Kulttuuri

Minä ja paras ystäväni Päivi luimme ala-asteella Tiina-kirjoja. Riitelimme harvoin, muistan oikeastaan vain kaksi kertaa. Ensimmäinen oli, kun Päivi heitti minua limaisella särjellä kalareissun päätteeksi (ja limenvihreät pyöräilysortsini ja uusi Anttilasta ostettu napapaita tärveltyivät pahasti). Toinen faitti saatiin puolestaan aikaiseksi, kun Päivi ei tajunnut Tiina-kirjojen Tiinan kodin pohjaratkaisua. Tämä selvisi erään piirustusiltapäivän pääteeksi. Alkovi oli missälie ja keittiökin oli liian suuri. Tuli vähän sellainen fiilis, tajusiko Päkä muutenkaan Tiinoista mitään olennaista.

Kirjojen miljööt ovat minulle pyhä asia. Minua ei vaivaa, vaikka kirjoissa hyppisi viisi menninkäistä ja kolme ufoa, mutta mitään linnoja ja tylypahkoja en sentään enää hyväksy. Jonnekinhan se rajakin on vedettävä, ja minulla se menee miljöössä. Tapahtumapaikkojen on oltava todellisia. Johanna Sinisalon ”Sankareissa” urheilijahemmo pilkotaan paloiksi, ja kootaan sitten takaisin ehdaksi äijäksi. Se tuntuu kuitenkin jotenkin järkevälle, koska ajetaanhan kirjassa junalla Jyväskylään, ja ihaillaan ikkunasta näkyvää hotelli Miltonia.

Asuinpaikka kertoo ihmisestä paljon. Kirjan tapahtumapaikka vielä enemmän. Ei Emile Zolan Nana olisi mitään ilman Pariisia, eikä Seitsemää veljestä olisi voitu sijoittaa Espanjan hiekkarannoille. Kun Juha Itkonen mainitsi ”Anna minun rakastaa enemmän” kirjassaan synnyinkuntani Hankasalmen, en epäröinyt, vaan hyväksyin Itkosen naurettavan helposti suosikkikirjailijoideni kastiin. Tämä jätkähän tajuaa jotain minusta! Jos se tietää tuppukylän Keski-Suomen metsissä, se tietää kuka minä olen.

Helsinki on lopettanut Komisario Palmu –kirjojen maisemia esittelevät kiertokävelyt jo vuosia sitten, eikä muukaan Suomi taida esitellä kotikaupunkiensa kirjallisia tapahtumapaikkoja. Jos matka kuitenkin vie Ruotsiin, ja laivadisko ei ole vienyt kaikkia voimia, kannattaa maissa katsastaa Stieg Larssonin trilogian pohjalta koottu Millennium-kierros. Ehkä ”Kvarnen” raflassa voi aistia Lisbeth Salanderin läsnäolon...

Lisätietoa Millenium-kierroksesta:
http://www.visitsweden.com/ruotsi/Alueet-ja-kaupungit/Tukholma/Kulttuuri/Millennium-kierros/

Mummot ja vaarit ovat sellaisia tyyppejä, joilla ei koskaan ajattele olevan mitään mystistä menneisyydessään. Jotenkin sitä kuvittelee, että villasukkien kutominen, ristikoiden tekeminen ja naapureiden kyttääminen ovat kuuluneet isovanhempien intohimoihin jo teinivuosina. Mutta mitäpä jos vuosikymmenien takaa paljastuisikin jotain mehukkaampaa? Vaikka se, että vaarisi oliskin homo?

”Katson kuvan taakse. Siellä on käsinkirjoitettu teksti T.M. & U.H. ja vuosiluku -39. Isoisä oli syntynyt vuonna 1919. Koska kuvassa on kesä, hän on siinä kahdenkymmenen.
Nopea ja armoton hyökkäys on paras. Soitan isälle.
- Kuka on Toivo Marras?
- Miksi kysyt? kysyy isä takaisin.
- Kuka hän oli?
- Isoisäsi aseveljiä.
- Mitä muuta tiedät hänestä?
- Kunnanlääkäristä? Antaa menneiden jo olla. ”

Sami Hilvon esikoisteoksessa ”Viinakortti” nuori homopoika Mikael palaa isovanhempiensa kotiseudulle vaarin kuoltua. Isoisän viinakorttiin kätketystä valokuvasta ja vaarin jälkeensä jättämistään päiväkirjoista paljastuu Mikaelille totuus siitä, ettei nimismiehenä toimineen vaarin menneisyys ollut kokonaan se, jonka hän lapsuudessaan näki. Isoisän elämän rakkaus ei ollutkaan hänen isoäitinsä, vaan sotakaveri Toivo Marras.

