Kulttuuri

”Lokakuun 13.päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan. - -. Heidät löydetään vuoteestaan käsi kädessä.- - Onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt nyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan?”

Muutama viikko sitten vietettiin holokaustin muistopäivää (ainakin Simpsons-kalenterin mukaan). Minua juutalaisvainot,karmea Hitler, Anne Frankin päiväkirja ja mustavalkoiset keskitysleiridokkarit ovat kiehtoneet aina. Kuinka ihminen voi tehdä niin raakoja tekoja? Ja vielä kummallisempaa: Kuinka kaiken kauheuden ja vihan kokeneet ihmiset pystyivät säilyttämään ihmisyytensä, ja jatkamaan lopulta elämäänsä?

Johanna Adorian oli vasta 15-vuotias, kun hänen isovanhempansa löydettiin vuoteestaan kuolleina. He olivat päätäneet riistää henkikultansa kulta käsipuolessaan. Jos sota oli jotain heille opettanut, niin ainakin sen, että ilman rakkautta mikään ei tunnu miltään. Mielummin siis kuolema, kuin väistämättä edessä häämöttävä yksinäisyys. Ihanan dramaattista, jos mikä!

Adorian oli isovanhempiensa vetäisystä yhtä ihmeissään kuin muukin suku. Ja jos ollaan oikein hämillään, yleensä lopputuloksena syntyy kirja. Adorian syöksyy esikoisteoksessaan isovanmpiensa elämän koukeroihin. Juutalaisuuden ytimeen, illalliskutuihin, aviorikoksiin ja itsemurhasuunnitelmiin.

Teoksesta käteen jäi avioparin elämä, mutta ennen kaikkea kirjailijan oma kasvukertomut. Isovanhemmat johdattivat Adorian oman minuutensa lähteille. ”Onko tyypillisen juutalaista?” kysyy kirjailija, vaikka oikeasti hän tarkoittaa: ”Onko tämä tyypillistä meidän perheelle? Onko tämä normaalia minulla?”. Ja se kysymys, jos mikä, on varmasti käväissyt joskus jokaisen mielessä...

Tammikuussa kalifornialaisilta koululaisilta kiellettiin Merriam Webster's Dictionary -sanakirjan käyttö. Syy? Sanakirjassa esiintyi määritelmä termille oral sex. Tämän katsottiin voivan järkyttää lapsia ja johdattavan heitä huonoille teille. Kieltäjille ilmeisesti ei tullut mieleen, että jos pennut nettipornon imuttamisen sijaan selaavat 1600-sivuista sanakirjaa, tilanne on melko hyvä. Ai mikä se määritelmä sitten on? Siveimmät ja hermoheikoimmat lopettakaa lukeminen, tässä se tulee:
Oral stimulation of the genitals.

Yhdysvaltojen kirjastoliitto ALA ylläpitää listaa kirjoista, joita on vaadittu poistettaviksi kirjastoista tai kiellettäviksi kokonaan. Liitto rekisteröi kahdenlaisia tapauksia: virallisia kirjallisia pyyntöjä, joissa kirjaa on vaadittu poistettavaksi kirjastosta, sekä mediassa, kuten sanomalehtien artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, esitettyjä poistovaatimuksia. Liitto itse arvioi, että sensurointipyyntöjä tulee noin viisi kertaa enemmän kuin niitä päätyy lopullisiin rekistereihin.
Vuosittain sensurointipyyntöjä rekisteröidään 400-600. Yli puolet on lähtöisin vanhemmilta, loput esimerkiksi opettajilta, uskonnollisilta yhteisöiltä ja paikallishallinnolta. Yleisin syy vaatia kirjaa poistettavaksi on kirjan liian avomielinen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen, kakkosena sopimaton kielenkäyttö ja kolmosena se, että kirja on ikä- tai kohderyhmälle sopimaton.

Viime vuosikymmenen vihatuimmat kirjat -lista näyttää tältä:
1. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja
2. Phyllis Reynolds Naylor: Alice-sarja (Neliosainen sarja teinitytön kasvukivuista.)
3. Robert Cormier: The Chocolate War (Katolista koulua käyvä poika haastaa koulunsa ikiaikaiset tavat.)
4. Justin Richardson ja Peter Parnell: And Tango Makes Three (Suloinen lastenkirja homopingviiniparista, joka kasvattaa poikasta.)
5. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
6. Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings (Omaelämäkerrallinen romaani, jossa päähenkilö kohtaa rasismia, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.)
7. Alvin Schwartz: Scary Stories -sarja (Kolme kirjaa kummitusjuttuja ja urbaanilegendoja.)
8. Philip Pullman: Universumien tomu -sarja
9. Lauren Myracle: TTYL; TTFN ja L8R, G8R -sarja (Kolme kirjaa teinitytöistä. Kaksi ensimmäistä on kirjoitettu kokonaan pikaviestimuotoon.)
10. Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Elämäni seinäruusuna muuten ilmestyi suomeksi Basam Booksilta tänä keväänä. Philip Pullmanin upeaa Universumien tomu -sarjaa syytettiin (eikä aiheetta!) uskonnonvastaisuudesta. Mitähän kriitikot pitävät miehen viime kuussa julkaistusta uutukaisesta The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, jossa todetaan, ettei Jeesus suinkaan ollut Jumalan poika?

Viime vuoden TOP-kymppiä tarkasteltaessa huomataan, että klassikot pitävät pintansa. Listalta löytyy tietysti Stephenie Meyerin Houkutus-sarja (puhuu seksistä liian suoraan, uskonnovastainen, liian raju kohderyhmälle), mutta myös Harper Leen 60-luvulla kirjoittama Kuin surmaisi satakielen (rasistinen, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle) ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (puhuu seksistä liian suoraan, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle).
Erityistä huvittuneisuutta ovat herättäneet Houkutus-sarjan kieltoyritykset liian avoimen seksuaalisuuden ja uskonnonvastaisuuden perusteella – onhan kyseessä mormonin kirjoittama sarja, jonka keskiössä on kieltäytyminen kaikesta kivasta.

