Kulttuuri

Kun The Telegraph julkaisi pressanvaalien alla artikkelinsa Barack Obama: The 50 facts you might not know, nörttimaailma löysi messiaansa. Listan ykkösenä komeili Obaman sarjisharrastus: tyyppi on intohimoinen Hämähäkkimies- ja Conan Barbaari -fani. Tämä mies on yksi meistä.

Sarjakuvakäsikirjoittajat innostuivat. Obama oli debytoinut sarjakuvassa jo senaattoriaikoinaan, mutta silloin kyseessä oli piskuinen Licensable BearTM. Kunnolla presidenttiehdokkaan fanitus alkoi Savage Dragon -sarjakuvan numerosta 137, jonka kansi julistaa "I'm Savage Dragon and I endorse Barack Obama for President of the United States!". Ja kun chicagolaisella, vihreällä, räpyläkätisellä, supervahvalla mutanttipoliisilla on mielipide, sitä on parasta kuunnella!

Vaalien alla Obamasta julkaistiin pari elämäkertasarjakuvaa: Rod Espinosan toteuttama Obama: The Comic Book ja Jeff Mariotten käsikirjoittama Presidential Material: Barack Obama.
(Samassa Presidental Material -sarjassa muuten tehtiin myös John McCain -sarjis, jonka mainoslause kuuluu näin:
John McCain is a true American hero, and his tale, taking him from the hells of Viet Nam to becoming the Republican nominee for President is a story well worth telling.)

Obama tuli valituksi ja sarjakuvakustantamot ymmärsivät, että Obama myy. The Amazing Spider-Man teki kuuluisan Obama-kantensa ja viisisivuisen miniseikkailun, jossa Obama esiintyy.
Kyseessä oli kaupallisesti fiksu peliliike. Hämiksen julkaisijan Marvelin pahin kilpailija DC Comics oli pedannut Batmanin kuolemaa jo puoli vuotta. Kuolematarinan huipennuksen, jota kirjoittamaan oli pestattu itse Neil Gaiman, piti ilmestyä helmikuussa, myydä järjettömät määrät ja nostaa DC Marvelin ohi. Vaan Marvelpa julkaisi Obama-Hämiksensä tammikuussa ja vei valtamedian huomion kuolevalta Batman-paralta. Hämiksen Obama-numero on myynyt yli puoli miljoonaa kappaletta, kun lehteä normaalisti myydään noin 70 000. Siitä tuli 2000-luvun myydyin sarjakuvalehti, Batman ei päässyt edes top-200:aan.

Sarjisfanit ja -kustantajat näkivät, että Obama voisi antaa alalle sen kipeästi tarvitsemaa potkua. (Sekä Marvel että DC tekevät tällä hetkellä rahansa elokuvilla, sarjakuvasta on tullut sivubisnes.) Sarjisgiikkien lifestyle-lehti Wizard nosti Obaman kanteensa. Juustoisessa kuvassa Obama repii puvuntakkinsa auki ja paljastaa sen alta supersankarihaalarinsa.

Yhdysvaltojen istuvat presidentit ovat toki esiintyneet sarjakuvissa ennenkin. Jimmy Carter nähtiin X-Menissä, George W. Bush Ultimatesissa ja John F. Kennedy Teräsmiehen kaverina. Tunnetuin sarjispressa taitaa olla Watchmenin hirmuhallitsija Richard Nixon. Erona Obamaan on se, että tätä ennen pressat ovat olleet pieniä sivuhahmoja, useimmiten koomisia, satiirisia, pahoja tai korkeintaan realistisia. Sarjakuvien Obama on sankari, kaikin tavoin vertailukelpoinen keksittyihin supersankareihin.

Nyt Obama on saanut jo monta omaa lehteä. Tässä lyhyet esittelyt niistä, joihin olen itse tutustunut.

Barack the Barbarian
Obama on suuri Conan Barbaari -fani. Niinpä oli välttämätöntä tehdä lehti, jossa Obama seikkailee barbaarina. Esikuvalleen syvään kumartavassa lehdessä Barack Barbaari seikkailee Yhdysvaltain politiikkakuvioista tuttujen, barbaarimaailmaan siirrettyjen hahmojen kanssa. Näkyvin sivuhahmo on bikineissä ja sudentaljassa keikistelevä Red Sarah. Mukana pyörivät myös Hillary miehineen, George W. Bush, Dick Cheney ja John McCain. Larry Haman käsikirjoittamaa sarjista on ilmestynyt neljä osaa. Hama suostui projektiin sillä ehdolla, että kyseessä olisi oikea, vakavasti otettava sarjakuva eikä pelkkä kunnianhimoton läppä. Ensimmäisenä pitäisi muuttaa lehden tyhmä Obama the Barbarian -nimi muotoon Barack the Barbarian. Kiitos Haman vaatimusten, lehden piirrosjälki on tyylikästä ja tarinakin mukiinmenevä. Tämä on ihan oikea sarjakuva.

