Olen ääräilaita ihminen. Tunteiltani, ajatuksiltani, kaikelta. Sahaan elämässäni läsnäolosta poissaoloon. Onnistumisesta epäonnistumiseen. Pelosta luottamukseen. Toivosta epätoivoon. Empatiasta itsekkyyteen. Auttamisesta totaalisen avuttomuuteen. Kaikessa ja kaiken aikaa äärilaidasta toiseen.
Tänään on ollut ehkäpä raittiin elämäni raskain päivä henkisesti. Onneksi. Sillä tänään koin niin ääretöntä epätoivoa, että mikäli olisin entisellä itsetuhoisella ajatusmallilla varustettu, olisin vetänyt kunnon rännin, päätyen tuhoamaan itseni. Onneksi en enää ole. Silti tuo edellinen lause kuvannee sitä tunnetilaa jonka vallassa päivää olen läpi hengitellyt. Mutta.
Nykyään, kun minut valtaa totaalinen epätoivo, on kuin jostain ihmeen kautta minuun ottaa yhteyttä ihmisiä, jotka tuovat elämääni tuon kaipaamani valonpilkahduksen, josta ajanmyötä alkaa kasvaa johtotähti elämässäni. Niin tänäänkin. Toisaalta parisuhteeni on taas kerran osoittanut vahvuutensa. Mitä tiukemmalle elämä menee, sitä vahvemmaksi suhteemme muodostuu. Vaikkakin välillä, kiitos sulkeutuneisuuteni tuskan ollessa suurimmillaan, vaikutamme vaimoni kanssa varsin etäisiltä. Yksi lause saattaa silti murtaa kaiken tuon etäisyyden. Äärilaitaa siis tässäkin, kuinkas muuten.
No mutta asiaan. Koen läpikäyneeni tässä viime aikoina sellaisen henkisen helvetin, etten enää raitistuttuani kuvitellut itse itseäni moiseen ajavan, mutta toisin kävi. Uskon vahvasti tänään siihen, että kaikki kipu on tarpeen, mutta toisaalta alan epäillä itsessäni olevan jonkin verran masokistista luonteenpiirrettäkin seassa. Sen verran monen erilaisen myllyn läpi olen elämässäni itseni raapinut. En silti valita. Antoisaahan tämä kyllä on, joskin pirun raskasta. Kenties jossain vaiheessa tästä kaikesta kuoriutuu se hyvä tekevä armollisuus itseäni kohtaan ja sen myötä myös jatkuva myllytys taukoaa. No sitä kohden ainakin nyt olen tietoisesti pyrkimässä.
Kuten aikaisemmin kirjoitin, tarkoitukseni on pysähtyä itseni äärelle. Toisaalta minun ongelmani aina kulminoituvat monin eri tavoin sinkoileviin ajatuksiini ja niihin reagoitumiseen. Nyt miettien, ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin olin suhteellisen tasapainoinen, liittyy siihen kun tietoisesti pyrin omanlaiseni meditoinnin kautta hiljentämään pääkoppani usean kerran päivässä. Kaikki sujui tuolloin hyvin ja mikä tärkeintä itse voin todella hyvin. Mutta kuten aina, tuota ei kauaa kestänyt, koska minun on aina ollut kovin hankala sallia itselleni hyvää oloa ja kohta olinkin säntäämässä päättömästi seuraten omia sairaalloisia ajatuksiani. Nyt on siis aika jättää jäsentelyt, säntäilyt ja ajatusten analysoinnit. Pyrkien hakemaan joka päivä sopiva rauhallinen hetki, jolloin voi antaa aikaa vain itselleen, hiljentymiselle ja ajatusten nollaamiselle.
Olen äärettömän surullinen siitä, että minulle rakkaimmat ihmiset jatkuvasti joutuvat minun vuokseni kärsimään, mutta toisaalta lohduttaudun tässä hetkessä sillä ajatuksella että ollessani kuosissa olen varsin rakastettava persoona. Tuskin kai nämä ihmiset muutoin minusta niin tosissaan tykkäisivät. :)
Niin hullulta kuin se juuri nyt vaikuttaakin, uskon yhä siihen että asiat järjestyvät kyllä. Niin kauan kun osaltani keskityn vaikeina aikoina vaikka pelkästään hengittämiseen, muu elämä kyllä pitää itsestänsä huolen. Mitä vähemmän ajattelen, sitä enemmän kykenen olemaan oikeasti läsnä tässä hetkessä ja sen kautta enemmän saan oikeasti oikealla tavalla aikaan omassa elämässäni.
Nyt silti annan itselleni aikaa ja vaatimuksista vapaata tovin aikaa. Se kun tuo mieleni loihtii jo pelkästä vapaaehtoisesta auttamisesta itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, niin nyt toisten auttaminen ja kaikki muukin säntäily saa vähän aikaa olla. Kukaan tuskin kun kuolee siihen, jos minä hetken aikaa pidän kaikesta lomaa.
Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia liittyen viime päivien uutisiin ja siihen, kuinka tiukille ihminen toisaalta itse itsensä, mutta toisaalta myös nykyinen elämänmallimme ajaakaan.
Minä olen elämässäni saanut kokea ainakin oman osuuteni verran epätoivoa, totaalista toivottomuutta. Kun tuohon tunteeseen sukeltaa, ei maailmasta löydy asiaa joka toisi edes pienen valonpilkahduksen sysimustaan maisemaan. Itsemurhaa yrittäneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tuossa hetkessä mikään ei merkitse mitään, on vain ajatus, tämän on loputtava. Samaan hengenvetoon totean surullisena sen, että tänäänkin ihan liian moni ajatuu tuohon mustaan aukkoon, tietämättä että siitä on ulospääsy.