Pisimmän listan sensuuriin johtavia syitä keräsi Jodi Picoultin Sisareni puolesta, jonka leffasovitus sai ensi-iltansa viime vuonna. Tarina tytöstä, joka kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan leukemiaa sairastavalle sisarelleen, on kriitikoiden mukaan seksistinen, uskonnonvastainen ja epäsopiva kohderyhmälleen, siinä on epäsopivaa kielenkäyttöä, se puhuu seksistä liian suoraan ja käsittelee liian avoimesti homoseksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, väkivaltaa ja itsemurhaa.

Kirjojen kieltämisestä käydään myös oikeutta. Pari vuotta sitten yhdysvaltalainen pikkukaupunki siirsi asukkaiden painostuksesta kaksi lastenkirjaa, Heather Has Two Mommies:in ja Daddy's Roommaten aikuisten osastolle lukkojen taakse. Joukko avarakatseisempia kansalaisia nosti kanteen ja kirjat jouduttin palauttamaan lasten saataville.
Toisessa tapauksessa arkansasilainen koulupiiri kielsi oppilailta Harry Potterit, koska ne kannustivat auktoriteettien kyseenalaistamiseen, noituuteen ja okkultismiin. Pottereita sai lainata kirjastosta vain huoltajan allekirjoittamaa lupalappua vastaan. Tämäkin kaatui oikeudessa, koska kiellon katsottiin rajoittavan perustuslaillista oikeutta vapaaseen tiedonsaantiin.

Mutta osataan sitä Atlantin tälläkin puolella. 1900-luvulla kiellettyjen kirjojen klassikko on tietenkin Hitlerin elämäkerta Mein Kampf. Se on kielletty ainakin Saksassa ja Itävallassa. Brasiliassa ja Kiinassa se on mahdollista lainata joistakin erikoiskirjastoista, ainoastaan tutkimuskäyttöön. Hollannissa myynti on kielletty, omistaminen ja lainaaminen sallittu. Amazon ja Barnes and Noble tietysti myivät Mein Kampfia netin kautta Saksaan minkä kerkesivät, kunnes vuonna 1999 asiasta nousi älämölö ja firmat suostuivat pitkin hampain lopettamaan tuottoisan bisneksen. Nyt kirjan kieltäminen on lähinnä vitsi, koska kuka tahansa pässi osaa etsiä sen netistä. Tarjolla on ilmaiset käännökset noin 20 kielelle. Miten mahtaa käydä sensuurin kun sähkökirja tästä vielä yleistyy?
(Japanilaiset muuten päätyivät hieman toisenlaiseen ratkaisuun ja julkaisivat kirjan mangana.)

Toissa vuonna Etelä-Korean armeija kielsi 23 kirjaa, muun muassa Noam Chomskyn kirjat Year 501: The Conquest Continues ja What Uncle Sam Really Wants (loukkaavat Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja) sekä Cambridgen yliopiston professorin Ha-Joon Chang bestsellerin Bad Samaritans: The Myth of Free Trade and the Secret History of Capitalism (korealaisen professorin teksti on epäisänmaallista).

Ranska kielsi Claudio Guillénin itsemurhaoppaan Suicide mode d'emploi, koska se rikkoi itsemurhaan yllyttämisen kieltävää lakia (joo, siellä on laki joka kieltää itsemurhaan yllyttämisen ja itsemurhavälineiden, -tarvikkeiden ja -metodien mainostamisen).

Viime vuonna Tanskan puolustusministeriö yritti kieltää Thomas Rathsackin kirjan Jæger – i krig med eliten (Metsästäjä – sodassa eliittiä vastaan) julkaisun. Rathsack on entinen sotilas, joka kirjassaan kertoo työstään Tanskan erikoisjoukkojen leivissä Afganistanin ja Irakin sodissa. Tanskalaislehti julkaisi lopulta kirjan liitteessään.

Pitäisikö kirjoille sitten olla ikärajoja elokuvien ja videopelien tapaan? Australiassa Bret Easton Ellisin Amerikan Psykoa saa myydä vain täysi-ikäisille. Miksi elokuvalla on ikärajasuositus, kirjalla ei? Älkääkä nyt sanoko, että elokuva traumatisoi voimakkaammin. Ei pidä paikkansa. Mikään elokuva ei ole pelottanut minua niin paljon kuin aivan liian nuorena luettu, lastenkirjahyllystä poimittu Noidan käsikirja.
11-vuotias Minna-Petteri ei saa ostaa pornolehteä, mutta jos hän jaksaa kahlata läpi Markiisi de Saden kolmisataasivuisen teoksen Justine, eli, Hyveellisen neidon kovat kokemukset, nyrjäyttää kirja nuoren sielun orastavan seksuaalisen kehityksen pahemmin kuin kuudenkymmenen perspanokuvan katsominen.

En missään tapauksessa kannata ikärajoja kirjoille. Mutta en osaa perustella, miksi elokuvilla täytyy olla ikärajat, kirjoilla ei. Selittäkää!

Verkkosukkahousuja, tatuointeja, taklauksia, vauhtia ja väkivaltaa. Oletteko jo tutustuneet upeaan lajiin nimeltä roller derby? Jenkeissä 1920-luvulla syntynyt kontaktilaji saapui viime vuonna Suomeen ja on saanut erittäin mukavasti medianäkyvyyttä. Eikä ihme! Onhan kyseessä laji, jossa kaksi nuorista, punk-henkisistä naisista koostuvaa joukkuetta rullaluistelee ympäri rataa ja taklaa toisiaan. Säännöt ja pelin kulun voi tsekata täältä.

