Kulttuuri

Kevät on opinnäytetöiden aikaa. Aalto-yliopiston Masters of Arts -näyttelyssä ovat esillä tuoreet naamat, jotka nyt valmistuvat Taideteollisesta korkeakoulusta. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä nähdään myös Aalto-yliopiston kaupan ja tekniikan alojen maistereiden töitä. Näyttelyn teema on tänä vuonna Redesigning Human
Mitä sitten on luvassa? Ohessa muutama herkkupala.

Aki-Pekka Sinikosken lopputyön otsikko Finnish Teens sanoo kaiken olennaisen. Suomalaisia teinejä valokuvissa. Liikkiksiä. Syyskuussa teinejä nähdään lisää Valokuvataiteen museossa.

”Huono maku on hilpeänvauhko norsu, joka teutaroi hyvän maun posliinikaupassa. Huono maku voi pelastaa meidät skandinaavisen muotoiluperinteen penseänhyhmäiseltä askeesilta.”
Eikö ole ihana julistus? Anu Luhtanen juhlistaa huonoa makua ja vastustaa tylsyyttä tuulipukumallistollaan Taikaviitta 3000 ja kahinan maksimointi.

Yiying Wun työssä Shanzhai Products in Everyday Life tutkitaan kiinalaisia piraattituotteita ja niiden käyttäjiä. Shanzai on kiinaa ja tarkoittaa sunnilleen “copy, fake, counterfeit, grassroots”. Työ on kiinnostava kurkistus piraattivaatteen ostajan mieleen: vaatemerkki on äärimmäisen tärkeä ja sillä halutaan päteä, mutta läsnä on koko ajan pelko nöyryytyksestä jos joku huomaa, että tuote on piraatti.

Stefania Passera kehottaa työssään soittamaan mummolle. Kampanjassa käytettiin guerrilla-markkinoinnin tekniikoita ja sosiaalisia medioita. Tarkoitus oli saada ihmiset, no, soittamaan mummoille, ukeille ja muille vanhuksille, jotka usein kärsivät yksinäisyydestä. Soittaa kannattaa omille ja vieraille. Kampanjaan liittyi myös flash mob -tempaus, jossa vanhoille sukulaisille sai soittaa ilmaiseksi. Projekti jatkuu Facebookissa ja osoitteissa soitamummolle.wordpress.com.

Maria Atosuon yhdeksän maalauksen kokoelma Kiltin tytön tukahdutettu viha käsittelee sitä, kuinka vaikeaa kiltin tytön syndroomasta kärsivän naisen on olla ilmaista vihaa ja aggressiota. Pojat, kiltitkin, voivat välillä olla vihaisia, inhottavia ja jopa väkivaltaisia. Tytöiltä ja naisilta se on kielletty.

Elissa Erikssonin lopputyön yksi osa, Haluan nähdä muutakin, sai paljon huomiota alkuvuodesta. Projektissa vuokrattiin mainostilaa bussi- ja ratikkapysäkeiltä: tarkoitus oli vallata pieni pala mainosten täyttämää kaupunkia takaisin ihmisille ja taiteelle. Mainostilaan ripustettiin juliste, jossa oli teksti ”Haluan nähdä muutakin” sekä kaupunkilaisten ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nähdä pysäkin seinässä mainosten paikalla. Mukaan pääsi osallistumalla mainospaikan vuokran kuluihin.
Erikssonin lopputyön kaksi muuta osaa ovat Kaisaniemen puiston aitaan, junaradalle päin ripustettu valtava teksti ”Tämä on kuitenkin minun kaupunkini” sekä jäälyhdyt, joita rakennettiin muun muassa Rautatieasemalle. Niidenkin idis oli etsiä keinoja, joiden avulla tavallinen ihminen voisi tulla näkyväksi ja jättää jälkensä kotikaupunkiin. Nyt suurin osa kaupungista on kaupallisten yritysten viestien kontrolloimaa.

Hannu Uotilan lopputyö on tiettävästi maailman ensimmäinen kauppatieteiden gradu, joka on tehty videomuodossa. Tekijän mukaan ”raportti muistuttaa jotakin televisiodokumentin ja perinteisen tieteellisen artikkelin väliltä”. Mahtava idea! Toivottavasti muutkin innostuvat tekemään gradunsa videoina. Hmm, voisikohan oman gradun jättää c-kasetilla?
Gradun nimi on Suomalaisissa televisiotuotannoissa ilmenevät liiketoimintamahdollisuudet - Lähestymistapana videografia.

Kalasataman konttikahvila on osa hanketta, jolla yritetään elvyttää Kalasatamaa. Asli Ufacik suunnitteli kahvilan kahteen rahtikonttiin. Kahvilaan kuuluu myös terassi. Kalusteet on suunniteltu niin, etteivät ne säikähdä tuulesta, sateesta tai ilkivallasta: esimerkiksi pöydät oli koottu betonisista kaivonrenkaista. Kahvilan istuimet toimivat myös lasten rakennuspalikoina.

Masters of Arts, Redesigning Human
Porkkalankatu 13 G, 00180 Helsinki
Näyttely on auki 12.–29.5.2011
ma–pe 12–20
la–su 12–18

Ikea-sohvani on kahdeksanvuotias ja merkittävän ruma.
Onneksi rumille sohville on paikkansa tässä maailmassa.
Se paikka on Maailman rumin sohva 2011 -kilpailu.

Ihmiset lähettävät kuvan sohvastaan. Joka kuukausi äänestetään Kuukauden rumin sohva, ja joulukuussa palkitaan koko vuoden hirvein joukkoistuin. Äänestäjät arvioivat muun muassa sohvan designia ja kuntoa, verhoilun tyylikkyyttä sekä sitä, kuinka sohva istuu ympäristöönsä.