”Viinakortti” kuvaa rakkautta ihanan aidosti ja herkästi. Kun kyseessä on rakkaus, ei sukupuolella ole väliä. Tunne on se, joka merkitsee. En muista, milloin olisin tiruattanut näin monta kyyneltä pelkästään siitä ilosta, että joku osaa kuvata rakkautta näin kauniisti.

Hilvon teos olisi ollut luultavasti kelpoa lukemista jo pelkästään sillä, että se olisi keskittynyt pävittelemään homojen asemaa ajassa, jolloin homous oli sekä rikos että sairaus. ”Viinakortti” ei kuitenkaan väheksy myös tämän ajan homoseksuaaleihin kohdistuvia ennakkoluuloja ja paineita. Vaikka virallinen laki on muuttunut, ei ihmismieli muutu yhtä nopeasti.

Sodassa rakastuneet sotilaat palaavat ”Viinakortissa” lopulta kotiin. Seuraavat rivit eivät kiteytä pelkästään heidän omaa kohtaloaan, vaan se kuvastaa homoseksuaalisuuden yhtiskunnallista murrosta tulevien vuosikymmenten aikana:
”Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta myös salli paljon. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Hilvo Sami: Viinakortti. 2010. Tammi.

Kouluampumisille ei vielä saa nauraa, natseille saa (paitsi Saksassa). Estonialle voi nauraa pienessä porukassa, mutta ei julkisesti. Itsemurhapommittajille on Suomessa voinut nauraa jo hyvän aikaa, mutta englantilaisen ohjaajan kokopitkää itsemurhapommittajakomediaa saatiin odotella viisi vuotta. Ei ihme, että haasteeseen tarttui juuri Chris Morris. Tulos on Four Lions, komedia, jonka huumori on törkeämpää kuin Sacha Baron Cohenilla ja mustempaa kuin Martin McDonaghilla.

Englantilainen Morris on ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan kimpussa. Hänet tunnetaan älykkäistä, uskomattoman epäsovinnaisista komediasarjoista. Tunnetuimpia Morrisin ohjaamia sarjoja ovat oikeita poliitikkoja ja julkkiksia kusettavat, medialle nauravat The Day Today ja The Brass Eye, jonka pedofiliajakso innoitti enemmän valituksia kuin mikään muu tv-ohjelma Britanniassa sitä ennen. (Morris haastattelee pedofilialiiton puheenjohtajaa: ”Tässä on 6-vuotias poikani. Sinä olisit valmis makaamaan hänen kanssaan!” ”En olisi.” ”Valehtelet! Kerro totuus, haluat harrastaa seksiä kuusivuotiaani kanssa!” ”Ei, en halua.” ”Miten niin et?” ”No, hän ei mielestäni ole kovin viehättävä.” ”Mutta hän on lapsi!” ”Silti.” ”Ettäs kehtaat sanoa noin pojastani!”)

Four Lions kertoo viidestä itsemurhaiskua suunnittelevasta muslimimiehestä Englannin Sheffieldissa. Joukon suurimmat aivot omistaa Omar (Riz Ahmed), joka toimii päivisin ostoskeskuksen vartijana ja kertoo iltaisin pojalleen satua Leijonakuninkaan Simban käymästä jihadista. Omar ja Waz (Kayvan Novak), jonka mielestä paras pommi-iskun kohde olisi internet, lähtevät Pakistaniin terroristien koulutusleirille. Kotiin jäävät solun kaksi muuta jäsentä, käännynnäis-sekopääbritti Barry (Nigel Lindsay), jonka auton sytytystulpat hajoilevat, koska ne ovat juutalaisia, sekä Faisal (Adeel Akhtar), joka opettaa korppeja pommittamaan bordelleja ja tekeytyy räjähdysaineita ostaessaan IRA-terroristiksi, jotta häntä ei epäiltäisi muslimiksi. Mukaan värvätään vielä Malik “The Mal” Hassan (Arsher Ali), joka räppää itsemurhavideonsa Tupacia siteeraten. Kuten arvata saattaa, miesten pommitusaikeiden tiellä ei seiso Jumala eikä kohtalo, vaan tyyppien silmitön typeryys.