Pop-kulttuuri, tee-se-itse-henki ja girl power -asenne ovat lajin ytimessä. Joukkueen jäsenillä on verenhimoiset taiteilijanimet - Helsinki Roller Derbyssä luistelee henkilöitä kuten Annabel Apocalipstick, Estrogeena Davis, Renée Hellweger ja Bananaspit.

Yhden näkökulman lajiin saa Drew Barrymoren esikoisohjauksesta, Roller Girl -elokuvasta. Yhdysvalloissa leffa kulkee nimellä Whip It. Leffaan voi tehdä tuttavuutta vaikkapa parhaillaan käynnissä olevilla Artisokka-festareilla Helsingissä. Leffa menestyi ihan kivasti Yhdysvalloissa, joten saattaapa tulla teatterilevitykseenkin.

Juno-elokuvasta tuttu Ellen Page on teksasilaistyttö Bliss Cavendar, josta äiti leipoo kauneuskuningatarta. Bliss kuitenkin innostuu tatuoitujen pahistyttöjen lajista roller derbystä. Hän pyrkii salaa vanhemmiltaan Hurl Scouts -joukkueeseen, ja pian Blissistä tuleekin kaukaloiden kauhu Babe Ruthless. Bliss yrittää yhä puolivillaisesti kauneuskuningattareksi, mutta sydämen vievät roller derby ja ärsyttävä indie-rokkaripoikaystävä. Salaisuuksia vain alkaa olla liikaa – Bliss on alaikäinen roller derbyyn ja äitikin alkaa ihmetellä taklauksista tulleita ruhjeita.

Roller Girl on kovin kasarityylinen nuorisoelokuva. Se on siis hyvä juttu, 1980-luvulla tehtiin parhaat teinileffat. Se on myös klassinen (sanoiko joku klisheinen?) teinitytön kasvutarina ja kamppailu oman paikan löytämisestä maailmassa. Hommassa on samaa riemastuttavaa teinimeininkiä kuin vaikkapa elokuvissa The Wild Life, Better Of Dead ja jopa Porky's sillä erotuksella, että nuorisoelokuvissa perinteisesti pojille varattuja aktiviteetteja kuten dokaaminen, röyhtäily ja ruokasota harjoittavat nyt tytöt. Sekä tämän päivän roller derbyssa että tässä elokuvassa on paljon uudelleensovitettua 90-luvun girl poweria. Tällä kertaa hommassa vain on enemmän munaa ja se on suunnattu 20-vuotiaille, ei kymmenvuotiaille. Spaissarit juoksisivat näitä ladyja karkuun, mutta sanoma on sama: miehet tai vanhemmat eivät voi tehdä sinua onnelliseksi, tiedät itse parhaiten mitä haluat, pystyt mihin vain koska olet tyttö (ei vaikka olet tyttö), turvaa tyttökavereihesi, olet seksikäs omaksi iloksesi, et miesten takia.

Roller Girl on myös urheiluelokuva, joka noudattaa urheiluelokuvan tuttua kaavaa: joukkue menestyy huonosti, saa uuden jäsenen, alkaa treenata kovaa, etenee liigassa. Tulee vastoinkäymisiä, valkku on epätoivoinen, lopulta päästään finaaleihin, elokuvan huipentuma on tärkeä matsi. Ja välissä tietenkin urheilushotteja. Eniten Roller Girl muistuttaa Rollerballia (vuodelta 1975, ei vuoden 2002 uudelleenfilmatisointia!). Nyt Jonathan E ei taistele korporaatioita vastaan vaan Bliss luutuneita naiseuden stereotypioita vastaan, mutta henki on sama.

Barrymoren ohjaus ei ole esikoiseksi hassumpi. Page on mainio ja parasta kaveria Pashia näyttelevä Alia Shawkat todistaa, että hän ei todellakaan ole pelkkä komedienne. Juliette Lewisin esittämä Iron Maven on huippu. Barrymore itse näyttelee hauskasti joukkueen hyväntuulista idioottia.
Leffan on käsikirjoittanut Shauna Cross, joka oikeassa elämässä pelaa roller derbyä Los Angeles Derby Dolls -joukkueessa nimellä Maggie Mayhem. Leffa perustuu hänen kirjoittamaansa romaaniin Derby Girl. Käsikirjoitus on palikka, mutta hyväntuulisella tavalla. Blissin ja hänen ihastuksensa romanssi on välillä tylsää, välillä vaivaannuttavaa katsottavaa kaikille niille, joiden omasta ensirakkaudesta on yli vuosi.

Olisin mielelläni nähnyt elokuvassa enemmän matseja ja vähemmän lätinää. Ehkä tässä tulevat ohjaajan kyvyt vastaan: matsien kuvauksessa ei ole oikein potkua. Toisaalta ne lienevät jossain määrin totuudenmukaisia. Kauhuskenaarioni oli, että pelikohtauksia käytettäisiin tekosyynä näyttää mahdollisimman paljon hottiksia tyttöjä niljakkaissa fetissivetimissä ja antoisissa kuvakulmissa. Naiset ovat toki yhä hotteja, mutta elokuva pitää kiinni kolmannen polven feminismistä eikä käännä lajia miesten fantasioiksi tai naisen esineellistämiseksi.

Yläasteaikaiset kevätjuhlat. Ensin vähän yhteislaulua, sitten muutama bändiryhmän esitys, reksin puhe, ja lopuksi runonlausuntaa. Bändille pystyi antamaan anteeksi monetkin mokat. Rockpoikien taidoilla ei ole (koskaan) niin väliä, asenne ja tukan pituus ratkaisevat. Samoin reksin jorinat ymmärsi: jannuhan oli muutenkin niin kuiva, ettei puhekaan voinut kovin mielenkiintoinen olla. Mutta se runonlausunta...OMG! Punaposkinen ErilainenNuori tepasteli varpaisillaan keskelle salia, ja vetäisi einoleinot. Intensiivinen katse, liiaan korostettu artikulaatio ja nolot ilmeet...Teini-Karoliinaa alkoi naurattaa.