Niin uuvuttavaa kuin viime vuosien taisteluni elämässäni on ollutkin, olen kuitenkin käynyt läpi sellaisen helvetin aikaisemmassa elämässäni, etten enää tuonne pimeyteen palaa. Voin varmuudella sen sanoa, koska minulle tuolta helvetistä lähti matkaevääksi sen tason luottamus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, etten enää elämääni päästä siihen tilaan, jossa tuo piemys pääsisi yllättämään.
Tähän kohtaan kohdallani sopii erinomaisesti Samuli Edelmannin laulun sanat: "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet."
Toisaalta voin tähän kirjoittaa ymmärtäväni esimerkiksi sitä pienten lasten äitiä, joka totaalisessa epätoivossaan kokee ainoaksi vaihtoehdoksi tuhota oman ja samalla lapsensa hengen. Mitä tai ketä se auttaa, jos minä ymmärrän? Tämä on minun tapani käsitellä asioita joita en järjellä ymmärrä ja joita jos alkaisin järjellä pohtimaan, olisin pian tunteineni aivan totaalisen hukassa. Tämä ymmärtäminen, tai kuvaisiko tätä paremmin sana hyväksyminen juontuu aikaan, jolloin oma isäni teki itsemurhan. Tuon tapahtuman lopullisuus ja varsinkin sen käsittämättömyys oli oikeasti ajaa minut hulluuteen. Kaiken aina järkeistämänä ihmisenä, yritin tuota tapahtumaa jäsentää päässäni siten, että sen järjelläni pystyisin selittämään. En kyennyt. Olin tulla hulluksi. Tai ehkä tulinkin, monen mielestä. Löysin nimittäin tuossa ajankohdassa ensimmäisen palasen tämän hetkisestä luottamuksestani. Uskosta. Tuo luottamukseni ei selitä tätä tragediaa hyväksi, saati hyväksyttäväksi, mutta sitä ei olekaan tarkoitus selittää. Miksi yrittää selittää jotakin näin selittämätöntä. Sen sijaan, kun en kykene sitä ymmärtämään, saati selittämään, ainoa keino minun välttyä läpikäymästä käsittämättömiin mittasuhteisiin nousevaa tunnemylläkkää pääni sisällä, minun vaatimaton osani on parhaan kykyni mukaan hyväksyä sellaiset tapahtumat, joille en voi yhtikäs mitään.
Toisaalta tässä päästään kohtaan, jossa löydän oman osuuteni asioissa. Ne osat joille voin jotakin tehdä. Ensimmäisenä läheisimmät ihmiseni. Oma perheeni. Ehkä kivuliainta tässä kyseisessä tragediassa josta lehdestä luemme on se, että se voisi aivan hyvin tapahtua minulle ja minun perheelleni.
Itse olen reissannut ympäri Suomen viimeiset vuodet. Samalla kun vaimoni on uupumukseen asti pitänyt kotona kaikkea kasassa. Itsensä unohtaen. Yhtälö joka tästä seuraa, on hyvin pitkälti sen kaltainen että mikäli tuohon ei konkreettisesti jotakin muutosta tehdä, se saattaisi jossain kohtaa jomman kumman kohdalla aiheuttaa tuollaisen sysimustan pimeyden laskeutumisen elämään. Oma osuus. Eiliselle päivälle taas kerran istuskelin autonratissa liki 7 tuntia, pohtien siinä samalla elämääni, tullen siihen tulokseen, että nyt on konkreettisesti aika tehdä jotakin eikä vain puhua. Seuraava teksin pätkä kertonee miksi.
"Kun sä ajat autoa, kilometritolkulla, eikä kukaan vastassa kotona.."
Pelkään kuollakseni yrittäväni niin kovasti muuttaa asioita, että joku päivä kukaan ei olekaan kotona vastassa. Enkä valehtelamatta tässä hetkessä miettiessäni omaa itseäni, ihmettelisi vaikka tämä tilanne olisi jo tänään. Kuten sanoin, olen viime vuodet reissannut ympäriinsä. Ensin yhteensä 4 vuotta viikonloppuja opiskellen kaukana kotoota, yrittäen saada itselleni ammatin jonka turvin saisin itselleni töitä ja perheelleni elannon. No toisin kävi. Päivääkään en ole palkkatyötä tuon opiskelun ansiosta tehnyt.
Toisaalta juuri tuosta johtuen, ajauduin yrittäjäksi, vieläpä tälle päihdealalle töihin, reissaten nyt viimeiset 2 vuotta enemmän tai vähemmän edestakas. Silti saamatta perheelleni elantoa, tai muutakaan taloudellista turvaa. Sen sijaan elän jatkuvan stressin alla, ollen joko reissussa poissa kotoa, tai kotona ollen ajatuksissani jossain muualla.
Lopputuloksena siis elän tilanteessa jossa taloudellinen ahdinkoni on sitä luokkaa, että joka ikinen päivä ristin käsiäni rukoillen siihen muutosta, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. Samalla kokien suunnatonta syyllisyyttä siitä millaiseksi oman ja perheni elämän taas kerran olen saattanut. Lopulta tullaan rakkaan vaimoni osuuteen. Hän on tämän kuluneen 6 vuoden aikana opiskellut itselleen ammatin. Saanut töitä. Pitänyt kodin kunnossa. Hoitanut kaikki 5 lasta. Käynyt läpi pari-kolme leikkausta. Kärsinyt kilpirauhasista johtuvaa väsymystä ja samalla kantanut vastuun taloudellisesta tilanteesta liki yksinään. Ei siis ihme, että ilman kilpirauhasen vajaatoimintaakin väsyttää kummasti. No nyt palataan siihen minun osuuteeni. Haluan muille hyvää. Haluan sitä niin paljon että se välillä sattuu. Kun tiedän millaista on taistella päihdehelvetissä ja millaista sieltä on kavuta ylös, haluan osaltani auttaa. MUTTA, minkä kustannuksella? Perheen? Oman terveyteni? Elämämme? Tuskin!