Morrisin näkemys ihmiskunnasta ei ole erityisen mairitteleva. Itsemurhapommittajat ole urheita marttyyreita, jollaisina terroristijärjestöt haluavat heidät esittää, eivätkä vaarallisia vihollisia, jollaisina Pentagon soisi meidän näkevän terroristit. Täydellisiä ääliöitä ovat myös poliisit (”Käskin ampua karhun, mutta ammuit Wookieen!”), väkivallattomat muslimit (”Lukitset vaimosi kaappiin!” ”Se ei ole kaappi, vaan hyvin pieni huone.”) ja brittiläiset normijampat. Ainoat pätevät tyypit leffassa ovat pakistanilaisia terroristeja, joiden luona Omar ja Waz mokaavat niin kolossaalisella tavalla, että päättävät ottaa ensimmäisen koneen takaisin Britteihin.

Brittiläinen tv-huumori on perinteisesti tehnyt pilaa arjen idiotismista. Ohjaaja teki omien sanojensa mukaan neljän vuoden pohjatyön, tutustui islamiin ja muslimeihin, haastatteli Guantánamo Bayssa virunutta Moazzam Beggia sekä istui toinen toistaan typerämpien rikollisten oikeudenkäynneissä. Four Lions onkin TOP-100 kokoelma keinoja, joilla pyhän sodan voi mokata. Leffa alkaa pieleen menneillä itsemurhavideo-otoksilla ja päättyy päähenkilöiden osallistumiseen Lontoon maratonille räjähteillä täytetyissä naamiaisasuissa. Vakava kysymys, miksi nämä miehet haluavat räjäyttää itsensä, sivuutetaan. Mutta tarkoitus ei olekaan antaa itsemurhaterroristeille puheenvuoroa, vaan nauraa heille. Elokuva on kiinnostavasti ja rohkeasti kuvattu kokonaan itsemurhapommittajien näkökulmasta, mutta se ei tarkoita, että itsensä räjäyttävät toisen sukupolven maahanmuuttajaurpot ansaitsisivat reilun käsittelyn. Jos katsot tänä vuonna yhden komedian, katso tämä.

Taide herättää tunteita. Pahinta, mitä taiteilija voi kokea, on se, ettei hänen hengentuotteensa herätä mitään värinöitä. Inhokin on parempi kuin ”ihan kiva”.

Vaikka jonkinlainen taustatieto ja oppineisuus joskus parantavatkin taide-elämystä, on kokemus taideteoksen kanssa aina tunneasia. Jostakin pitää, ja jostakin ei, eikä siihen voi paljonkaan järjellä vaikuttaa. Koulussa kuitenkin jo opetettiin, että tunteella heitetty ”kun en vaan tykännyt tästä kirjasta” ei riitä. Taito perustella oli kypsyyden (ja kympin) merkki. Mutta voiko taidekokemustaan todella perustella järkevästi? Tottakai sanat siihen jostain opitusta löydetään, mutta onko se siltikin pelkkää bluffausta? Määritteleekö kaikkea pelkkä tunne?

Kesä on vapautumisen aikaa, joten tässä itseltäni pieni aivan pelkästään tunteeseen perustuva huomiolista kirjallisuudesta. Näitä olen usein miettinyt, mutta eihän niitä ole ollut kovin korrektia sanoa ääneen...varsinkaan, kun se järjellinen perustelu puuttui omastakin mielestäni.