President Evil
Tämän(kään) sarjakuvan idistä ei ole vaikea arvata: Obama tahkoaa zombilaumoja pataan. Tapahtumapaikkana Washington D.C., pahiksina taviszombit ja epäkuolleet presidentit, apuna jälleen Sarah Palin ja läjä muita poliitikkoja. Tylsähkö stoori, kansi ei vastaa lehden piirrosjälkeä.

Obamouse
Sarjakuvassa kerrotaan, millainen Obama olisi, jos hän olisi supersankarihiiri. Ensimmäinen vitsi: Obamalla on isot korvat, vähän niin kuin hiirellä! Heh heh, kässäättekö? Hiirellä!
Hiirimaata uhkaavat monet vaarat, pahimpana niistä terroristijärjestö Owl Kaida. Vitsi ei kanna koko lehteä, joten päätarinan ohella hiiri-Obama nähdään lyhyessä Star Trek -tarinassa.

Obama: The Road to the White House
Obama on niin tärkeä jätkä, että hänestä ei voi tehdä yhtä elämäkertasarjakuvaa. Joakisesta elämänvaiheesta on tehtävä oma sarjakuvansa. Tässä tarkastellaan vaalikampanja-aikaa. Sarjakuvan keinoja käytetään hyvin vähän, kyseessä on lähinnä kuvitettu tapahtumien kertaus. Vaikka poliittinen juonittelu olikin paksua ja kampanja värikäs, eivät Yhdysvaltain viime pressanvaalien tapahtumat ole niin kiinnostavia, että keskivertoa suomalaislukijaa nappaisi näin kahden vuoden kuluttua. Seuraava osa, The First 100 Days, käsittelee Obaman vallan ensihetkiä. Näitä epäilemättä tulee lisää sitä mukaa kun Obama vanhenee.

Bo Obama
Oman lehtensä on tietysti saanut myös Michelle Obama. Hänen elämäkertasarjiksensa ilmestyi samassa Female Force -sarjassa, jossa on nähty muun muassa Sarah Palinia, Hillary Clintonia, Condoleezza Ricea ja prinsessa Dianaa käsittelevät sarjikset. Tyttäret lienevät vielä jonkun lain suojelemia ja heistä tehtyä sarjakuvaa saa vielä odottaa. Perheen koiralla Bo Obamalla (miksi koiralla on sukunimi?) kuitenkin on omalla nimellä kulkeva sarjakuvalehti. Näin sen tukholmalaisessa sarjakuvadivarissa enkä tietenkään voinut vastustaa. Virhe. Halvalla piirretty ja käsikirjoitettu tekele on tietoiskutyyppinen lehdykkä Obaman perheen koirasta ja muista elukoista, joita Valkoisessa talossa on majaillut. Ällöpirteä heissulivei-kerronta nostaa karvat pystyyn.

Euroviisujen toinen semifinaali oli, jos mahdollista, vielä ensimmäistäkin laimeampi. Seuraavassa katsaus niihin finalisteihin, joita ei käsitelty edellisessä postauksessa. Muistakaa Euroviisu-juomapeli, niin ilta on miellyttävämpi.

Azerbaidžan
Safura
Drip Drop
Safuran pr-kiertueeseen on poltettu manateja kuin roskaa, mutta tyttö kuulostaa silti vuoden 1996 Toni Braxtonilta.Toivottavasti Safura on finaaliin mennessä joko oppinut juoksemaan korkkareilla tai vaihtanut flätteihin. Semifinaaleissa hän muistutti jalkapuolta varsaa.

Espanja
Daniel Diges
Algo Pequeñito
Poika ja lelulajitelma from hell valssaavat aluksi veikeästi. Harjoituksissa oli ongelmia biisin lopun kanssa – jos Daniel onnistuu, seuraa mahtava nostatus, jos epäonnistuu, helvetin typerä kiekuminen.