Tässä vuosien 2010, 2009 ja 2008 voittajat. Taso on kova, mutta uskon, että Ikeani pärjää.

Henkilö on normaaliälyinen, jopa tavallista älykkäämpi. Hän ei kuitenkaan pysty kunnolla eläytymään toisten ihmisten tunteisiin tai välittämään niistä. Hän voi opetella ulkoa kasan sääntöjä, mutta hänelle ei ole kehittynyt moraalia. Henkilö toimii itsekkäästi ja asettaa aina oman etunsa kaiken muun edelle. Hän tietää, miten muita ihmisiä satutetaan, ja usein hän tekee niin joko saavuttaakseen vallantunteen, noustakseen sosiaalisella asteikolla tai ihan vain huvikseen. Jos hän näkee jonkun kärsivän, hän ei puutu asiaan. Joskus hän itsekin valitsee uhrin, jota kiduttaa henkisesti tai fyysisesti.
Tällaista henkilöä on tavattu kutsua sosiopaatiksi. En kuitenkaan kuvaillut edellä sosiopaattia. Kuvailin ihan tavallista lasta.

Näitä pikku sosiopaatteja on koulun piha täynnä. Huimia koulukiusaamislukuja ei tarvitse ihmetellä, kun muistaa, että välitunnilla temmeltää sata pentua, joiden omatunto on vielä kaukana kehittyneestä. Ei se ole lasten vika, se on lasten ominaisuus. Moraali kehittyy vasta teini-iässä, empatian kehitys alkaa vain vähän aiemmin. Ekaluokkalainen osaa jo kiusata ja aiheuttaa toiselle äärettömän pahan olon, mutta ei vielä kykene eläytymään kiusatun tunteisiin tai tuntemaan huonoa omaatuntoa. Koulukiusaamisen monia puolia ja ulottuvuuksia käsittelee tässä kuussa ensi-iltansa saanut, Heidi Räsäsen ohjaama näytelmä Vihan veli.

Näytelmää seuratessa tulee jälleen mieleen, kuinka typerä termi koulukiusaaminen on. Pitäisi puhua väkivallasta, rääkkäämisestä, kiduttamisesta, ei mistään pikku kiusasta. Näytelmä muistuttaa, että joka ikinen meistä on ollut osallisena kouluväkivaltaan: joko kiusaajana, kiusattuna tai sivustakatsojana. Suomen kaikissa kouluissa tapahtuu kiusaamista – raakaa tai kevyempää, enemmän tai vähemmän, harvemmin tai useammin, mutta sitä tapahtuu. Olen itse opettanut noin kymmenessä koulussa. Kaikissa niissä esiintyi koulukiusaamista, väittivätpä opettajat hurskaasti mitä hyvänsä.

Koulukiusaamista selitetään vaikka millä. Syy on lapsen perhetaustassa, yhteiskunnan paineissa, hankalassa varhaislapsuudessa. Joskus selitys pitää paikkansa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että kiusaaminen kuuluu lasten väliseen sosiaaliseen peliin ja pienten lasten luontoon. Lasta voi opettaa ja käskeä olemaan ihmisiksi, ja aika moni tenava on ihan okei. Ihmislajin kehittyminen kuitenkin menee niin, että kyky satuttaa tule ennen kykyä ymmärtää satuttamisen seurauksia.
Jos tämä sisäistettäisiin, kiusaamista olisi helpompi torjua. Vihan veli tuo ajatuksen kiitettävästi näyttämölle ja osoittaa, ettei kiusaajia tarvitse ymmärtää tai kiusaamiselle etsiä syitä kovinkaan syvältä.

Vihan veli on kauhufantasia, mutta parhaimmillaan silloin, kun fantasiaelementit ovat taustalla. Yksi näytelmän tärkeitä kohderyhmiä ovat teinit, mutta jos omat kiusaamiskokemukset ovat vielä tuoreita, saattaa näytelmä olla liian karua katsottavaa. Sen sijaan se pitäisi säätää pakolliseksi katsottavaksi kaikille, jotka kasvattavat lapsia joko työkseen tai huvikseen.

Tiedostavan nuoren kaupunkilaisvasemmiston suosituin sana on jo hetken ollut yhteisöllisyys.
Viime viikolla se tuli naamalle. Kahdesti.
Ensin parin korttelin päässä asuva puolituttu kertoi, että hän puuhaa kavereineen Punavuoreen kahvilaa. Se olisi nyyttäriperiaatteella ja nollatuloksella pyörivä ”punavuorelaisten kohtauspaikka”, jonne naapuruston ihmiset ”iästä ja taustasta riippumatta” voisivat tulla ”tapaamaan ja tutustumaan”. Hän kysyi, olenko kiinnostunut tulemaan mukaan.
Sitten toinen, Pakilassa asuva kaveri intoili kaupunkiviljelemisestä. Hän huomautti, että taloyhtiössäni on kiva sisäpiha, jonne voisi hyvin pystyttää kaupunkiviljelyksen. Voisimme sitten naapurien kanssa kasvattaa siellä vaikka kaalia. Niin hän aikoi tehdä Pakilassa.

”Herran tähden, EI!”, minä ajattelin. En halua pygätä naapureilleni kahvilaa enkä viljellä heidän kanssaan kaalia. Kaupungissa asumisen parhaita puolia on se, että naapurien kanssa ei tarvitse hengailla. Heitä ei tarvitse edes tuntea. Tervehdimme kun kohtaamme rapussa kerran kolmessa kuukaudessa. Useimmat maalta muuttaneet ystäväni ovat kurkkuaan myöten täynnä kahville punkevia naapureita. Heidän mielestään tiedostavien kaupunkinuorten yhteisöllisyys muistuttaa häiritsevästi sitä asiaa, jota maalla sanottiin nurkkakuntaisuudeksi.