1. Parhaat runot löytyvät laululyriikoista. Miksi vaikka tämän ajan leinoja (Heikki Salo, Terhi Kokkonen, Jukka Poika...) ei arvosteta myös kirjoittajina?

2. Kirjallisuusarvostelujen kieli on ärsyttävää. Tuntuu, kuin arvostelijoiden täytyisi tunkea erikoistermi jokaiseen lauseeseen. Oletteko huomanneet, että lähes jokaiselle termille on olemassa myös se suomenkielinen sana, jonka kaikki lukijat myös voisivat ymmärtää? Ärsyttävää itsensä korostamista...ei kirjallisuus ole salatiedettä.

3. Maria Jotuni oli taitavampi kirjoittaja kuin Minna Canth. Julkisuus ei mennyt silloinkaan ansioiden mukaan.

4. Ihmiset, jotka mainitsevat ”Pikku prinssin” lempikirjakseen, laskevat pisteteitään minun silmissäni.

5. Sofi Oksanen ei vaan ole niin hyvä.

Näin...nyt on sinun vuorosi avautua! Luulen, että tiedän yhden avautumisteeman....kerron viikon päästä, osuinko oikeaan.

Kuolleista kuuluu puhua hyvää. Minulle on jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi se, miksi hautajaispuheen päähenkilö ei enää muistutakaan sitä realistista tyyppiä menneestä, vaan tämän ylle on laskeutunut jokin pyhyyden ja täydellisyyden verho. Kusipäisestä kylähullusta tulee ”harvojen ymmärtämä taiteilijasielu” ja vaimonhakkaajankin on vain ”elänyt tunteella”.

Edellisen huomioon ottaen, tuntuukin jotenkin kliseisen tylsälle omistaa tämä kirjoitus edesmenneelle Tommy Tabermanille. Kuitenkaan en voi muuta todeta, kuin että jätkä oli kuningas. Sanon sen nyt, kun en sitä kirjailijan eläessä ehtinyt mainita…Ehkä toteutankin perinteisiimme kuuluvaa kaavaa: hyvää voi puhua vasta sitten, kun henkilö on kuollut, tai ainakin pois huoneesta.

Taberman oli ensimmäinen runoilija, joka kolahti meikäläiseen täysillä. Ennen jäbän rivejä olin kuvitellut kaiken runouden olevan väinämöistä, ja siksi riimittömät rakkaudentunnustukset olivatkin niin ihania. Tabermanista pro-äijää ei kuitenkaan tehnyt itse runot. Hän oli ennen kaikkea mahtava ihminen. Ihminen ihmisyyden ja inhimillisyyden ytimessä.

Kun kyynikot valittivat, ja eduskunnan laskelmointi litisti toiset, Taberman sai meidät uskomaan johonkin parempaan. Harva suomalainen on uskottava puhuessaan rakastelun, toivon ja lapsenmielisyyden puolesta, mutta Tabermanin kohdalla naureskelulle ei ollut sijaa. Ja edes sairauden viime hetkillä kirjailijan kirjoituksista ei näkynyt viha, vaan ennen kaikkea elämän kunnioittaminen.

Taberman opetti, kuinka kuuluu elää. Hänen asenteensa – tabermanismi – elää kirjailijan poismenosta huolimatta tämän runoissa. Toivottavasti me jäljelle jääneet osaamme kuunnella, mitä niillä on sanottavaa.

Kun takana on 11 päivää aurinkoa Espanjassa, ja sitten vielä lisää aurinkoa kotimaassa, on jokseenkin haastavaa keksiä jotain mielekästä sanottavaa aiheesta kirjallisuus. Joillekin kesä tarkoittaa kulttuurimatkoja kylämuseoihin, klassikkokirjoja ja aivojen aktivoimista sivistykselle. Olen toisen koulukunnan tyttö. Kun aivot on laitettu lomavaihteelle, ei niihin mahdu muuta kuin grillimakkara ja UV-suojat. Ei se silti tarkoita sitä, etteikö kesällä voisi lukea. Tässä pari lukuvinkkiä aivonsa auringossa pehmittäneille lomalaisille:

1.Älä käytä kirjastoa (ei päde muina kuukausina). Lainattu teos ei saa sotkeutua siideriin, limuun, hiekkaan ja aurinkorasvaan.
2.Osta pokkari (kaupasta, ei lentokentän kioskistia). Painaa vähemmän. Kantta voi taivutella.
3.Valitse jokin helppojuoninen teos, jonka voi keskeyttää ja aloittaa uudelleen ilman, että aivot rasittuvat turhaan. Tähän tarkoitukseen sopivat parhaiten dekkarit ja hömppäkirjat.
4.Lue kerrankin juuri sitä, mitä haluat. Unohda koulukirjat ja työpaperit.