Joku joskus sanoi minulle ensimmäisen kerran lauseen: "Et voi antaa jotakin sellaista mitä sinulla itselläsi ei ole." Tämä on kohdallani totta tänäänkin. Aivan samoin kuin se, että vasta sitten kun minä voin hyvin, ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Ja tähän aion seuraavana panostaa. Niihin ihmisiin jotka kuitenkin eniten merkitsevät minulle ja joiden hyvinvoinnista ensimmäisenä olen vastuussa. Minä itse ja perheeni. Haluan omalta osaltani olla tekemässä asioita siten, ettei ainakaan minun eikä perheeni tarina päädy tällaisen tragedian muodossa iltapäivälehtien lööppeihin.
Lopuksi vielä haluan sanoa sen, että jokainen meistä tavallaan käsittelee tai yrittäää käsitellä asioita joita ihmisen mieli ei voi eikä koskaan kykene ymmärtämään. Kuten aikaisemmin sanoin, minun tapani on pyrkiä hyväksymään asiat, joille en voi mitään, samalla yrittäen parhaani tehdä asioissa joille jotakin voin. Toisaalta jokainen meistä prosessoi näitä tapahtumia omalla kohdallaan, mutta olet sitten tässä hetkessä surullinen, vihainen, turhautunut tai katkera tällaisista tapahtumista kotimaassamme, pyri pysähtymään tuon olosi äärelle. Kysyen miksi minä tunnen näin tällaisen tapahtuman johdosta. Minä olen löytänyt itseäni juuri näiden kysymysten kautta. Kun reagoin joihinkin tapahtumiin vihalla, mitä se minusta kertoo. Kun jokin tapahtuma saa minut turhautumaan, kertoo se minusta.. jne. jne.
Loppupeleissä tätä perhettä, saati tämän perheen lähellä eläneitä tuskin lohduttaa reagoimme me tähän tapahtumaan miten tahansa. Ei näitä ihmisiä auta se että vihaamme epätoivoista äitiä. Suremme näitä pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloaan. Olemme me katkeria siitä ettei kukaan taaskaan auttanut tätä perhettä aikonaan.
Ainoa mikä ehkä auttaa meitä ihmisiä noin yleensä, on se että pyrimme omassa elämässämme muuttamaan niitä asioita joille jotakin voimme tehdä, siten ettei tällaista tragediaa pääsisi tapahtumaan omalle kohdallemme, tai omassa lähipiirissämme. Kysy siis tänään aidosti itseltäsi, puolisoltasi, ystävältäsi tai joltakulta läheiseltäsi kuinka hän jaksaa ja mikä tärkeintä, varaa aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä hänellä on sinulle sanottavana.
Siunausta päiväämme. Varjelusta askeleihimme. Rakkautta elämäämme. Voikaa hyvin.
Jos ylläolevasta kuvasta ei vielä voinut päätellä, niin selvennettäköön sen verran, että kaikki tästä seuraavasta kirjoituksestani kumpuava muutos ajattelussani sai alkunsa siitä että aamupäivän lueskelin sellaisten herrojen tekstejä yrittäjyydestä kuin Jari Sarasvuo, Arman Alizad sekä Ilkka O. Lavas. Varsinkin Ilkan kyseinen postaus sai minut havahtumaan siihen, kuinka itse olen suurimpana esteenä omalle menestymiselleni niin yrittäjyydessä kuin elämässä yleensä.
Tuota ylläolevaa tekstiä ei ole tarkoitettu miksikään perseennuolennaksi kyseisiä herroja kohtaan, vaan kirjoitin tuon pelkästään siitä syystä että olen aikaisemmin vertaillut itseäni erilaisiin ihmisiin, pääsääntöisesti jo valmiiksi asettuen tavalla tahi toisella heidän alapuolelleen. Nyt oikeastaan ensikertaa mietin itseäni ja tulin siihen toteamukseen, että käytännössä minulla on aivan samanlaiset mahdollisuudet rakentaa elämästäni ihan mitä tahansa, kuin mitä näilläkin herroilla on ollut. Eikä minun enää kannata vertailla itseäni muihin, vaan alkaa keskittymään siihen, kuinka tuon oman tavoitteeni parhaiten tulen saavuttamaan.
Olen täällä moneen otteeseen kirjoittanut omasta yrittäjyydestäni, lähinnä sen haasteellisuudesta sekä siitä kuinka vaikeata minun on tässä hommassa onnistua. Nyt olen pohdiskellut tätä asiaa hieman erilaisesta näkökulmasta. Haasteen sijasta mahdollisuutena toteuttaa itseään.
Huomasin herääväni taas kerran tuttuakin tutumpaa ajatukseen, nimittäin epäonnistumiseen asioissa. Huomasin miettiväni tätä yrittäjyyttäni aivan liian negatiivisessa sävyssä. Eihän kukaan yrittäjä koskaan tule onnistumaan, ryhtyipä hän mihin tahansa, jos valmiiksi jos ei nyt ihan tietoisella tasolla, mutta alitajuisesti ainakin, tuomitsee itsensä jo valmiiksi epäonnistumaan.
Tämä päätelmäni lähti siitä tosiseikasta, että jo toistamiseen toimiessani yrittäjänä, olen onnistunut tekemään ratkaisuja, joiden johdosta oma yrittäjyyteni on taas kerran osoittanut liiallisen haasteellisuutensa. Mutta silti sisimmässäni haluan tehdä juuri tätä työtä mitä teen ja se yhdistettynä yltiöpäiseen periksiantamattomuuteen, luulisi olevan yhdistelmä jonka turvin yrittämisestä voisi seurata onnistuminen. Ainoa ongelma tässä yhtälössä olen vain mina itse. Minä ja minun suhtautuiseni omaan tekemiseen. Käyn jatkuvaa sisäistä vääntöä siitä kuinka toisaalta haluan pärjätä elämässä ja toisaalta kuin automaattisesti ohjautuen tekemään asioita jotka auttamatta varmistavat epäonnistumiseni.