Vakiovalitus kuuluu näin:
”Kaupungissa ihmiset eivät enää tunne naapureitaan. Ei kutsuta kahville eikä remonttiavuksi!”
Ja ihan hemmetin hyvä niin. Kahvittelen kavereideni kanssa ja kutsun maksullista remonttiapua. (Seinänaapuri muuten remppaa kavereiden kanssa ja kutsuu maksullista kahviseuraa – jälleen yksi syy sille, etten mene soittelemaan ovikelloa yksinäisyyden hetkellä.)

”Mutta voihan sun naapurit olla ihan kivoja! Saisit uusia ystäviä!”
Kenties. Sama ongelma kuin nettideitti-ilmoituksissa: ei kiinnosta käydä läpi kahtasataa ihmispersettä ennen kuin yksi kiva löytyy. Panostan mieluummin laatuun kuin määrään.

Maalla asuva ystäväni ehdotti, että yhteisöllisyys on vastaus siihen, että ihmisiä pelottaa kaupungissa ja he ovat yksinäisiä. Jos tutustuu naapureihinsa, ei pelota eikä ole yksinäinen.
Ei se kyllä mene noin.

Ensinnäkin pelko. Helsinki on varsinainen herrankukkaro, ja jos täällä pelottaa, en ymmärrä, miten se pelko menee pois saman kaupunginosan tyyppeihin tutustumalla. Jos vastapäisessä talossa asuu aggressiivinen sekakäyttäjä, kannattaako mun
a) kutsua se kahville vai
b) ei kannata?
Ja jos kutsun kahville sekakäyttäjän sijaan naapurin hiljaisen opiskelijatytön, miten se vähentää pelkoa?

Toisekseen yksinäisyys. Helsinki on tarpeeksi iso siihen, että täällä voi bondata sellaisten ihmisten kanssa, jotka on kiinnostuneet samoista asioista. Jossain kolmen hengen paikkakunnalla täytyy tyytyä niihin kahteen tyyppiin, jotka sattuvat asumaan lähellä. Täällä ei tarvitse valita seuraansa maantieteen perusteella.

Jos tykkää kaalinviljelystä, voi liittyä kaalinviljelykerhoon. Siellä sitä yhteisöllisyyttä syntyy itsestään kun samanhenkiset ihmiset puuhailevat keskenään. Punavuorelaisuus ei ole mikään identiteetti (ja niille, joille se on identiteetti, tiedoksi: en halua hengailla kanssanne), eikä punavuorelaisten tarvitse yhteisöllisyyden nimissä kiusata itseään ja toisiaan yhteistoiminnalla, jota kaikki sismmässään inhoavat.

Minua pyydettiin joulukuussa käsikirjoittamaan vaalivideo. Kieltäydyin, minkä jälkeen minua pyydettiin ohjaamaan vaalivideo. Kieltäydyin taas. Näin jälkikäteen harmittaa, koska vaikuttaa siltä, että vaalivideoitsijana olisi hyvässä seurassa. Tänä vuonna vaalivideoiden saldo on nimittäin erityisen kummallinen. Tässä omat suosikkini.

Jo viime vaaleissa nähtiin, että kuka tahansa voi tehdä videon, vaikka kykyjä olisi vähänlaisesti. Tänä vuonna video on oltava, sillä kuka uskottava ehdokas ei muka kampanjoisi Youtubessa? Tämä johtaa siihen, että ehdokkaat valjastavat kenet tahansa tietokoneenkäyttötaitoisen raapimaan kasaan edes jonkinlaisen esityksen. Tavallaan nämä ovat sympaattisia, sillä videoista huokuu se, ettei niitä ole rahoittanut ainakaan Tapani Yli-Saunamäki.
Tässä Anne Karjalainen (sdp) esittelee clip art -kuvavalikoimaansa sekä hymyä, joka säikäyttää pikkulapset kolmen korttelin säteellä.

Videokameran puute ei estä tekemästä vaalivideota. Yllättävän moni on liikkeellä still-kuvilla ja ääniraidalla. Tässä Sanna Perkiö (kok), jonka erikoisefekti muistuttaa sitä kohtaa Draculassa, jossa arkku avataan ja kuollut avaakin silmänsä.

Monet eritoten nuoremmat ja ensimmäistä kertaa eduskuntaan pyrkivät ehdokkaat ovat kasanneet suositteluvideoita, joissa nimekkäämmät poliitikot ja yhteiskunnan vaikuttajat kertovat, miksi kyseistä ehdokasta kannattaa äänestää. Kaikki eivät voi saada ministeriä vaalivideolleen. Veronica Rehn-Kivi (rkp) luottaa siihen, että paras suosittelija on masentunut koira.

Paavo J. Heinonen (vas) puolestaan arvelee, että paras suosittelija on humoristinen pehmolelu.

Erikoisefektit tekevät tylsästäkin vaalivideosta kiinnostavan ja ajanmukaisen. Juhani Tihveräinen (kesk) luottaa siihen, että äänestäjän voi hypnotisoida muistamaan oikea numero.

Päästäkseen eduskuntaan ehdokkaan on usein miellytettävä muitakin kuin välitöntä viiteryhmäänsä. Moni video tekee enemmän tai vähemmän onnistuneen avauksen uusien äänestäjäryhmien suuntaan. Suosittu uusi äänestäjäryhmä ovat nuoret ihmiset. Se ei ole nuorten ihmisten mielestä aina kivaa. Tony Melville (sdp) tässä demonstroi todellista katujen meininkiä. Tony tajuaa nuorisoa, hei. Tony from the block.

Pia Pakarinen (kok) puolestaan laajentaa… niin, keihin? Heihin, jotka osaavat suomea niin huonosti, ettei vaalirunonlausunta satu korviin?