Olen äikänmaikka. Tässä vaiheessa minun tulisi luultavasti kertoa myös se, että olen kasvanut kypsäksi kulttuurin ystäväksi, joka nykyisin todellakin nauttii runouden kuuntelemisesta. Mutta guess what? Minusta on edelleenkin aivan sairaan noloa, jos joku alkaa lausua runoja ääneen. Siis todella LAUSUMAAN, ei vaan lukemaan suoraan kirjasta. Se vielä menee... (Tässä vaiheessa ei siis toteuteta sitä jokaisen kouluesitelmän teesiä: ”Katso yleisöön!”)

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan runoja. Riimillisiä ja ei. Suomalaisia, ja ei. Muutamat säkeet kertovat usein enemmän kuin satasivuiset proosatekstit, ja se jos mikä, on taitavaa kirjallisuutta.

Kertokaa, miksi runonlausunta on niin järkyttävän noloa? Tämähän olisi ihan sama, kuin rakastaisi teatteriesityksen käsikirjoitusta, mutta ei voisi katsoa itse esitystä. Tai jos voisi kuunnella biisit levyltä, mutta keikka tuottaisi tuskaa. Sehän olisi ihan sairasta! Kaikessa muussa live-esitys on Se Juttu...Miksi ei siis runoudessa?

Kuollut hevonen roikkuu ylösalaisin katosta. Hevosen päällä istuu eksyneen näköinen Mannerheim. Teos sijoitetaan keskelle Kampin kauppakeskusta. Onnistuisiko Suomessa? No ei. Suomessa patsaat eivät ikinä ole kriittisiä, saati itsekriittisiä. Patsaiden idea on pönöttää nationalistisesti.

Toisin on Tšekeissä. Palasin juuri Prahasta, jossa riemuitsin suuresti David Černýn patsaasta Kun, Hevonen. Se on satiiri slaavien pyhimyksen, Venceslaus Pyhän patsaasta. Alkuperäinen patsas, no, patsastelee kansallismuseon edessä, Černýn versio roikkuu keskustan kauppakeskuksessa. Tätä ei nähtäisi Kampissa. Eikä UKK:n muistomerkin viereen varmaan sijoitettaisi patsasta, jossa kaksi ukkelia kusee Suomen kartan päälle säkeitä Kalevalasta. (Kyllä, Černýn Proudy-patsaassa kaksi tyyppiä pissii Tšekkien kartan päälle otteita tšekkiläisestä kirjallisuudesta. Patsaaseen voi lähettää tekstiviestin, jolla voi laittaa äijät kusemaan haluamansa tekstin.)

Suomalaiset taiteilijat! Kenellä teistä on munaa häpäistä Mannerheim? Suomalaiset taiteen rahoittajat! Kenellä teistä on itseironiaa? Suomalaiset poliitikot ja kunnanisät! Kenellä teistä on rohkeutta puoltaa tällaista taidetta kaupunkinne keskustaan? Suomalaiset! Kenellä meistä on selkärankaa ja huumorintajua nähdä Suomen ja suomalaisuuden hassuja ja pimeitä puolia?

David Černý on kuulemma tšekkiläisen, nykyään koko eurooppalaisen taiteen l'enfant terrible. No ei ole. Jos Tšekin pääkaupunki on kuorrutettu taiteilijan patsailla, ei hän ole pitkään aikaan ollut mikään kauhukakara. Černýn fanittaminen on sama kuin fanittaisi Banksya. Vähän noloa, koska kaikkihan Banksysta pitävät. Jos haluaa olla ajan hermoilla ja fiksutella, täytyy Banksya ja Černýa dissata. Keksi oma tapa tai valitse seuraavista:
1. Menetti kapinallisuutensa saavuttaessaan julkisuutta.
2. Käärii isot rahat ratsastamalla entisellä underground-uskottavuudellaan.
3. Ei todellista taiteellista lahjakkuutta.
4. Teokset ovat muka-syvällisiä.
5. Taiteilija huutaa lujaa vaikka ei ole mitään sanottavaa.

Černýn ensimmäinen Euroopan laajuista huomiota saanut tempaus oli maalata kavereidensa kanssa Prahan keskustassa sijaitseva panssarivaunupatsas Monumentti neuvostoliittolaisille panssarimiehille vaaleanpunaiseksi. Vuonna 1991 se oli vielä radikaali juttu. Venäjä protestoi, Černý pidätettiin huliganismista ja tankki maalattiin uudelleen vihreäksi. Siitä alkoi viranomaisten ja taidehuligaanien hippa, jossa tankki maalattiin pinkiksi öisin ja vihreäksi päivisin.

Prahan kävijät muistavat myös Quo Vadis -teoksen, jossa Trabant on saanut jalat alleen, sekä todella häiritsevät isot mustat vauvat, joita ryömii ympäri Prahaa, muun muassa ylös tv-tornia. Itse kävin hiukan syrjäisemmässä galleriassa työntämässä pääni jättiläismäiseen perseeseen, jossa esitettävällä videolla presidentti Václav Klaus ja kansallisen taidemuseon johtaja syöttävät toisilleen vauvanruokaa.

Vuonna 2006 Černýn parodia Damien Hirstin teoksesta The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, jossa formaldehyditankissa ui hain sijaan Saddam Hussein, kiellettiin Belgiassa ja Puolassa. Teos oli tulossa belgialaiseen Middelkerken kaupunkiin, mutta pormestari Michel Landuyt päätti kieltää sen esillepanon, koska teos saattaisi shokeerata katsojia, eritoten muslimikatsojia. Kenties pormestaria painoi Muhammed-pilakuvakohu, joka tuolloin riehui kiihkeimmillään.