Kuten aikaisemmin jo kirjoituksissani olen moneen kertaan todennut, kaikki hyvä muutos saa alkunsa asioiden aidosta tiedostamisesta. Niin tässäkin. Nyt kun tiedostan problematiikan jonka johdosta olen ajautunut ongelmiin yrittäjyydessäni, ei mikään estä minua alkamasta ohjautua toisesta suunnasta. Suunnasta josta käsin operoidessani teen valintoja jotka tuhoutumisen sijasta rakentavat yrittäjyyteeni vahvaakin vahvemman perustan.
Haluan onnistua! siitä yrittämiseni ei enää ole kiinni. Näin ei ole ollut vielä kovinkaan kauaa. Miettiessäni aikaa taaksepäin noin puolisen vuotta, kaikki valintani sekä tekemiseni yrittäjyyteni saralla ovat olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia. Eikä siis ihme että elän ja hengitän totaalista kaaosta. Onneksi tässä hetkessä voin käsi sydämellä todeta tiedostavani itsessäni sen, että halutessani alkaa jotakin positiivista muutosta elämässäni tekemään, keskittäen kaiken energiani tuhoutumisen sijasta rakentamiseen, ihan kaikki on mahdollista. Onhan minulla jo tästä melkoisen vahva näyttö, mitä tulee oman elämäni uudelleenrakentamiseen. Kun tuossa työssä koin totaalisen romahduksen -06, alkane keskittää kaiken energiani itseni tuhoamisen sijasta elämäni uudelleenrakentamiseen, on ihmeitä alkanut tapahtua. Eipä silti, en mina tätä sillä tässä kirjoittele että odottaisin kaiken kääntyvän päälaelleen hetkessä, mutta jo se että ylipäänsä tämän tähän kirjoitan, merkitsee itselleni sitä että alan olla eräänlaisessa tienhaarassa oman elämäni kanssa taas kerran. Nyt panoksena elämän sijasta on oma ja perheeni talous.
Uskon vahvasti myös siihen, että luopuessani vääränlaisesta ylpeydestä, ollen valmis pyytämään apua urakkaani, tuota apua kyllä annetaan ja mitä ihmeellisimmiltä tahoilta. Aikaisemmin vain avunpyytäminen on itselläni keskittynyt epätoivoiseen haaveeseen siitä että joku ihminen tai taho tulisi kuin taikaiskusta ja korjaisi kaikki asiani kerta huitaisulla. Nyt sen sijaan koen omaavani sekä kärsivällisyyttä, että pitkäjänteisyyttä sen että kun tama nykyinen tilanteeni on ottanut aikansa muodostuakseen, niin sekin ottaa aikansa kun näitä asioita alkaa korjata. Pääasia kuitenkin kaikessa se, että enää en odota jonkun tai jonkin tulevan pelastamaan minut haaksirikolta, vaan sen sijaan ymmärrän itse löytäneeni myrskyn keskeltä kajastavan majakanvalon, jota seuratessani minun ei tarvitse enää surra turhia, vaan voin luottavaisin mielin purjehtia kohti kotisatamaa. Jos tuossa purjehtiessani joku toinen seilori ohjaa oma paattinsa rinnalleni, on se vain merkki siitä etten ole tällä myrskyävällä merellä yksin.
Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.
Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.
Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?
Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?
Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.
Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.
Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.
Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)
Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!
Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.
Alkusysäys tälle kirjoitukselle tuli eilen illalle, kun yhtäkkiä aloin miettiä itseäni ja oli kuin päässäni olisi alkanut ykskantaan takoa ajatus: "Olet sinäkin pelle!"
Ihmettelin tätä, koska siihen nähden kuinka huono itsetunto minulla on joskus ollut, nykyhetkessä koen itseensätutustumis prosessin aikana sen korjaantuneen kokolailla paljon.
No ajatus oli kuitenkin sen verta voimakas, että aloin oikeasti miettiä, mistä tällainen kaiken tyhjäksi tekevä, suhteettoman voimakas suhtautuminen itseensä voisi nousta. Alkaessani illalla nukkumaan, asia ei vielä minulle avautunut, mutta herätessäni se olikin kirkkaampana kuin koskaan. Koulukiusaaminen. Siinä se oli.
Tämä kyseinen asia kohdallani on sellainen, mitä en vielä tänäkään päivänä ole omalla kohdallani käsitellyt loppuun ja sen vuoksi tuo itsensä mitätöiminen palaa kummittelemaan tasaisin väliajoin elämässäni, joko ajatuksen tasolla tai sitten pahimmillaan siten, että teen kuin tahtomattani elämässäni valintoja joiden seurauksena teen tyhjäksi kaiken sen hyvän mitä kovalla työllä olen ensin aikaiseksi saanut.
Luojan kiitos, tämä ei enää vuosiin ole merkinnyt päihteisiin sortumista, saati muitakaan tuhoisimmista riippuvuuksista, mutta toisaalta lopputulos on likimain yhtä kaoottinen. Esimerkkinä mainittakoon nyt jo kohta pari vuotta jatkunut yrittäjyyteni. Talouteni on totaalisen kuralla, ja olen oikeasti ihmetellyt tiettyjä valintojani tällä periodilla. Mutta ehkäpä nyt alan lähestyä sitä pistettä, jossa on oikeasti aika tarkastella kuinka syviä haavoja minuudessani vielä tuosta koko peruskoulun ajan jatkuneesta koulukiusaamisesta onkaan. Nyt nimittäin ymmärrän sen, että olen käsittelemisen sijasta sivuuttamaan koko asian, sillä sen verran kipeä se minulle kaikkinensa on.
Sen verran olen mielestäni asiaa jäsentänyt, ettei minulla tässä kohden enää ole tarve syyttää kiusaajiani mistään. Lähinnä ajatukseni olisi hieman syvällisemmin tarkastella sitä, mitä koulukiusaaminen minun kohdallani on sisimmässäni vahingoittanut, koska sen verran vahvana yhä edelleen riittämättömyyden tunteeni suhteessa itseeni palaa kummittelemaan.