Ja sitten on omituisten otusten kerho. Sellaisten, joihin ei ole vaan mitään lisättävää. Perussuomalaiset eila Puurunen ja Paula Ylitalo piristäisivät epäilemättä Arkadinamäkeä.

Moni muukin perussuomalainen on päättänyt, että jos rahaa on rajallisesti, kannattaa panostaa outouteen. Siksi persuilla onkin vaalien eläväisin videokavalkadi. Taiteilija Kari Tykkyläinen tekee kampanjastaan performanssin. Tykkäävätköhän taidekriittiset puoluetoverit kyttyrää?

Lopuksi suosikkini. Voi Tuula Kellola (ps), toivottavasti sinut valitaan. Ja valitaanhan sinut. Se on tähtiin kirjoitettu.

Lisää erikoisia vaalivideoita muun muassa täällä.

Suuri joukko hyvin heteroita videopelaajia on kamalan huolissaan. Heidät yritetään pakottaa homoiksi. Syypää on peli nimeltä Dragon Age II.

Dragon Age II on yksi kevään suurimmista peleistä. Sen kehittäjä BioWare on tunnettu siitä, että sen peleissä on tavallista enemmän ihmissuhdesisältöä ja verrattain avara näkemys seksuaalisuudesta. Dragon Age II:ssa pelaaja valitsee, kumpaa sukupuolta edustavaa hahmoa haluaa pelata. Pelaajahahmolla, Hawkella, on kaveriposse, johon kuuluu sekä miehiä että naisia. Ja – nyt tulee se rankka kohta – hahmo voi flirttailla ja aloittaa suhteen kumpaa tahansa sukupuolta edustavan kaverinsa kanssa. Eikä siinä vielä kaikki. Kaverit nimittäin lisäksi kehtaavat lähestyä pelaajahahmoa sukupuolesta riippumatta!

Eikö kuulostakin hirveältä? Ai ei? BioWareen saapuneen valtaisan vihapostitulvan sanoma kuitenkin on seuraava: hyi hemmetti, yritätte tehdä musta homon, en ikinä enää osta pelejänne.
Homofoobikoille yritettiin ensin kauniisti huomauttaa, että itse asiassa on pelaajan oma päätös, pelaako hahmoa homona, heterona vai bissenä. Kaiken flirtin voi torjua ja hahmo voi iskeä kenet haluaa. Se ei tokikaan helpottanut hermostuneita pelaajia.

Seuraavaksi ihmeteltiin, miksi tämä nyt sitten herättää niin suurta älämölöä. Monissa peleissä voi mennä naimisiin tai harrastaa seksiä kumman sukupuolen kanssa lystää. Esimerkiksi Fable-sarjassa voi mennä naimisiin kenen kanssa mielii, samoin Sims-peleissä. Fallouteissa voi sekstailla ainakin naisten kesken. Mass Effect -pelejä haukuttiin miehisiä fantasioita ja machomaailmaa pönkittäviksi peleiksi, koska niiden naiset olivat bissejä, miehet heteroita. Nämäkin ovat aiheuttaneet jonkinlaisia miniskandaaleja, mutta ei mitään Dragon Ageen verrattavaa.
Syy lienee se, että Dragon Agessa hahmojen väliset rakkaussuhteet ja flirtti ovat erittäin olennainen osa peliä. Kaveripossen jäsenet ovat kokonaisia hahmoja: jokaisella on oikea luonne, mieltymykset ja erityispiirteet. Siksi romanssien pelaaminen niiden kanssa on paljon aidomman oloista kuin muiden pelien luonteettomien pökkelöiden.

Sitten poliittisesta korrektiudesta jotain ymmärtävät homofoobikot alkoivat uikuttaa, että on epärealistista, että kaikki pelin hahmot olisivat biseksuaaleja. Se ei vaan ole realistista! Ei oo! Mun frendit voi olla verimaagihaltioita, kääpiöitä, merirosvoja ja hengen possessoimia velhoja, mutta ei jumalauta mitään bissejä! Ainakaan kaikki!

Suosittu kehitysehdotus oli, että BioWare lisäisi peliin No Homosexuality -napin. Pelaaja voisi valita tämän vaihtoehdon, missä tapauksessa hän olisi turvassa kierojen homojen lähentymisyrityksiltä. Pienimpien pelaajien kohdalla vanhemmat voisivat valita tämän vaihtoehdon suojellakseen lapsiaan. (Pelin ikäraja tosin on 18 vuotta, mikä ei ilmeisesti huolestuta vanhempia lainkaan.) Kun tämäntyyppisiä vaatimuksia oli kertynyt tarpeeksi, pelin käsikirjoittaja David Gaider avasi suunsa. Se on hyvin harvinaista – yleensä pelien tekijät varovat visusti ottamasta kantaa mihinkään, eritoten mihinkään edes etäisesti poliittiseen.
Gaider vastasi nimimerkille Bastal, joka foorumipostauksessaan syytti häntä heteromiespelaajan unohtamisesta. Pelin suurin yleisö, heteromiespelaajat, oli kuulemma sivuutettu. Heille oli tarjolla vain saman verran, jopa vähemmän romanttisia intressejä kuin seksuaalisille vähemmistöille, vaikka heteromiehet ovat merkittävä enemmistö! (Onhan itsestään selvää, että kaikki heteromiehet haluavat pelata vain heteroromansseja, kaikki homot homoromansseja jne.)

Gaider vastasi Bastalille tavalla, joka on monessa pelimediassa ehditty korottaa ”kommentiksi, jolla kaikista pelintekijöiden ikinä antamista kommenteista on ollut suurin vaikutus videopelien heteromiesmachokulttuurin murentamiseen”.

Onko näin? Lukekaa Bastalin ja Gaidarin keskustelu ja kertokaa.

En tiedä yhtään ihmistä, jonka mielestä kesäaika on hyvä idea. Sunnuntaina se kuitenkin on taas edessä.
Kuka tästä sitten hyötyy? Katsotaanpa.