Kävin viimein myös töllöttämässä Černýn viimeistä kohuteosta Entropaa.
Kyseessä on siis se teos, jonka piti vuonna 2009 juhlistaa Tšekin EU:n puheenjohtajuutta, mutta joka onnistui loukkaamaan hienotunteisia nationalisteja kaikkialla Euroopassa. Idis oli, että Euroopan yhtenäisyyttä juhlistavan teoksen luomiseen osallistuisi Černýn johdolla taiteilijoita kaikista jäsenvaltioista. Kun teos asetettiin näytteille Euroopan neuvoston Justus Lipsius -rakennukseen Brysseliin, kävi ilmi, että Černý oli kusettanut kaikkia ja rakentanut kahden kaverinsa kanssa valtavan veistoksen, jossa vittuillaan kaikille EU:n jäsenmaille. Jokainen maa on esitetty enemmän tai vähemmän loukkaavana stereotypiana.

Entropan kanssa Černýn satiirikon kyvyt valitettavasti pettivät pahan kerran. Se ei ollut tarpeeksi ilkeä, se oli paikoin jopa todella mielikuvitukseton.
Osa satiireista on ihan näppäriä – Tanskan kartassa Lego-palikat muodostavat pilakuva-Muhammedin kasvot, Tšekin kartalla vilisee maan presidentin möläyttämiä aivopieruja, Puolan kartalla katoliset papit heiluttavat sateenkaarilippua, Ruotsin kartta on piilotettu Ikea-boksiin, jonka tuoteselosteessa kerrotaan sen sisältävän Gripen-hävittäjän osia (Ruotsi myi hävittäjiä Tšekkeihin).

Suurin osa satiirista on kuitenkin huonoa tai ampuu ohi.
Suomen kartalla on sotilas, vaaleanpunainen norsu, vaaleanpunainen krokotiili ja vaaleanpunainen virtahepo. Häh?
Ranskan karttaa peittää iso ”GRÈVE!” (Lakko!) -banneri. Uuu, tosi paha.
Romanian kartta on Dracula-teemainen huvipuisto. ”Auts.”
Belgia on puolityhjä boksi suklaakonvehteja. No huh huh.
Italian kartalla jalkapalloilijat nussivat pallojaan. Eikö Italiasta nyt muuta kritisoitavaa löytynyt?
Latvian kartalla on vuoria, vaikka Latvia on oikeasti ihan litteä! Lällällää, te oottekin litteä maa! Hähähää, ei vuoren vuorta! Kyllä latvialaiset nyt repivät hiuksiaan ja sirottelevat tuhkaa päälleen, kun taiteilija on näin terävästi paljastanut maan kansallisen häpeän aiheen.

Sitten Černý vielä meni ja pyyteli vuolaasti anteeksi kaikilta, joita oli loukannut. Erityisen pahoillaan hän oli siitä, että bulgarialaiset loukkaantuivat maansa esittämisestä reikä lattiassa -tyyppisenä vessana. Hän kielsi, että Tanskan kartalla näkyisivät Muhammedin kasvot – huono valhe, jonka kuka vain voi todistaa vääräksi katsomalla teosta. Hän ehdottomasti kielsi, että Saksan kartalla risteilevät autobahnit muodostaisivat numeron 18, uusnatsien käyttämän symbolin.
Hän anoi myös maansa hallitukselta anteeksi kusetustaan. Ilmeisesti Černýssa ei enää ole munaa.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä ”eroamme ystävinä” –tyyppejä. Teennäistä ja luonnotonta. Yleensä nämä kehtaavat vielä oikein ylpeillä saavutuksellaan: ”Mepä käytiin Pentin kanssa Kiasmassa kahvilla. Me ollaan vähän kuin Hugh Grant ja Liz Hurley”. Yeah, right! Oikeasti sä yrität vongata Penaa takaisin. Todellinen eroaja ei halua nähdä eksänsä väsynyttä lärviä enää ikinä (elävänä).

Joskus eksään on kuitenkin pakko pitää yhteyttä. Surullista, mutta totta. Arto Leivon ja Tea Tauriaisen ”Exäni huutaa!” on kuvitettu proosarunokokoelma, joka valaisee romantiikankaipuisille tolloille, miten todella käy, kun eksä tunkeutuu arkipäivään.

Runon puhuja, säälittävän sympaattinen isihenkilö kertoo, kuinka parisuhdedraamaan vedetään kätevästi mukaan niin yhteinen lapsi, eksän alkoholistivanhemmat, kuin haiseva hengityskin. Ja jos suhteen aikana jokin aihe oli vielä pyhä, ei erossa tunneta siveyden rajoja. Kun kakka on löysää, ja pyllykarvatkin liian tuuheita, se täytynee kertoa eksälle...näköjään!

Moralisoimaton, puolueeton ”Exäni huutaa!” on jotenkin karmaisevaan hassua luettavaa. Ero, joka yleensä jakaa ihmiset kummankin osapuolen kannatusryhmiin, on osattu esittää niin, ettei teoksen kumpikaan päähenkilö saa suden tai lampaan viittaa.

Tai ehkä viitta laskeutuukin koko pariskuntajärjestelmän päälle: Miksi eksien keskustelu kuulostaa pelottavasti monen seurustelevan pariskunnan dialogille? Eikös rakastavaisten kieli pitäisi olla hiukan erilaista? Jospa kyseessä olisikin ovela nyksien herättely-yritys! Ehkei kaikkien pariskuntien tarvitekaan kuulostaa Justiinalle ja Puupäälle...

P.S. Kuulostaako kotonasi tälle?