Toinen asia, jonka osaltaan tiedän nousseen juuri kiusaamisesta, on suunnattomat pelot suhteessa ihmisiin ja sen myötä uskaltautumisesta luottaa kehenkään. Enää tänään en pelkää ihmisiä, enkä luottamista, mutta kun nyt mietin sitä että vuosien ajan elin ja hengitin koulumaailmassa jatkuvaa pelkoa nolatuksi tulemisesta, en tässä hetkessä ihmettele sitä että vuosikymmeniä näiden konkreettisten tapahtumien jälkeenkin yhä pelkäsin samaa.
Ihmettelen myös sitä, kuinka onnistuin kaikesta huolimatta luovimaan peruskoulun läpi onnistuneesti, vieläpä monia kiusaajiani paremmin arvosanoin. Jostain olen siis tuohon hetkeen löytänyt voimavaroja, mutta nyt päällimäisenä mielessäni on totaalinen ihmetys.
Mitä tähän jatkuvaan pelkäämiseen tulee, niin vaikka nuo tilanteet koulussa eivät välttämättä aina olleetkaan monen mielestä kovinkaan erikoisia, niin muistan jo hyvin varhain keksineeni mitä erilaisimpia selviytymiskeinoja kyetäkseni pitämään oman tunnemyrskyni päivän aikana kasassa.
Jatkuva pilkkaaminen, nimittely sekä siihen yhdistetty fyysinen kiusaaminen rikkoi minuuteni, sen ymmärrän. Toisaalta muodostaen itselleni kuvan siitä, että minua voi kuka tahansa kohdella miten haluaa. Tämän huomaan toistuvan yhä edelleen tietyissä elämäntilanteissa siten, etten edelleenkään aina osaa pitää kiinni omista rajoistani, vaan annan ihmisten sanoa ja tehdä asioita joita terveen itsetunnon ja omat rajansa tunteva ihminen ei antaisi itselleen tehdä. Toisaalta jossain kohden kyllästyin jatkuvaan pahaan olooni, alkaen itse aiheuttaa itselleni sitä, aivan kuten sillä kykenisin estämään sen ettei toisten ihmisten sanomiset tai tekemiset enää voisi satuttaa. Silti, satuttivat ne yhä edelleen. Minun oli vain jotenkin sairaalla tavalla helpoompi ymmärtää itse itselleni tekemäni vääryys, kun en sitä toisten taholta toteutettuna koskaan voinut ymmärtää.
Tätä kirjoittaessani huomaan taas kerran hyvin voimakkaiden tunteiden nousevan jostain syvältä sisimmästäni, kuin kysyäkseen, olenko valmis niitä kohtaamaan. Tässä, juuri nyt en ehkä vielä täysin valmis ole, sillä juuri tällä hetkellä koen olevani äärettömän väsynyt. Mutta silti toinen puoli minusta toivottaa nuo kaikki tunteet lämpimästi tervetulleeksi, sillä niiden kohtaamisen kautta tiedän saavutettavissa olevan jotakin huomattavan paljon minuuttani korjaavaa. Raskastahan tämä hetkittäin on tämä elely, mutta niin paljon olen elämässäni jo saanut läpi käydä, että tuskin enää mikään asia tai tapahtuma, joka menneisyydestäni kumpuaa, ole sellainen mitä en kykenisi läpikäymään. Enhän onneksi enää näitä asioita joudu kohtaamaan yksin.
Taas kerran on jännä huomata se, kuinka hyvälle tuntuu, samalla kun tuntuu pahalta. Huomaan itsessäni nimittäin sellaisia signaaleja, että tämän asian käsittely eheyttää minua kummasti. Joten uskokaa pois, tähänkin asiaan tulen varmasti täällä vielä palaamaan, sen verran voimakkaana oivalluksena se mieleeni tälle aamua jysähti.
Ajattelin hieman purkaa tuntojani tänne, kun olen tässä jo useamman kuukauden ajan työskennellyt erään päihdeongelmasta kärsivän ihmisen kanssa ja nyt tilanne on se, että sosiaalipuoli tai varsinaisesti lastensuojelu on yks kantaan tehnyt päätöksen ettei kyseistä perhettä heidän mielestään ole enää tarpeen tukea, vaan ainoa vaihtoehto on alaikäisten lasten huostaanotto.
Huostaanottolaissa todetaan seuraavaa:
Lapsi on otettava sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto jos (lastensuojelulaki 40 §, Finlex):
puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai
lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään vaarantaa kehitystään ja terveyttään
Huostaanottoon ja sijaishuollon järjestämiseen voidaan kuitenkin ryhtyä vain, jos:
avohuollon tukitoimet eivät ole lapsen edun mukaisen huolenpidon toteuttamiseksi sopivia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja
sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista.
Huostaanotto on lastensuojelutyön viimesijaisin keino turvata lapsen kasvu ja kehitys.
Ongelmaksi tässä kohtaa muodostuu lähinnä se, että itse työskenneltyäni varsin tiiviisti tämän perheen kanssa, koen omaavani osaltani kyvyn arvioida mikä ratkaisu tässä kohtaa olisi lasta ajatellen paras, mutta sosiaalitoimi on haluton neuvottelemaan asiasta ja yrittää väkisin vääntää asioita haluamaansa tilaan. No ymmärrettävästi vanhemmat eivät tähän mukisematta suostu ja tästä seuraa se, että tämä asia näillä näkymin etenee oikeuteen. Surullista tässä kaikessa on se, että juuri ne pienet ihmiset, jotka tähän tilanteeseen ovat kokonaan syyttömiä, joutuvat silti tässä tilanteessa kärsimään eniten.