Kun Euroopassa ja Yhdysvalloissa on toisen maailmansodan jälkeen keskusteltu kesäajasta, puolesta ja vastaan ovat lobanneet isot yhtiöt ja teollisuudenalat. Jako on mennyt suunnilleen näin: kaupan, urheilun ja matkailun alat ovat kannattaneet, maatalous vastustanut kesäaikaa.

Kun Briteissä pohdittiin kesäaikaan siirtymistä vuonna 1907, yksi innokkaimmista kannattajista oli Harrods-tavaratalon johtaja. Kesäaika tuli kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1916, jolloin Saksa ja sen rinnalla sotivat maat ottivat käyttöön Sommezeitin. Tarkoitus oli hyvä: energiaa ei ollut saatavilla, joten kannatti toimia päivänvalossa niin paljon kuin mahdollista.
Yhdysvalloissa yksi tärkeimmistä kannattajista oli pittsburghilainen teollisuuspamppu Robert Garland, jonka päävastustaja olivat rautatieyhtiöt. Kesäaika otettiin käyttöön 1918. Sodan jälkeen siitä luovuttiin monissa osavaltioissa, mutta esimerkiksi New York piti kiinni kesäajasta, koska pörssin ja valuuttamarkkinoiden kaupankäynti Eurooppaan helpottui.

Tämän jälkeen kesäajasta on väännetty monta kertaa eritoten Yhdysvalloissa, Briteissä ja Australiassa. 1980-luvun puolivälissä kesäaika haluttiin laajentaa koskemaan kaikkia Yhdysvaltojen osavaltioita. Kampanjan pääsponsorit olivat 7-Eleven ja Clorox (suuryritys, joka valmistaa mm. elintarvikkeita).
Molemmat Idahon senaattorit äänestivät vuonna 1987 kesäajan laajentamisen puolesta sillä perusteella, että kesäajan ollessa voimassa pikaruokayhtiöt myyvät enemmän ranskalaisia perunoita, ja perunat tulevat pääosin Idahosta.
Kesäaikaa haluttiin laajentaa uudelleen vuonna 2007, jolloin päälobbareina olivat Yhdysvaltain urheiluvälineiden valmistajien liitto ja kansallinen vähittäiskauppojen liitto. Laajennus tapahtui. Briteissä urheilu- ja vapaa-ajan toimialat yrittävät lobata sen puolesta, että maa siirtyisi käyttämään kesäaikaa ympäri vuoden.

Ylimääräinen tunti aurinkoa saa ihmiset shoppailemaan ja urheilemaan enemmän. Esimerkiksi vuonna 1984 tehdyn tutkimuksen mukaan kesäaika tuotti 7-Eleven -kaupoille 30 miljoonan dollarin lisätuoton ja kasvatti golf-teollisuuden (kentät, välinevalmistajat jne.) tuloja 200 miljoonasta 300 miljoonaan. Vuoden 1999 tutkimus arvioi, että vapaa-ajanyritykset EU:n alueella kasvattivat tulostaan kesäajan ansiosta noin kolme prosenttia.

Maatalous vastustaa kesäaikaa muun muassa siksi, että vaikka ihmiset kääntäisivät kellojaan, lehmät eivät sitä ymmärrä, vaan jatkavat elelyään normaaliajassa. (Lisäksi annoin kertoa itselleni, että satoa kannattaa korjata silloin, kun kaste on haihtunut – tämä merkitsee sitä, että kun ihmiset tulevat töihin tuntia aikaisemmin, he saattavat joutua odottelemaan tunnin, ennen kuin kaste on haihtunut ja työt voi aloittaa. En kuitenkaan tiedä maataloudesta tarpeeksi arvioidakseni, onko tässä järkeä.)

Lisäksi kesäaika haittaa muun muassa teatterien ja tv-yhtiöiden toimintaa. Yksinkertaistetusti: kun ulkona on aurinkoista vielä silloin, kun prime time -ohjelmat alkavat, ihmiset eivät istu sisällä katsomassa telkkaria. Vuonna 2007 Yhdysvaltain suuret televisioyhtiöt laskivat, että ne menettivät 16 prosenttia prime time -ohjelmien katsojista kellojen kääntämistä seuraavalla viikolla. Esimerkiksi American Idol sai 10 prosenttia vähemmän katsojia.

Lisäksi on tehty hyvin hataria laskelmia siitä, paljonko rahaa menetetään siinä, että ihmiset myöhästyvät töistä, kelloja pitää siirtää, tietokoneet jumittuvat ja niin edelleen. Vuonna 2007 tehty tutkimus arvioi, että Yhdysvalloissa kellojen siirto maksaa jotain 500 miljoonana ja miljardin dollarin väliltä vuodessa.

Suomessa siirryttiin kesäaikaan vuonna 1981 siitä painavasta syystä, ”koska kaikki muutkin”. Sitä ei pidä väheksyä – on kätevää, että kaikki EU-maat ovat samassa ajassa. Kuitenkin esimerkiksi Islanti pärjäilee, vaikka siellä ei siirretä kelloja.
Se, säästääkö kesäaika todella sähköä, on kiistelty asia. Suurin osa puoltavista tutkimuksista on tehty ennen 1980-lukua. Uudet tutkimukset vaikuttaisivat kallistuvan ein puolelle. Ja vaikka säästäisikin, Suomessa ja muissa pohjoisissa maissa kesäajasta ei ole mitään iloa kesäisin, keväällä ja syksyllä hiukan.
Kuka poliitikko lupaisi näin vaalien alla ehdottaa kesäajasta luopumista? Täällä olisi tarjolla ääni.