” – vie roskat ulos, ne haisee tänne asti! exäni huutaa, / kun olen tietokoneella - - tiedän, että jos en tottele välittömästi exääni / ja vie roskia ulos, joudun jälleen kerran itse ulos./ haen keittiöstä roskat ja vien ne ulos. / – no niin roskat on viety ulos, sanon palatessani ulkoa. / – pitäisikö vielä kiittää siitä?! / exäni huutaa olohuoneen sohvalla. / tiedän, että kysymykseen on paras olla vastaamatta - - ” Leivo 2010:20

Olen joskus haaveillut urasta kirjailijana. Itse asiassa minulla on jo suunnitelmakin valmiina. Ideaani kuulu anonyymit vinkkipuhelut Seiskaan. Tyyliin: ”Sallisen kuultu liittyneen hämäräperäiseen japanilaslahkoon” tai ”Taiteilija katosi mystisesti. Liittyykö tapaukseen mafiamenneisyys? ” Kohta tiedätte, miksi näin.

Nykykirjailijoita vaivaa kyllästyttävän usein arkisuus ja suoranainen nössöys. Kauas on menty Mellerin ajoista, jolloin kirjailijat todella olivat niitä boheemeja fiilistelijöitä. Niitä, jotka aidosti sisäistivät ajatuksen siitä, että ensin on elettävä, jotta on mistä kirjoittaa.

Eniten ällöttävät nämä valkaistuissa hampaissaan hymyilevät naistenlehtikirjailijat, jotka kertovat kirjoittamisen olevan kuin mikä tahansa työ. ”Kahdeksantuntisia työpäiviä, viikonloput lenkkeilylle ja lapsille pyhitettynä”. Siis mitä? En minä halua, että tunteideni lyyrinen tulkitsija näpyttää rivinsä kestovaippojen ja maksalaatikon välissä. Kyllä minun tunne-elämäni hätkäyttämisen eteen on uhrattava edes vähän yöunia, halpaa viiniä ja villejä naisia.

Lällärikirjailijailijoiden hyökkäys on saanut minut karttamaan jo melkein koko ammattiryhmää. Tavatessani Anna-Leena Härkösen luikin kiireesti pakoon varoen joutumasta keskusteluetäisyydelle. Mitä olisinkaan tehnyt, jos päähäni piirtynyt (harha?)kuva kyynisyyden ja sarkasmin lähettiläästä olisikin rikkoutunut. Mitä jos hän olisikin osoittautunut liian mukavaksi? Jotenkin ruotsalaismaiseksi mitäänsanomattomaksi kissanpentusilittelijäksi. Siinä olisi mennyt sekä usko mystiseen taiteilijuuteen, että pitkä rivi lempikirjojani roskiin.

Yläasteella jo opetettiin, että runon puhuja ja romaanin kertoja ovat eri henkilö kuin kirjailija. Elämänkerrallisenkin kirjallisuudentutkimuksen suosio alkoi hiipua jo 1960-luvulla. Miksi kirja kuitenkin menee aina tyystin pilalle, jos kuulee kirjailijasta jotain epätoivottavaa (mitä se nyt kenenkin kohdalla sitten tarkoittaakin)? Ja onko teksti koskaan todella irrallaan kirjoittaestaan?

Dollhouse
Tv

Zombiprostituutiota? Tyhjäpää-actionia? Vai sittenkin syvällistä pohdintaa sielun, minuuden ja ihmisyyden olemuksesta? Buffy, vampyyrintappaja -sarjan isän Joss Whedonin uuden scifi-draaman lähtötilanne antaisi odottaa kaikkia noita.

Idis on tämä: Dollhouse on yritys, joka tarjoaa ihmisenvuokrauspalvelua megarikkaille. Tarvitsipa asiakas sitten täydellistä rakastajatarta, ammattitappajaa, superhakkeria tai vaikka laulutaitoista origamitaiteilijaa, hän voi ottaa yhteyttä Dollhouseen. Homma toimii siten, että Dollhousella on reservi ihmisiä, ”aktiiveja”, joiden muistot ja persoonallisuus on pyyhitty pois. Kun aktiivi lähetetään tehtävälle, hänen päähänsä ohjelmoidaan uusi persoonallisuus aina tehtävän vaatimusten mukaan. Kaikki on tietenkin salaista. Pääosassa nähdään Buffyssa Faithia näytellyt Eliza Dushku.

Subilla on nähty jaksoista kaksi. Ne ovat huonoja. Kutosjaksosta alkaen paranee. Juttelin sarjan teossa mukana olleen suomalaisen kanssa, ja hän kertoi, että Whedon olisi halunnut aloittaa sillä jaksolla, joka nähdään nyt numerona kuusi. Tuotantoyhtiö kuitenkin epäili, ettei jenkkikatsoja ymmärtäisi sarjan idistä, ja niinpä alkuun tehtiin muutama selittävä (ja huono) jakso.

(Jos suomalaisten panostus sarjaan kiinnostaa enemmän, tsekkaa suomalais-ruotsalaisen firman Company P:n saitti. Firma toteutti sarjan lanseerauksen aikana interaktiivisen kampanjan, jossa katsojat pelastivat nukkekokelasta.)

Telkkarisarjojen idea on se, että katsoja voi seurata hahmojen elämää ja kehitystä. Dollhousen nuket ohjelmoidaan joka jaksossa uudelleen eikä tunnesidettä synny. Seuraamme yhden jakson ajan panttivankineuvottelijan elämää, yhden jakson verran unelmatyttöystävää, yhden jakson ajan henkivartijaa. Omaa persoonaa ei Dushkun esittämällä Echolla ainakaan aluksi ole. Surullista on se, että söpö Dushku selviää Echon roolista kunnialla vain silloin, kun tämä on tyhjä kuori. Karisma ja näyttelijäntaidot eivät kanna, kun joka jaksoa varten pitäisi omaksua uusi, kiinnostava ja kokonainen hahmo. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy niihin hahmoihin, joiden persoona ei vaihdu koko ajan – Dollhousen pahisjohtajaan Adelle DeWittiin (Olivia Williams), Echon apuriin ja vartijaan Boyd Langtoniin (Harry Lennix), nukkeohjelmoijanero Topher Binkiin (Fran Kranz) ja agentti Paul Ballardiin (Tahmoh Penikett), joka on saanut vainun Dollhousesta.