Norja
Didrik Solli-Tangen
My Heart Is Yours
Celine Dionin ja Ridge Forresterin vahinkolapsi tappelee Titanic-balladeista tykkäävien äänistä Israelin Harel Skaatin kanssa. Hyvä hetki mennä jääkaapille.

Kypros
Jon Lilygreen & The Islanders
Life Looks Better In Spring
Euroopan tylsimpien ihmisten äänet jakautuvat tänä vuonna Kyproksen ja Belgian kesken.

Irlanti
Niamh Kavanagh
It's For You
Vuoden 1993 viisuvoitto ei riittänyt, tämä merinoita Ursulan pikkusisko haluaa lisää. Katsokaa Niamhia: hän on takuulla paha. Hän kykenee pysymään hymyilevänä ja hyväntahtoisena tasan kolme minuuttia. Esityksen jälkeen hänet saatellaan takahuoneeseen, jonne on katettu pikkuvauvoista ja pandoista valmistettu päivällinen.

Iso-Britannia
Josh
That Sounds Good To Me
Heh. Hehe. MUHAHAHAHAAHAA! Tämä on tulos jos maa pääsee aina finaaliin ilman esikarsintaa.

Georgia
Sopho Nizharadze
Shine
Sopho yhdistää koreografiassa laulu- ja jumppatunnin. Pisteet siitä, että neiti laulaa yhtä hyvin kaikissa asennoissa. Biisin säveltäjä Hanne Sørvaag kisaa itseään vastaan. Hän on vastuussa myös Norjan balladista.

Turkki
maNga
We Could Be The Same
Turkki huijasi ja lähetti oikean bändin. MaNga voitti MTV:n European Music Awardseissa tittelin Best European Act. Onneksi huijareiden biisi on huono ja lavashow kusi ainakin semifinaaleissa – ehkä itsensä sirkkelöimistä ulos robottipuvusta olisi pitänyt harjoitellut toinenkin kerta. Vaikka onhan ne puvut kalliita.

Ukraina
Alyosha
Sweet People
Alyosha kädetti ja tarjosi sääntöjen vastaista kappaletta. Huijaus huomattiin, mutta uusia karsintoja ei ehditty järjestää. Niinpä Ukraina saa hävetä tätä plöräytystä, joka artisti kyhäsi nopeasti kokoon ensimmäisen kappaleensa tilalle. Hieno musavideo on kuvattu Tsernobylissa.

Ranska
Jessy Matador
Allez! Ola! Olé!
Viime vuoden Patricia Kaas oli liian tyylikäs. Nyt mennään asteikon toiseen päähän hoilauksella, joka on kuin luotu mölistäväksi kännissä jalkapallon MM-kisojen erätauoilla. Videolla Jessyä ympäröi bikiniasuisten mimmien lauma, lavalle on saatu vain yksi misukka hinkkaamaan itseään Jessyn muskeleihin. Esityksen koreografi karkotettakoon EU:sta.

Romania
Paula Seling & Ovi
Playing With Fire
Ovin imagosängen keräämät cool-pisteet hupenevat väliosassa Paulan kauheaan kiekumiseen. Homma saisi eloa jos artistit malttaisivat nostaa perseensä penkistä vähän aikaisemmin.

Armenia
Eva Rivas
Apricot Stone
Viisu saa kaikki alipalkatut armenialaiset siirtotyöläiset kyynelehtimään kaipuusta isänmaahan. Sääli, ettei heillä ole varaa äänestää. Lavashow on kenties kilpailun tyhmin, mutta biisi on hyvä.
Eva itse on missi ja malli, mikä korostaa sitä, että taustajoukkojen kohdalla ei ole harjoitettu minkäänlaista ulkonäkösyrjintää. Ei siis minkäänlaista.

Saksa
Lena
Satellite
Vai Saksan Lily Allen? No ei sentään. Silti rallatus liian cool näihin kisoihin.

Israel
Harel Skaat
Milim
Lapsitähti/Idols-voittaja Harel panostaa tulkintaan. Hymyilyä kyynelten läpi ja päättäväistä katsetta on treenattu kuukausikaupalla peilin edessä naamanvääntelykonsultin kanssa. Traagista nuorta miestä symppaavat täti-ihmiset ja palestiinalaiset pakolaiset varatkoon nenäliinoja, joskin eri syistä.