Terveiset huikean aurinkoisesta Barcelonasta, joka kielsi viime viikolla burkan käytön julkisissa tiloissa. Yhtään lainrikkojaa en ole vielä nähnyt, mutta rantalukemisena musliminaisen elämä kyllä avautuu. Marjane Satrapin ”Pistoja” on aikuisten kuvakirja, jonka sivuilla seikkailevat teheranilaisen suvun rääväsuiset naiset. Jokainen nainen saa vuorollaan luvan kertoa jonkin hurjan tarinan rakkaudesta .Kirjan sivuilla vilahtelevat niin verta vuotavat kivekset, kuin syrjähyppyjen anatomiakin. Joskus tarinat ovat niin korkealentoisia, ettei itse kertojakaan enää taida uskoa niiden totuusarvoon. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Tarinat johdattavat naisten iltaa paremmin kuin Kauniit ja Rohkeat, ja kuten he sanovat ”selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä”.

On virkistävää huomata, että musliminaisen elämästä puhutaan muussakin sävyssä kuin tuona ikuisena burkauikutuksena. Tai kuten Sinkkuelämää 2 –leffassa, jossa islaminuskoisia naisia todellakin kuvattiin niin tökösti, että alkoi oksettamaan. Tämä kirja todistaa ainakin länsimaille sen, että musliminainenkin voi ja saa puhua tavallisista asioista. Surullista tosin se, että kirjailija Satrapi ei olisi koskaan voinut kuitenkaan julkaista teoksiaan Iranissa. Ironiaa vai ei?

Marjane Satrapi: Pistoja. 2010. Like

Jihuu! Kaipaamani säpinä kirjailijataivaalla toteutui…Kiitos Naiset!

Kansallisaarteemme S.Oksanen on nainen. Myös hänen ex-pomonsa WSOY:llä on nainen. Kun nainen saa naiselta kenkään, täytyy se jotenkin huomioida erikseen. Ja niin on myös tehty.

Jokainen aiheesta lukemani lehti juttu on edennyt samalla kaavalla:
1. Sofi oli yllättynyt potkuista.
2. Potkujen syy lienee liian kärkäs firman arvostelu (”mitä se akka itsestään luulee?”)
3. Joku kirjailija (Tervo) kommentoi juttua.
4. Loppuosassa viisas toimittaja toteaa, että nyt WSOY:ltä menee kauheasti rahaa, mutta onneksi Sofi selviää. Ehkä joku haluaa julkaista sen seuraavan kirjan
5. Aivan viimeiseksi pitää vielä sanoa, että kaksi vahvaa (vaihtoehtoisesti ”särmikästä”) naista ovat tässä olleet vähän napit vastakkain.

Jotta juttu on kaikkiaan täydellinen, nettilehden alalaita täyttyy kansan sanasta. Siinä voi asettua joko naiskirjailija Oksasen tai naistoimitusjohtaja Baijarsin puolelle. Kumpi on ollut enemmän bitch? Saiko Oksanen, se ylimielinen goottiakka, nyt sen mitä tilasi? Vai onko Baijars sellainen pikkumainen neiti, joka loukkaantuu pienestäkin kritiikistä?

Alkaa oikeastaan naurattamaan, kuinka läpinäkyviä joidenkin lehtijuttujen sukupuoliasenteet oikeastaan ovat. Vielä huvittavampaa lienee se, että jutut luetaan sen suurempia miettimättä, ja ollaan kaiketi vielä ihan tosissaan sitä mieltä, että ”näin siinä käy kun pistää muijat asialle”. Veikkaanpa, että jos kyseessä olisi ollut kaksi miestä, ei juttu olisi saanut ainuttakaan sukupuolisidonnaista kommenttia.