Minua tässä kaikessa sapettaa eniten se, että ihmiset jotka keskusteluidemme perusteella eivät juurikaan omaa tietoutta päihdeongelmasta, ovat yhtäkkiä siinä asemassa jossa he kykenevät päättämään kuka raitistuu ja kuka ei. Lisäksi kun tällaisessa tilanteessa tulisi ensisijaisesti kuulla perheen jokaista jäsentä, niin tähän tilanteeseen on tultu, kuulematta juurikaan ketään.
No minun osuuteni tässä kokonaisuudessa on ollut toimia omalta osaltani tukemassa raitistumisprosessia ja kun tätä työtä tehdessäni varsin tiiviisti tutustun koko perheeseen, niin sen vuoksi luulisi että myös minun mielipiteelläni olisi tässä hetkessä jotakin painoarvoa. Huvittava tilanne oli se, että menimme palaveriin, jossa sosku lateli pelisäännöt, välittämättä yhtään mikä meidän muiden mielipide asioissa on. Eikä siinä enää auttanut vaikka kuinka yritti kertoa sitä että lapset haluaisivat, ja tarpeellisen tuen järjestyttyä myös voisivat asua kotona.
Eikä siinä, ymmärrän heillä olevan varsin haastavan työkentän, mutta kyynisyys asioissa tuskin helpottaa tuota työsarkaa ollenkaan. Jännä oli todeta se, että kun tästä kyseisestä asiasta muutaman puhelun verran aloin ottamaan selvää, niin heti ensimmäisen puhelun aikana, puhelimen toisessa päässä ollut varatuomari pystyi siltä istumalta luettelemaan lukuisia kohtia missä ei oltu ollenkaan menty lakipykälien velvoittamalla tavalla.
Loppukaneettina tästä kaikesta haluan todeta surullisena sen, että tämä on vain yksi häviävän pieni esimerkki siitä, missä kotimaassamme näiden päihdeasioiden kanssa mennään. Sen sijaan, että perheiden tukemiseen panostettaisiin riittävästi aikaa ja resursseja, heidät pistetään keskelle valtapeliä, jossa suurinta roolia näyttää valitettavasti näyttelevän raha sekä yksittäisen ihmisen kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä. Edelleen koen että monessa kohden varmasti lastensuojelu tekee myös hyvää, olenhan itse perheineni yksi esimerkki siitä, mutta silti yhä enemmän saa jokapuolella olla lukemassa siitä kuinka mielivaltaisesti sosiaalipuoli ja lastensuojelu näissä tapauksissa toimii.
Kun itse tiedän päihdeongelman, tai minkä tahansa muun riippuvuuden kohdalla tärkeimpänä toipumisen kriteerinä olevan oman halun muutokseen, niin luulisi siinä tilanteessa kun ihminen tuota muutosta todella motivoituneesti haluaa, häntä siinä tuettavan eikä sen sijaan oltaisi survomassa yhä syvemmälle ongelmiin.
No kuten todettua, onneksi tässä kyseisessä tapauksessa lastensuojelu ei yksinään tätä asiaa päätä, joten uskon vahvasti siihen, että mikäli tämän asian on tarkoitus mennä oikeuteen asti, siellä viimeistään jokainen jota tämä asia koskettaa tulee kuulluksi ja sen myötä tähän saahaan aikaiseksi paras mahdollinen ja ennenkaikkea lasten parasta ajava päätös.
Viel kun lopuksi tätä kokonaisuutta tarkastellaan taloudelliselta kantilta, niin uskaltaisin väittää että tämänkin perheen tukemiseen käytettävät rahat maksaisivat itsensä monin kerroin vielä takaisin, kun sen sijaan huostaanotosta aiheutuvat kustannukset sitä tuskin koskaan tulevat tekemään. Surullista, mutta totta.
Eilisen Vain elämää jakson innostamana aloin taas saada kiinni elämäni tärkeimmästä asiasta, nimittäin armosta. Kun elin ja hengitin päihdehelvettiä, ainoa asia joka nyt mietittynä piti minut suunnilleen järjissäni erilaisten suunnattomien pelkojeni alla oli juurikin armo. Kun ihminen kokee tarpeeksi suurta kipua, hän tulee riisuutuneeksi kaikesta ennakkoluuloistaan sekä ylpeydestään elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan. Elämäni tärkein oivallus tähän hetkeen on ollut se että koinpa elämässäni mitä tahansa, silti tuo asia varmistaa kohdallani sen, että kaikki kipu ja tuska on ollut sen arvoista.
Minulle asian sisäistäminen vaati liki parinkymmenen vuoden kipuilun. Silti yhä huomaan kuin automaattisesti ohjautuvani tekemään elämässäni valintoja, jotka ajavat minut tavalla tahi toisella totaaliseen umpikujaan. Tuolla seinää vasten seistessäni, koen kivun, jonka luulin sivuuttaneeni selvittyäni eroon päihdemaailmasta, mutta jonka toisaalta tänään ymmärrän tarvitsevani juuri riisuutuakseni kaikesta turhasta, keskittyen olennaisimpaan. Rakkauteen elämässäni.
Muistan lopun ikääni hetken, kun isäni oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Hautajaisissa seisoin hetken aikaa isäni avoimen haudan reunalla, katsellen alas monttuun, jossa isäni ruumis oli, kauniissa arkussa. Muistan tuon hetken siitä, kun tuo hetki toi minulle sisimpääni ensikertaa luottamuksen siitä, ettei elämä pääty kuolemaan. Kuolema on vain portti, josta kuljemme ajasta ikuisuuteen. Tuon ymmärtäminen vapautti minut suunnattomasta pelosta kuolemaa kohtaan, mutta toi samalla minulle luottamuksen ja uskon elämään.
Olipa taipaleesi täällä ajassa millainen tahansa. Teitpä elämässäsi mitä valintoja tahansa. Pärjäsitpä millä mittarilla miten tahansa, silti sinulle on tarjolla sama armo, kuin meille kaikille.