Onko Dollhouse hyvä sarja? Ei, valitettavasti. Isoja kysymyksiä yritetään nostaa, mutta näköjään hömppää on mahdollista tehdä myös aiheista kuten lapsenraiskaus ja -murha. Sarjan suosiota eivät siivittäneet edes nämä Elizan mainoskampanjaan tekemät alastonkuvat, vaan homma loppui Yhdysvalloissa toiseen kauteen. Suomessa sitä voi seurata Subilta keskiviikkoisin klo 22.

Drag United 2010 -hyväntekeväisyysgaala
Drag show

Paula Koivuniemi astuu lavalle ja aloittaa kappaleen. Hänen seuraansa liittyy ensin Katri Helena, sitten toinen Paula Koivuniemi. Ja kolmas. Ja neljäs. Toinenkin Katri Helena nousee lavalle. Yhteensä yhdeksän suomalaista diivaa, drag-versioina tietenkin, päättää ravintola dtm:n Drag United -hyväntekeväisyysgaalan. Hyvät missikandidaatit, ottakaa oppia setätätien lavapresenssistä ja tavasta esitellä sääriä.

Sääristä muuten oli paljon puhetta. Juontajiksi oli saatu kasa isoja nimiä Marco Bjurströmistä Vappu Pimiään, Kristiina Komulaisesta Saimi Hoyeriin. Jokainen heistä muisti juonnossaan hämmästellä drag queenien sääriä. Uskotaan, on niillä hyvät sääret.

Kellä niillä? No Les Femmesillä, Showhatin setätädeillä, Nikolalla, Jukka Kurosella, Miss Divetillä, Sara Lakella ja Carla Farlolla – kaikki Miss Drag Queeneja. Setätädit vetivät lyhyen setin lavalla ja homma huipentui alussa mainittuun numeroon, jossa diivojen egot sijoitetaan samalle lavalle. Tämän vuoden hitti on ilmeisistä syistä Lady GaGa. Drag queenien repertuaarin mahtuu tätä nykyä lähes aina myös mieshahmoja, tällä kertaa Lauri Tähkä. Miesten ilmestyminen esityksiin johtunee siitä, että valovoimaisia ja omaleimaisia naisartisteja ei nouse pinnalle samaa tahtia kuin drag-shown pitäisi uudistua. Drag-Jippu ja Drag-Anna Puu eivät kanna, sorry.

Jippu esiintyi myös omana itsenään. Kolme haikeaa biisiä olivat kylläkin kauniita, mutta pieni kuoppa – ei herkkä rauhoittumishetki – riehakkaaseen tunnelmaan. Koko rupeaman parasta antia oli tanssiryhmä Stepupista kootun Riemukolpa -kokoonpanon mahtava Kikka-potpuri. Saattaa johtua siitä, että Kikalla on erityinen asema sydämessäni. Tunnustin seuralaiselleni, että kuuntelin kersana Kikkaa salaa vaimennettuna peiton alla c-kasetilta, joka oli kopioitu kaverin isosiskolta. Seuralaiseni tunnusti itkeneensä, kun Kikka kuoli.

Kikka-potpuri ei ollut dragia, mutta se oli esityksen paras osa. Miksi? Drag Queenit olivat loistavia, Suomen ehdotonta kärkikastia, ja vetivät osansa loisteliaasti. Silti pitkästyin. Miksi ihmeessä? Tajusin, että drag-ohjelmat on minun osaltani nähty vähäksi aikaa. Sillä vaikka nämä setätädit olivat nyt ensimmäistä kertaa tällä kokoonpanolla lavalla, olin nähnyt kaikki esitykset jo erikseen. Ja, anteeksi vaan, kun on nähnyt kymmenen suomalaista drag-esitystä, tulee setätätejä korvista. Drag on taidemuoto (tai viihdemuoto) joka on hyvin nopeasti kaluttu loppuun. Se ei uudistu (älkääkä nyt sanoko, että yhden uuden hahmon tuominen silloin tällöin on uudistumista). Siinä ei ole sanomaa (älkääkä nyt väittäkö, että ”hauskanpito” tai ”relaaminen” ovat sanomia. Myöskään ”jokainen saa olla sellainen kuin on” tai ”jokainen on kaunis” eivät kelpaa dragin sanomiksi, drag ei väitä niin.)
Ei ihme, että esimerkiksi Jenkeissä suosio hiipuu. Dragit eivät kelpaa enää edes homoikoneiksi. Miehet naisten vaatteissa ovat kuitenkin vain miehiä naisten vaatteissa - vaikka kyseessä olisi neljä Paula Koivuniemeä.

p.s. Hyväntekeväisyysgaalasta kannattaa kertoa etukäteen. Jos ihmiset eivät tiedä siitä, he eivät voi tehdä hyvää. Nyt dtm oli puolillaan, mikä oli suoranainen ihme. Tiesittekö te, hyvät lukijat, että dtm:ssa järjestettiin eilen sen historian suurin hyväntekeväisyystapahtuma? Jos tiesitte, niin mistä? Ei mainoksia, ei tiedotusta, ei flyereita, ei nettipresenssiä. Ravintolan omilla sivuilla luki vielä tunti ennen gaalan alkua, että hei, tosi magee tapahtuma tulossa, lisäinfoa seuraa. Sääli, Aseman lapset olisivat keränneet helposti tuplarahat.

Le Crazy Horse Cabaret
Kabaree

Anoppini ja Minna Parikka suosittelivat Le Crazy Horse Cabaret’n Désirs-showta. Tämän olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Le Crazy Horse on siis se Pariisin toiseksi kuuluisin kabaree heti Moulin Rougen jälkeen. Heppatalli on ainakin maineeltaan hieman intiimimpi, hitusen tyylikkäämpi ja aavistuksen vähemmän muovinen kuin Punainen mylly. Ainakin se on pienempi.