Vaikka Oksanen on minusta välillä vaikuttanut jotenkin ärsyttävälle akal..ei kun IHMISELLE, on todella mahtavaa, että tyypin ura on lähtenyt näin älyttömään nousuun. Tämä potkujupakka osoitti ainakin sen, ettei maassamme todellakaan ole liikaa puolensa pitäviä tosiNAISIA!

Ystäväni saapui taas kolmen kuukauden matkalta Japanista. Hän on oikea japaniasiantuntija ja taitava kielenkääntäjä. Hänellä on tapana tuoda erilaisia hauskoja kortteja, julisteita ja kirjanmerkkejä matkoiltaan. Taas sain paljon kauniita papereita ymmärtämättä niiden teksteistä mitään.

Hauskin tuliainen tällä kertaa oli kuitenkin kirjanmerkki, joka mainosti (kuulemma) tekstarikirjoja. Kyllähän elektronisista kirjoista Suomessakin on ollut puhetta, mutta olen luullut niihin kuuluvan aina tiiviisti sen epäkäytännöllisen lukulaitteen. Mutta japanilaiset tehokkuudessaan ovat siirtyneet vieläkin kompaktimpaan tapaan lukea kirjoja. Työmatkalaiset lukevat ”kirjojaan” metroissa tavallisten puhelimien näytöltä. Tähän tarkoitukseen ei tarvittu kuulemma mitään i-Phoneja, vaan tavalliset Nokian simpukat ajoivat ystäväni näköhavainnon mukaan aivan saman asian.

Jotenkin sitä aina luulee, että kaikki tekniikka saapuu ensimmäisten joukossa tänne meille. Nyt tuli taas todistettua, että näin ei kuitenkaan aina ole. Ja pääsisikö dekkarin pyörteisiin edes näyttöä rullaten? En tiedä, mutta olisi kyllä kiva kokeilla...

Kurkatkaapa tuonne: http://bookers.bz/pc/index.html

Pikkusiskoni Henriikka rakasti lapsena hämähäkkejä, kummitustarinoita ja taikuutta. Ala-asteikäisenä pikkusisko istui nenä kiinni Angela Sommer-Bodenburgin Pikku Vampyyri –kirjasarjassa, ja kehitteli päässään omaa verenpunaista maailmaansa. Pian vaaleanpunainen pikkutytön huone olikin muuttunut mustanpuhuvaksi kalmistoksi. Siskoni nukkui arkussa (lue:liinavaatelaatikko) ja ikkunat verhottiin mustilla tilkuilla. Äiti ja isi pitivät Henriikkaa ihan normaalina…oli ilmeisesti luonnollista, että fiktio ja fakta sekoittuvat lapsen maailmassa.

Mainokset ja yritysten sivut facebookisssa on jo vanha juttu. Kirjan ”henkilöiden” profiilit sen sijaan aika uusi. Minun uusi facekaverini on Mielensä Pahoittaja, Tuomas Kyrön viimeisimmän teoksen päähenkilökertoja. Pahoittajan tiedot, kommentit ja parisuhdestatus on fiktiivisen henkilön…tosin sellaisen, jolle voi jutella ja jonka ”tekemiset” näkee reaaliajassa. Alkaa mennä tältä yli kymmenvuotiaaltakin pää sekaisin, mikä on totta, ja mikä tarua.

Äärimmäisen mainio kirjan promoidea tämä facebookhahmon luonti. Vaikka alkaakin mietityttää, onko oikein tuoda fiktiota faktan sekaan. Tosin kuinka todellisia nämä facebookstatukset koskaan oikeastaan ovat? Tuntuu sille, kuin koko facebook olisi ihmisten fiktiivinen käyntikortti muulle maailmalle. Se ei sano: ”tällainen olen ” vaan ennemmin ”tällaisena haluan teidän näkevän minut”. Vai voiko joku myöntää, ettei olisi muokannut nettiminästään vähän todellisuutta hohdokkaampaa, jopa fiktiivistä?