Minun elämäni perusta on tänään usko hyvään. Rakkauteen. Tuo usko sydämessäni kykenen elämään siten, etten tuhoudu enää taakkani alle elämässä. Joskus ihmisen on koettava kipua, ymmärtääkseen armon merkityksen elämässään. Kun armo murtautuu syvälle sydämeen, kipu helpottaa. Rakkaus osoittaa minulle kivun kautta sen omavoimaisen taistelun johon taas kerran olen tullut harhautuneeksi. Kun lakkaan taistelemasta, saan kokea rauhaa jossa voin huolettomana levätä luottaen siihen, että kaikki on hyvin.
Kipu on ollut minulle todella vaikea asia hyväksyä. Olen hyvin pitkään ajatellut, että elämän tulisi olla sellaista, ettei kipua tarvitsisi. Tänään ymmärrän sen, että kipu on osa elämää. Se kertoo minulle kyvyttömyyteni hyväksyä asioita sellaisena kuin ne tänään minulle tarjoillaan. Olipa elämässä tänään tarjolla mitä tahansa, minulle on myös samalla tarjolla työkalut selvitä siitä. Ihmiset joihin tukeutua, kunhan vain kykenen luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni pyytääkseni apua. Lakatakseni taistelemasta. Elääkseni, suorittamatta. Läsnäollen. Kokien elämän tällaisenaan.
Lopuksi haluan siteerata Toni Wirtasen uskomattoman kuvauksen armosta. Tässä kiteytyy kaikki elämäni ajalta sisältäneen kivun ydin. Kyky luovuttaa, ymmärtäen sen että taistelu vain viivyttää armoa josta osalliseksi pääsen heti kun vain kykenen luopumaan suojamekanismeistani, ottaen vastaan rakkautta.
Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Kuinka vaikeata suorituskeskeisen ihmisen onkaan hellittää, antaen elämän vain soljua omalla painollaan. Todella vaikeata.
Tässä muutamana päivänä taas kotona vaihteeksi oltuani, olen hetkittäin jopa onnistunut hiljentämään villinä laukkaavat ajatukseni työn ja muun vähemmän oleellisen osalta, keskittyen vain nauttimaan läsnäolosta vaimon ja lasteni kanssa. Se hetki kun aidosti kykenen pysähtymään olemaan läsnä, on niin käsittämätön seesteisen tuntuinen että huomaa hätkähtäen miettivänsä sitä miksi tähän läsnäoloon ei panosta enemmänkin. No kaikella tarkoituksensa.
Minun elämäni ei aina ole helppoa, mutta toisaalta mitä haastavammista asioista ja tilanteista olen selvinnyt, sitä paremmalta ihan perusasiat elämässä tuntuvat. Tässä hetkessä nautin siitä, kun oikeasti saan pysäytettyä itseni vain olemaan läsnä tässä hetkessä.
Ihmiselle joka aina ja kokoajan on menossa johonkin, jos ei muuten niin ajatuksen tasolla, tuo pysähtyneisyys on parasta mitä elämällä on tarjottavana.
Esimerkkinä tästä voin kertoa sen, kun tälle aamua olin lähdössä taas kerran työreissulleni, ja aamukahvia keittiössä ottaessani pysähdyin halaamaan vanhempaa poikaani ihan ajan kanssa ja kunnolla oli tunne ihan käsittämätön. Minä muutoinkin olen varsin halaileva tyyppi, mutta yleisemmin nämä hellyyden osoitukset ovat jotenkin sellaisia hetken mielijohteesta tehtyjä, mutta tässä aamullisessa olin oikeasti tuon muutaman minuutin läsnä pojalleni, tuntien kuinka tuo halaus antoi meille molemmille jotakin ainutlaatuista. Se mistä tämän tiedän, on se kun yleensä vanhempaa poikaani halatessa hän jollain tavalla menee hämilleen, mutta nyt hän ihan selvästi nautti tuosta pysähtyneisyyden tilasta itsekin. Hymy jonka hän tämän jälkeen minulle soi, oli kerrassaan ihana.
Minä tiedän monelta osin olevani todella siunattu hyvillä asioilla ja ihmisillä, mutta toisaalta kun ihminen on kokoajan menossa johonkin, tavoitellen jotakin, näistä jo olemassa olevista asioista ja ihmisistä tulee vääjäämättä ihan liian itsestäänselvyyksiä. Siinä mielessä koen tässä hetkessä kiitollisuutta elämälle siitä, että se on luonut minusta tällaisen omanlaisen sekopään, joka kelaa ihan liikaa asioita, väsyttäen itsensä jo pelkällä ajattelullaan. Tuo väsymys on minun kohdallani siinä hyvästä, että se saa minut oikeasti pysähtymään ja miettimään sitä, mikä minulle elämässä oikeasti on tärkeätä.
Ennen kuin tätä tekstiä aloin kirjoittaa mietin sitä, kuinka ihmiset jotka oikeasti ei koskaan elämässään pysähdy pohtimaan tällaisia asioita, ovat oikeasti onnekkaita siinä, että he jotenkin ihmeellisellä tavalla kykenevät olemaan ja elämään omalla tavallaan läsnä ollen, kun taas minun on tämänkin asian kanssa käytävä tällainen ihmeellinen jaakopinpaini, jotta tietyt palaset päässäni löytäisivät omalle paikalleen. No kuten jo moneen kertaan todettua, jokaisella meistä oma polkumme ja minä ainakin juuri nyt seison omalla polullani määrätietoisesti paikoillaan, kuin odottaen sitä, mihin seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Oikeastaan ei haittaisi yhtään, vaikka voisin jäädä tähän vaikka hieman pidemmäksikin aikaa. Tämä pysähtyneisyys nimittäin juuri nyt tuntuu aikas pirun hyvältä. Ehkä vain istahdankin alas, enkä hötkyile sen enempää.
Taas kerran päivä koulussa. Tänään tutustuimme lähemmin omiin tunteisiimme sekä niiden antitunteisiin.
