, jonka syytenimike on törkeä paritus. Kun parituksesta puhutaan, esiin nousee myös prostituutio, mikä onkin mietityttänyt minua viime aikoina.

Ensimmäinen kosketukseni seksityöläisten maailmaan oli kauppatieteitä opiskellessani Åbo Akademissa. Yhden kurssin yhteydessä meillä oli ryhmätyö, jossa piti tutkia jotakin ammattia ja tehdä siitä yhteinen essee. Minun lisäkseni ryhmässäni oli kaksi poikaa: Kalle ja Juksu. Kun meidän piti valita ammatti, minä satuin olemaan kipeä, joten jouduin hyväksymään sen, että pojat olivat valinneet stripparin ammatin ryhmätyömme aiheeksi. Kävin haastattelemassa muutamaa seksikaupan takahuoneessa itsensä rahasta riisuvaa naista. Oli omituista kävellä seksikaupan takahuoneeseen ja istuutua sille paikalle, missä asiakkaat viettävät maksetun varttinsa. Toinen haastattelemistani naisista oli nuori ja toinen vanha. Muistan kuin eilisen päivän, kun vanhempi pidempään alalla ollut nainen kertoi minulle, että asiakkaat koostuvat lähinnä tavallisista perheenisistä ihan kaikista yhteiskuntaluokista, ei niinkään yksinäisistä miehistä. Ymmärtääkseni haastattelemani vanhempi nainen myi strippauksen lisäksi muitakin palveluja.

Seuraavan kerran jouduin kosketuksiin seksityöläisten kanssa, kun tein Seiskalle kaksi juttua miesprostituoiduista. Kun ihmettelin ääneen, mistä ihmeestä löydän maksullista jengiä, toimituksen miespuoliset jäsenet naureskelivat, ja yksi vinkkasi minut sihteeriopiston nettisivuille. Minä olin tuolloin 27-vuotias, enkä ollut koskaan kuullutkaan mistään sihteeriopistosta. Nettisivuston kautta löysin kuin löysinkin kaksi miestä, jotka myivät itseään. Heillä oli kuulemma asiakkaita enemmän kuin he jaksoivat ottaa vastaan. Näiden miesten mukaan suurin osa naisista, jotka ostavat seksiä, ovat keski-ikäisiä yksinäisiä naisia.

Toimittajan urani aikana olen myös tavannut yhden naisprostituoidun, tai "prostin", niin kuin heitä ilmeisesti tuttavallisesti kutsutaan poliisien kesken. Juttelin ulkomaisen huoran kanssa pienessä huoneessa, johon juuri ja juuri mahtui sänky. Ihmettelin, että miten ihmeessä tämä nainen on maailman vanhimmassa ammatissa, minä en pystyisi ikinä.

En silti tuomitse prostituutiota, koska minulla ei ole riittävää määrää tietoa siitä onko se hyvä, huono vai siltä väliltä. Huomion arvoista on silti, että prostituutio näyttää lisääntyneen viime vuosina.

Ovatko suomalaismiehet siis juuri nyt jotenkin erityisen yksinäisiä vai onko heidät kasvatettu uskomaan, että he voivat käydä maksullisilla naisilla, jos ei oma akka jaksa kiinnostaa tai jos ei jaksa nähdä vaivaa seksiaktin eteen omassa parisuhteessa? Omaa muijaa kun pitää lämmitellä, mutta prostia ei. Ja jos meillä Suomessa tosiaan on trendi, jossa ukkomiehet käyvät maksullisilla naisilla yhä enemmän, niin mitä ne naiset, jotka jäävät seksittä, tekevät? Pettävätkö vai menevätkö hekin huoriin?

Ennen kaikkea: miten Suomi on päätynyt tilanteeseen, jossa prostituution on yleistynyt. Onko kyseessä pelkästään kysynnän ja tarjonnan laki, eli olisiko meillä Suomessa aiemminkin ollut kysyntää seksityöläisille, mutta tarjontaa ei ole ollut? Vai onko niin, että seksimarkkinat ovat laajentuneet EU:n myötä? Vai johtuuko prostituution lisääntyminen mahdollisesti siitä, että suomalaiset ovat liikalihavia, eivätkä siksi jaksa peuhata sängyssä oman kumppanin kanssa? Vai ovatko Suomen kansantaudit: alkoholismi, masennus ja yksinäisyys syynä siihen, että seksi on enää pelkkää tarpeiden tyydytystä ja helpoiten saavutettavissa maksullisena?

Syitä voi olla tuhansia, ihan kuten huoriakin.


Pesiskesä ja kuumat tunteet

Pesisväki on tänä keväänä ihmetellyt uutta sääntöä, jolla yritetään kitkeä lajista villi provosointi pois pelirangaistuksen uhalla. Monet ovat pitäneet tätä tunteen tappajana, ja lehdistökin nimesi säännön jo ”hanurisäännöksi”.

Pahimmat törkeydet karsiva säännöstö on vain hyvä asia. Pesäpallo on etenkin takavuosina tunnettu kärjistetysti lajina, jossa maaseudun isännät purkavat työpäivän kasaamat patoutumat huutelemalla vierasjoukkueen pelaajille, ja yleensä saaneet vielä vastauksia, jotka eivät aivan kaikkia käyttäytymisnormeja täytä. Pahimmillaan ilmiö oli nähtävissä joka ottelussa. Katsomon pahin rääväsuu sai nopeasti monologistaan vierasjoukkueen pelaajan ansiosta dialogin. Tämän jälkeen koko katsomonosa yhtyi kuoroon ja unohti kaiken tapakasvatuksensa kotiin.

Vaikka pahimmat ylilyönnit säännön ansiosta ehkä saadaankin pois, ei tunnetta ja provosointia koskaan pysty tappamaan pesäpallon tyylisestä lajista. Se on turha pelko. Provosointia on kuitenkin niin monenlaista. On rafaelnadalmaista vastustajaa ärsyttävää hidastelua, on valentinkonosmaista tuijottelua ja virnuilua sekä on myös vähän ylivedettyä tuulettelua, mikä saa epäonnistujan sapen kiehumaan varmasti. Tämän osaa pesäpallossa etenkin Kouvolan Sami Partanen.

Ei pelkkä ylilyöntien poisto vielä tunnetta tapa. Vasta kun pelaajat määrätään tuulettamaan onnistumisia Neuvostoliiton kiekkojoukkueen tapaan ilman hymynkaretta, voi sanoa että tunne on kuollut.


Seuraava