Uskottelin itselleni, että menin katsomaan esityksen ensisijaisesti sen ohjaajan, Philippe Decouflén takia. Kabaree ja strippaus ovat tanssija-miimikko-ohjaaja-younameit-Decouflén uusin aluevaltaus. Tähän mennessä mies on kunnostautunut erityisesti sisällöttömien mutta hienonnäköisten esityksien ohjaajana – siis täydellinen henkilö ohjaamaan showta, jonka tarkoituksena on ottaa vaatteet pois tosi monella eri tavalla. Decouflé on tehnyt koreografiat muun muassa Albertvillen olympialaisten avajaisiin ja Cannesin filmifestivaalien 50-vuotisjuhlallisuuksiin sekä suunnitellut vuoden 2007 Rugbyn maailmancupin avaavan paraatin. Hänen ohjaamansa musiikkivideo New Orderin biisiin True Faith voitti Brit Awardseissa paras video -palkinnon. Video on erittäin hieno ja erittäin kummallinen, tsekatkaa huviksenne.

Oikeasti menin katsomaan showta seksikkäiden alastomien tyttöjen takia, tietysti. Alastomia tyttöjä sain, seksikkyyttä en. Siedettävät paikat ja puoli pulloa skumppaa kustantaa satasen, viidelläkympillä pääsee jos istuu kuivin suin sivukatsomossa. Juoma kannattaa tilata varauksen yhteydessä, sillä paikan päällä kokis maksaa 20 euroa.

Le Crazy Horse on yllättävän pieni ja punainen. Paikkaan on käytetty punaista samettia arviolta miljoona metriä. Punaista samettia on esimerkiksi samppanja-coolerissa ja vessanpöntön kannessa. En halua enää ikinä nähdä punaista samettia. Ennen saliin siirtymistä tuhmat, kuusikymppiset jenkkitädit ostavat hihitellen matkamuistotiskiltä itselleen tasselit ja pakarat paljaiksi jättävät sukkahousut. Yritän olla ajattelematta sitä hetkeä kun ne otetaan käyttöön.

Olen noin 15 vuotta nuorempi kuin seuraavaksi nuorin katsoja. Paikalla on kolmenlaisia tyyppejä:
1. Pariskuntia. Useimmat ovat viisissäkymmenissä, jonkin verran näkyy vanha mies-nuorempi nainen -yksiköitä, tosin se nuorempi nainen on yli nelikymppinen. Ei paikallisia.
2. Perheitä. Vanhemmat ja aikuiset lapset sekä lasten puolisot. Kaikki ulkkareita.
3. Liikemiehiä. Enimmäkseen länkkäreitä, muutama kiinalainen ja kaksi japanilaista. Seurueessa yleensä yksi ranskalainen.
Yleisön koostumus oli mielestäni vähän kummallinen. Missä olivat likaiset sedät, missä seksinnälkäiset nuoret ihmiset? Myöhemmin ymmärsin, että nuo kolme katsojatyyppiä olivat kohderyhmä, minä en.

Crazy Horse ylpeilee sillä, että kaikilla sen esiintyjillä on klassisen tanssijan koulutus, mitä se sitten tarkoittaakaan. Naiset ovat kauniita ja hämmästyttävän samannäköisiä. He ovat korkokengät jalassa millilleen samanpituisia. Heillä on samanpituiset (todella, todella pitkät) sääret ja selkä. Heidän pakaransa ovat samanmuotoiset ja ainoat B-kupin rinnat pistävät omituisesti esiin A-kuppien rivistä. Tanssijoilla on samanmuotoiset päät. Useimpien piirteet viittaavat Venäjälle ja Ukrainaan, nettisivuilla kansallisuudeksi ilmoitetaan ranskalainen. Naisilla on taiteilijanimet kuten Zula Zasou, Jade Or, Psykko Tico (lempparini), Nooka Karamen ja Baby Light. Kahden viimeksi mainitun kropat esiintyivät pari vuotta sitten David Lynchin ja Christian Louboutinin kenkä- ja jalka- ja säärifetisistejä hellivässä kenkä- ja valokuvateoksessa Fetish.
Jos sovit muottiin ja haluat uuden uran, mene Crazy Horseen keskiviikkoisin, jolloin siellä pidetään koe-esiintymisiä.

Show alkaa. Kahdeksantoista nuorta naista aloittaa God Save Our Bareskin -nimisen numeron. Heillä on päällään Buckinghamin palatsista tutut karvahatut, eikä juuri muuta. Ensimmäinen numero osoittautuu seksikkäimmäksi. Koko show koostuu paristakymmenestä vaniljanumerosta. Legmania keskittyy esittelemään loputtomia sääriä, Jungle Feverissa kaksi villikissaa riuhtoo häkeissään. Tapaamme ranskalaisen sisäkön, kuumana käyvän sihteerikön ja ison kasan naisia, joiden vartaloille heijastetaan hyvin tyylikkäästi valoja ja värejä. Toisen puoliajan aloittaa jostain syystä mies, joka tekee kymmenen äärimmäisen pitkää minuuttia varjokuvia seinälle viulumusiikin soidessa. Sitten palataan taas naisiin.

Onko esitys eroottinen? Kyllä. Onko se seksikäs? Ei. Esityksessä on suunnilleen saman verran seksiä kuin hajuvesimainoksessa. Se on liian tyylikäs ollakseen seksikäs. Lauma kauniita, alastomia nuoria naisia lavalla, tämänhän pitäisi olla märkää unta! Vaan ei. Numerot ovat niin abstrakteja, niin suunniteltuja ja niin tyylipuhtaita, että seksille ei jää sijaa. Show on todella tyylikäs, mutta seksikkyys kaipaa aina pientä härskiyden tai edes paheellisuuden vivahdetta. Sitä Crazy Horsessa ei ole. Voisin katsoa esityksen punastelematta isoäitini seurassa. Se ei ole seksikästä.