Tämän päivän oivalluksena lähinnä se, että vaikka olen useaan otteeseen täälläkin kirjoittanut addiktina ihmisenä olevani monilta osin tunne-elämältäni yliherkkä, niin oikeammin minulla on yhä äärimmäisen vaikeaa löytää itsessäni vallalla olevat tunteet. Varsinkin silloin, kun kyse on negatiivisista tunteista kuten viha, häpeä tai syyllisyys.
Toisaalta tänään huomasin konkreettisesti sen, että olen taas kerran palannut suorittamaan elämää, aivan kuten pelkkä olemassaoloni ei riittäisi.
Tänään päätin sen, että alan tietoisesti opetella läsnäoloa, koska suorituskeskeiselle ihmiselle pelkkä oleminen on äärimmäisen haastavaa. Yksi suurimmista syistä tähän päätökseen oli se, että olen jatkuvasti viime aikoina puhunut kyllä paljon siitä että minun tulisi jättää vähemmälle taas kerran edestakaisin säntäilyäni, mutta toisaalta en ole ollut valmis tekemään yhtään mitään konkreettista asian eteen. Nyt aion tehdä. Yksi tärkeimmistä teoista liittyy viime kuukausina eräänlaisena pakopaikkana pitämääni älypuhelimeen. Päätin nimittäin ensiviikon keskiviikolle luovuttaa oman älypuhelimeni vanhemmalle tyttärelle ja ottaa itse käyttööni puhelimen jossa ei ole ollenkaan nettiä.
Uskon tämän konkreettisesti auttavan minua arjessani lähinnä siinä, että nykyisellään kun tuo kapula "eksyy" käteeni joka välissä päivää, niin ehkä nyt minulta löytyy sensijaan kyky rauhoittua olemaan läsnä tässä hetkessä niin itselleni, puolisolleni kuin lapsillenikin.
Se miksi tuon ylläolevan kirjan tekstin tuohon kuvasin, johtuu pelkästään siitä että huomasin tuota lukiessani sen, etten ollenkaan ole viime aikoina kokenut eläväni, mutta suorittavani elämää aivan kuten en muutoin ansaitsisi olemassaoloani. Myönnän lisäksi yrittäneeni rakentaa itselleni olemassaoloa kirjoittelemalla jatkuvasti mitä erilaisimmilla sivustoilla netissä. Osa tuosta kirjoittelusta edelleen kumpuaa tarpeesta jakaa omaa toipumisen tarinaansa, mutta silloin kun se menee niin pitkälle että lähimmät ihmiseni alkavat tuosta kaikesta kärsiä, ollaan taas kerran eksytty äärimmäisyyksiin, kuten minun tapauksessani on tapana käydä.
Se mitä tunteita itselläni tässä päivässä päälimäisinä oli, oli syyllisyys, häpeä sekä viha. Koin syyllisyyttä siitä, että olen kuin vahingossa jättänyt perheeni vähemmälle huomiolle, keskittyen mitä erilaisimpiin haasteisiin mitä elämä tarjoilee. Häpeää koin lähinnä siitä, että huomasin olevani vielä monilta osin enemmän hukassa itseni kanssa kuin olen luullutkaan ja vihaa koin lähinnä suhteessa itseeni ja siihen, että aina minun tarvitsee mennä asioissa äärimäisyyksiin, ennenkuin olen valmis havahtumaan todellisuuteen.
Nyt siis tarkoituksena jättäytyä kokonaan pois sosiaalisen median pyörityksestä, keskittyen opettelemaan läsnäoloa ja vain pelkkää olemista. En nimittäin usko etteikö tuolla somessa elämä pyöri omaa ihmeellistä rataansa ilman minua ja "viisauksianikin." Toisaalta uskon että keskittymällä läsnäolon ja olemisen opetteluun suora hyöty siitä tullenee siinä että minä ja perheeni voimme varmasti heti kohta paremmin. Vieroitusoireitta tämä tuskin onnistunee, mutta toisaalta se mitä kohden tällä pyrin, siintää sen verran kirkkaana määränpäänä edessäni että sitä kohti kulkeminen haasteista huolimatta tullenee olemaan kohtuullisuuden rajoissa.
Eli tästä lähtien joutunette lueskelemaan täällä "voivotteluani" lähinnä tämän uuden opettelun haasteellisuudesta, mutta toisaalta uskon saavani kirjoitella myös siitä mitä hyvää vähemmälle jäävä netissä notkuminen tullessaan tuo.
Terveisiä vain Usko Eevertti Luttiselle, tuolle hilpeän hauskalle pikkasen kappelin veikeälle veijarille.
No mutta asiaan. Olen taas viikon verran vieraillut täällä pohjoisen perukoilla, saaden tuta tämän hetkisen päihdeongelman karua todellisuutta. Ehkäpä juuri siksi haluankin hieman hakea vastapainoa tuolle karuudelle täällä uskomattoman kauniissa väriloistossa hehkuvasta luonnosta. Seuraavassa siis luvassa jälleen kerran kuvakavalkaadia tämänkertaiselta seikkailultani jylhällä jänkhällä. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tullaan rytisten.
Taas mennään, eikä meinata.
Oli hauska huomata, kuinka heti alkuunsa aloin tavoilleni uskollisena suorittaa tätäkin taaperrusta, kunnes oireileva selkäni ilmoitti että mikäli haluan tepastella edes tovin aikaa, olisi hieman aika hillitä tahtia ja keskittyä olennaiseen, eli kauniin luonnon katseluun. Joten tästä alkakoon kuvien ilotulitus ja turhat höpinät sikseen. Olkaatte hyvät:
Lopuksi haluan muistuttaa itseäni siitä, että vaikka elämä monissa kohdin varsinkin minun kohdallani on melkoista tunteiden vuoristorataa, niin silti elämä ei ole joko tai, mustavalkoista. Elämä on kaunis seikkailu, josta on tarkoitus nauttia koko matkan ajan.