Lopuksi sarja vanhoja yhdysvaltalaisia mainoksia, joita näytettiin drive-in-leffojen alussa ja tauoilla. Mukana mainos, jossa kehotetaan vastustamaan kesäaikaa. Tarkkaa vuotta ei ilmoiteta, mutta mainokset on tehty viimeistään vuonna 1967, jolloin Yhdysvallat siirtyi jälleen melkein kokonaisuudessaan käyttämään kesäaikaa. Mainosten vaikuttavuustutkimus oli silloin vielä lapsenkengissä, mutta en ihmettele lainkaan, miksi kansalaiset eivät tämän dramaattiseksi tarkoitetun mutta apaattiseksi jäävän mainoksen innoittamina rynnänneet sankoin joukoin kirjelmöimään senaattorille.
(Kesäaikamainos on kohdassa 1:58-2:45)

Mikä on vielä epätodellisempi ja omituisempi asia kuin Disneyland? Se on Japanin Disneyland. Kuten kaikki useammassa teemapuistossa vierailleet tietävät, Disneylandit eivät ole täysin toistensa kopioita. Samoja laitteita, kauppoja ja rakennuksia on paljon, mutta joka maalla on ominaispiirteensä. Japanissa kaikkea on enemmän, ja kaikki on jos mahdollista vielä oudompaa ja muovisempaa. Jos Anaheimin Disneylandista saa hattaraa kuudessa eri värissä, Tokion Disneylandista saa kuudessatoista, plus raidalliset sekoitukset. Jos Pariisissa Tuhkimon mekossa on 19 metriä tylliä, Tokion Tuhkimon hameeseen on käytetty 40 metriä. Ja jos Floridan Disneylandissa on myynnissä neljää eri mallia tikkarinpyörittimiä, Tokiossa malleja on yhdeksän, ja neljä niistä soittaa Yhdysvaltain kansallislaulua. No niin, tajusitte varmaan.

Entä mikä on epätodellisempi ja omituisempi asia kuin Tokion Disneyland? Se on Tokion Disneyland maanjäristyksen aikana.

Kymmeniä tuhansia on kuollut tai kateissa, tsunami on tehnyt satojen tuhansien kodeista mutavelliä ja Japani hoippuu ydinkatastrofin partaalla. Tämän postauksen tarkoitus ei ole itkeä sitä, että monorail pysähtyi ja Hessun korva meni ryttyyn. Mutta maanjäristys DIsneylandissa on niin kummallinen ajatus, että sen ääreen voi pysähtyä hetkeksi. Miltä näyttää, kun virheetön satumaailma alkaa ensin huojua ja sitten sortua?

Perjantai 11. maaliskuuta. Kello lähestyy kolmea. Disneylandissa on täyttä, kuten siellä aina on, mutta koska on työpäivä, jonot eivät ylitä puolta tuntia. Suurin osa 69 000 vieraasta on lapsia, joista monet ovat saapuneet luokkaretkelle kaikkialta Japanista. Lisäksi puistossa haahuilee turisteja: enimmäkseen kiinalaisia ja korealaisia, joukossa muutama länkkärikin. Kuuluisa paraati on juuri alkamassa, ja ihmiset ovat kokoontuneet teiden varsille katsomaan.

Maa alkaa täristä. Prinsessalinna huojuu puolelta toiselle. Satusaaren merirosvolaiva tärisee, laguuni aaltoilee. Pahimmalta näyttää suuri ulkovuoristorata – kestävätkö rakenteet? Monorail sortuu. Laitteet pysähtyvät tai pysäytetään. Pätevä, valmiiksi nauhoitettu ääni pyytää japaniksi ja englanniksi pysymään rauhallisena, ottamaan lapsia kädestä ja istumaan alas. Kaduilla ryntäilee Disney-asuisia työntekijöitä. Japanilaiset osaavat homman – he hakeutuvat turvallisiin kohtiin, joissa ei ole pelkoa, että karusellin kaapelit hyppäävät niskaan. Satumainen taustamusiikki soi yhä.

Maa rakoilee. Halkeamista alkaa pulpulta vettä. Turistit arvelevat, että maanalaiset putket ja vesijohdot ovat haljenneet, mutta puiston työntekijät tietävät, että rakosista valuu merivettä. Disneyland on rakennettu täyttömaalle meren päälle. Uppoaako Maailman Hauskin Paikka?

Aluksi tunnelma on hämmästynyt, jopa hilpeä. Maanjäristys Disneylandissa, aikamoista!
Ihmisiä kehotetaan istumaan maahan. He istuvatkin, erityisesti Disneylandin keskusaukiolle.
Kuulutus kertoo, että kaikki junavuorot on peruttu. Seuraa ensimmäinen jälkijäristys.

Työntekijät kokoavat itsensä ja valvovat, ettei kukaan lähde pois. Vieraat ovat nalkissa Maailman Hauskimmassa Paikassa. He istuvat tunnin, kaksi tuntia. Alkaa sataa. Teinitytöt yrittävät vetää huppareita paljaiden säärien suojaksi kuin Munamies ikään. Kolmannen tunnin kohdalla jotkut työntekijät heltyvät ja päästävät osan värjöttelevistä vieraista kahviloiden lattioille.

Kotiin ei pääse. Junayhteys on poikki, eikä autolla kannata lähteä. Vieraille valkenee, etteivät he pääse pois. He ovat nalkissa Disneylandissa. Lapset ovat aluksi riemuissaan, aikuiset hölmistyneitä ja vähän huvittuneita. Soitellaan kotiin. Tai soitellaan jos pystytään – puhelinlinjat ovat poikki tai tukossa.

Tuhon laajuus alkaa valjeta. Kukkaistutukset ja karkkikojut unohtuvat, vieraat kerääntyvät kuuntelemaan radiota. Televisioita ei puistossa juuri ole. Viisisataa ihmistä kokoontuu Peter Pan -junan eteen radion ääreen hipihiljaisina. Aikuiset riisuvat Minni-korvansa. Kotona on ehkä kuoltu, ja he ovat jumissa Maailman Hauskimmassa Paikassa.

Kuluu viisi tuntia. Puiston työntekijät ilmoittavat, että halukkaat voivat lähteä kotiin. Kymmenet tuhannet ihmiset siirtyvät rauhallisina kohti hieman nyrjähtänyttä porttia.
30 000 ihmistä jää edelleen nalkkiin, sillä heillä ei ole mitään tapaa päästä pois. Puiston työntekijät jakavat peittoja, sadeviittoja ja muovipusseja, joiden päällä voi istua. Ravintolat ja kaupat ovat kiinni, eväät on syöty. Vieraat ymmärtävät, että joutuvat yöpymään Disneylandissa. Maailman Hauskimman Paikan valot sammuvat. Puistossa on pimeää ja märkää. Vieraat komennetaan huvipuiston ulkopuolelle, pois laitteiden läheltä. Hyvää yötä.

Kuluu 12 tuntia. Puiston työntekijät jakavat aamiaista – ensimmäinen ateria puoleen vuorokauteen. Puiston työntekijät eivät saa poistua paikalta. Heillä on yhtä lailla huoli omaisista, mutta työ velvoittaa. He jäävät pitämään huolta vieraista. Itse asiassa he tarttuvat lapioihin ja alkavat raivata puistoa.

Tällä hetkellä Vaihtolavalla Helsingissä nälkiintyy mies. Hän on Aleksi Klöve, 19-vuotias performanssitaiteilija. Hän aloitti paaston viime perjantaina ja aikoo jatkaa pelkällä vedellä tämän viikon perjantaihin. Kyseessä on teos nimeltä Mitä on Nälkä - Taiteellinen Tutkimus Nälkiintymisestä, jossa Klöve tutkii nälkää kymmenen muun taiteilijan kanssa. Klöve muutti asumaan Vaihtolavalle maanantaina, jolloin myös esitykset pyörähtivät käyntiin.

”Lähestymme esityksissä nälkää ja sen ympärillä olevaa elämää erilaisin asetelmin. Olen itse kaikissa esityksissä mukana. Kirjavaan työryhmään kuuluu opiskelijoita ja nuoria ammattilaisia kuvataiteen, teatterin, tanssin ja musiikin saralta”, Klöve kirjoittaa.

Muut esiintyjät tulevat muun muassa Teatterikorkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta, Sibelius-akatemiasta, Metropoliasta ja Göteborg Ballet Akademienista.

”Esitykset ovat syntyneet taiteilijoiden omista kokemuksista, nälkiintymisen tunteestani sekä nälkään liittyvistä aiheista. Nautin jokaisen esityksen jälkeen lasillisen mehua äkillistä heikentymistä välttääkseni. Esityksissä nähdään ainakin kuvataidetta tilanteessa, kuullaan viulukonserttoja soitettuna, nykytanssia, kurkkulaulua sekä teatteria.”
Esityksissä pohditaan kysymyksiä kuten mitä on nälkä, kuinka se vaikuttaa ihmisen toimintoihin ja toimintakykyyn sekä mitä ihminen ajattelee nälkiintyneenä.

Viime syksyn esityksissä Klöve muun muassa joi teetä metroasemalla. Teehetki-esitys aiheutti ohikulkijassa
raivonpurkauksen. Tällä kertaa suurin haaste on kuulemma kahvitarjoilujen esillepano. Kovasti tekisi mieli maistaa sipsiä.

Taiteen Vaihtolava, Fleminginkatu 21. Liput 12/8/6 euroa, liput molempiin saman illan esityksiin 20/14/10 euroa, passi kaikkiin esityksiin 40 euroa.

Perjantaina alkoi ensin naurattaa ja sitten pelottaa. Perussuomalaiset julkaisivat viimein vaaliohjelmansa.
Se on täynnä hämmentäviä asioita ja kummallisia ristiriitoja, mutta koska kyseessä on kulttuuria käsittelevä blogi, keskittykäämme persujen kulttuuriohjelmaan.

Vaaliohjelman törkeimmät aivopierut lähtivät tietenkin kiertämään netissä. Niille, jotka onnistuivat ne jotenkin välttämään, tässä ote:

”Suomalaisen kuva- ja musiikkitaiteen tärkeimmät teokset ovat syntyneet parin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat ovat kansainvälisesti arvostettuja, mutta niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.”

En nyt viitsi tarkemmin puuttua siihen, että Sibelius ja Gallen-Kallela eivät juuri tarvitse tukirahoja, tai siihen, että samat tyypit, jotka kuluttavat postmodernia taidetta, luultavasti kuuntelevat Sibeliustakin eniten.
Enkä siihen, että kuulin jonkun käyttävän sanaa tekotaide tosissaan viimeksi Kallion lukiossa.
Saati siihen, että ”maailmankuuluisa” ei ole sana. Sehän olisi pikkumaista.
Enkä siihen, että nämä Ajatusten Vantaanjoet ovat sitä mieltä, että ihan turha tukea mitään uutta, meillä on jo tarpeeksi taiteilijoita (3 kpl).
Enkä siihen, että tekstin kirjoittaja ei suurella todennäköisyydellä tiedä, mitä on postmoderni taide.
Enkä edes siihen, että kun persujen varapuheenjohtaja huutelee Hesarissa, että tuet pois tekotaiteelta, käytetään ne vanhustenhuoltoon, hän ei tiedä, että postmodernin taiteen tukien leikkauksilla voidaan sosiaalimenoja kasvattaa 0,002%.

Tiedättekö, mikä minua sen sijaan huolestuttaa?
Se, että emme kuule tällaisia kulttuuripoliittisia lausuntoja ensimmäistä kertaa.

Muistatteko, missä maassa valtio rahoitti ainoastaan sellaista taidetta, joka vahvisti kansallista identiteettiä? Missä maassa valtio määritti myös, millainen taide on hyvää ja mikä on ”tekotaiteellista”?

Neuvostoliitossa.

Olin Timo Soinin kanssa perjantaina samassa tv-ohjelmassa. Kysyin häneltä, että jos persut saavat ohjelmansa läpi, kuka määrittelee, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta. Mikä on siis tekotaiteellista kuraa, joka ei saa valtion tukea, ja mikä on suomalaista identiteettiä vahvistavaa, hyvää ja ideologisesti oikeaa taidetta? Perustetaanko Oikean Taiteen Virasto, jossa poliitikot määräävät, mikä on sopivaa taidetta?
Soini kiemurteli pitkään, jouduin kysymään monta kertaa. Sitten tuli vastaus. Arvatkaa, mikä se oli.

Se oli ”Stefan Wallin”.
Kyllä, hyvät ystävät, Stefan Wallin.

Oletan, että Soini tarkoitti tällä, että lopullinen päättäjä olisi kulttuuriministeri. Luotatteko te siihen, että Stefan Wallinilla – tai kuka kulttuuriministeriksi jatkossa päätyykään – on riittävä pätevyys arvioida, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta? Minä en luota.

No niin. Nyt kun urpot persut on haukuttu, on aika ylistää muiden puolueiden loistavia kulttuuriohjelmia.

Ei kun hetkinen.
Kuulkaa, nyt näyttää siltä, että kulttuuri ei kiinnosta ketään.

Tässä puolueiden vaaliohjelmien kulttuuriosiot. Seuraa kilpailu. Arvaa, minkä puolueen ohjelma on kyseessä.

1) -

2) ”Taiteen ja kulttuurin pitää olla perusoikeuksia, ne luovat mahdollisuudet henkiselle kehittymiselle.”

3) ”Jokaisella on oikeus koulutukseen ja sivistykseen. Turvaamme maksuttoman koulutuksen ja kulttuurin edellytykset. Kulttuuria tukevassa yhteiskunnassa luovuus, elämykset sekä ilmaisunvapaus ovat jokamiehenoikeuksia.”

4) ”Kulttuurilla ja luovalla taloudella on kasvava yhteiskunnallinen merkitys.
Kulttuurin yhteiskunnallinen rooli kasvaa koko ajan, myös osana hyvinvointipolitiikkaa. Kulttuurisektorin ja luovan talouden suotuisalle kehitykselle täytyy saada jatkoa. Haluamme jatkaa julkisten varojen kohdistamista kulttuuriin ja luovaan talouteen sekä parantaa taiteilijoiden toimeentulomahdollisuuksia.
Pohjoismaista yhteistyötä kulttuurikysymyksissä voidaan edelleen voimistaa.”

5) ”Suomessa on kansainvälisen huipputason kulttuuria monilla aloilla. Korkea taso perustuu laajaan kulttuuriharrastukseen ja -työhön. Lasten ja nuorten taiteen kokemista ja tekemistä on tuettava peruskoulussa ja vapaan kulttuurityön piirissä. Taiteen perusopetuksen riittävästä tarjonnasta on pidettävä huolta. Kulttuurialoilla on edistettävä verkottumista, tuotteistamista ja markkinointia. Kotimaista kulttuurialaa ja yrittäjiä koskeva tekijänoikeuksien hyvitysmaksujärjestelmä laitetaan ajan tasalle maksun kohteena olevan laitekannan päivittämisen avulla.”

Siinä ne sitten olivat. Nämä ovat siis puolueiden vaaliohjelmien kulttuuripoliittiset linjaukset kokonaisuudessaan. Yksi lause! Nolla lausetta – ei mitään, njetu, nada.

Oikeat vastaukset:
1) [URL=http://kokoomus-fi-bin.directo.fi/@Bin/10ccab11dbb0d43ae6039b253a0a0739/1298804236/application/pdf/3789881/netti_Kokoomus_vaaliohjelma_2.pdf]Kokoomus[/URL]
2) Vasemmistoliitto
3) Vihreät
4) Rkp
5) Kristillisdemokraatit

Useimmilla puolueilla on lisäksi jokin aikojen alkuhämärissä laadittu kulttuuripoliittinen paperi, johon voidaan viitata kun kulttuuritoimittajat penäävät lausuntoja. Esimerkiksi vihreiden 21-sivuinen kulttuuripoliittinen ohjelma on vuodelta 2005. Ilmeisesti kuudessa vuodessa ei ole tapahtunut mitään, mihin kannattaisi reagoida.

Huomaatte ehkä, että listasta puuttuvat keskusta ja sdp. Se johtuu siitä, että nämä puolueet arvelevat äänestäjänsä niin typeriksi (tai varmoiksi nakeiksi), ettei niitä varten kannata ladata ohjelmaa nettiin. Siinähän menisi ainakin puolitoista minuuttia.

Johtopäätös: persujen ohjelma on aktiivisen imbesilli, muilla ei ole ohjelmaa ollenkaan. Ei mene kulttuurilla Suomessa hyvin.

Lisäys:
Demareiden vaaleja varten julkaisema ohjelma (ei varsinaisesti vaaliohjelma) löytyy täältä. Sen otsikko on "SDP:n talous- ja verolinja: Työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta."
Ei siis suuresti yllätä, että kulttuurille on sielläkin varattu peräti kaksi lausetta:
"Ihmisten vapaa-ajan viettoon ja luovaan toimintaan, matkailuun ja kulttuuriseen osallistumiseen liittyy nopeasti kasvava elinkeino- ja tuotannollinen toiminta. Tälle luovalle taloudelle ja yrittäjyydelle on annettava lisääntyvä koulutuksellinen, tutkimuksellinen ja yritystoiminnallinen tuki."