Tanska
Chanée & N'evergreen
In A Moment Like This
Tomas Christiansen alias N'evergreen katsoo itseään telkkarista. Hänene silmänsä pullistuvat päästä, suoni tykyttää katkeamaisillaan ja kahvikuppi lentää seinään. Raivoltaan hän hädin tuskin saa näpyteltyä koreografinsa numeron pikavalinnoista. ”AI TOLLASEN TUULIKONE-EFEKTIN PÄÄTIT SITTEN PANNA TÄHÄN ESITYKSEEN?!?!?!”
Tomas parka. Toivottavasti hänen tukkansa kuitenkin näyttää yhtä dorkalta kuin semifinaaleissa. Se on nimittäin Tanskan viisun kiinnostavin osa.

Antoisaa viisuiltaa, muistakaa äänestää parasta! Siis Serbiaa.

Hc-porno, väkivalta ja rasistiset mielipiteet. Niistä täällä maassa on ilmeisesti ihan luvallista puhua. Monenkaan korvia ei kuumota, olemmehan niin avarakatseisia.

Mutta kun joku sitten erehtyy kääntämään puheen Jumalaan – ja vieläpä positiiviseen sävyyn – muuttu tilanne usein täysin. Hihhuli, jeesustelija... Maassa, jossa 80% kansasta kuuluu kirkkoon (johon Jumala tietoni mukaan on työsuhteessa) on noloa myöntää tunnustavansa väriä. Eikös tämä ole vähän sama kuin liittyisi demareihin, jonka jälkeen aloittaisi armottoman Urpilaisen dissaamisen?

Ne keitä uskosta puhuminen ei hävetä, löytyy kristillisen kirjakaupan hyllyltä. En ole tällaiseen kauppaan koskaan eksynyt, mutta yhden kristillisen kirjan olen sentään lukemus. ”Kalliolla” kertoo Mika Piirosesta, 25-vuotiaana veneonnetomuudessa loukkaantuneesta SM-tason koripalloilijasta, jonka elämän jysäytti uusiksi päähän lentänyt veneen mottoori. Kauheasta tapaturmasta huolimatta vieläkin suurempi Piirosen elämää ravistellut pamaus oli kuitenkin uskoon tuleminen. ”Kalliolla” kertookin konkreettisesta elämässä pysymisen kamppailusta, sekä rukoilun siivittämästä uskon asioiden pohdiskelusta.

Kirjan lukeminen herätti kummallisen olon (eikä pelkästään yksityiskohtaisen onnettomuusselostuksen takia). Omasta avoimuudestani huolimatta, ainoa keltä ”siunauksen ” toivottelu ei kuulosta mielestäni kummalliselle, on 93-vuotias mummoni. Ja häneltäkin vain siksi, että sota-aikaan ei kai muuta voitu toivotella. Nyt kirja avasi kuitenkin oven maailmaan, jossa Jumala ja uskosta puhuminen ei olekaan vain mummojen homma.

Ja vielä paluu alkuun: Miksi Jumalasta puhuminen saa niin monen kiusaantuneeksi? Ja miksi me kuulumme kirkkoon, jos sen perusidean omaksumisessa on jotain noloa?

SALOKAS, ANNA 2009: Kalliolla. Nuoren koripalloilijan Mika Piirosen tarina. Gummerrus: Jyväskylä. Päiväosakeyhtiö.

Euroviisujen tämän vuoden ensimmäinen semifinaali oli surullinen luku kisojen historiassa. Jatkoon kampesi silti kymmenen tekelettä. Seuraavassa silmäys kappaleisiin, jotka olivat parempia kuin Kuunkuiskaajat.

Albania
Juliana Pasha
It’s All About You

Esiintyjä on kolmikymppinen, mutta menee kevyesti Carolasta. Toisaalta, Albaniassa keskimääräinen elinajanodote on jotain 36 vuotta, joten uransa ehtoopuolella on tämäkin artisti. Hän valmistelee parhaillaan hengellisten laulujen albumia. Mustat taustalaulajat on noudettu USA:sta, ilmeisesti kumpikaan Albanian värillisen vähemmistön edustaja ei osaa laulaa. Kertauksissa näytettiin uudestaan ja uudestaan pätkää, jossa laulajan hiuskiekura takertuu tekoripseen.

Serbia
Milan Stanković
Ovo Je Balkan

Serbian moppitukkainen olmi on ehdoton suosikkini. Ei Goran Bregovićin parhaita biisejä, mutta mikä meininki! Kiiltävät hammaskuoret ovat Euroviisujen perusvarustus. Valitettavasti Serbian viisubudjetti riitti vain Milanin ylähampaisiin.

Moldova
Sunstroke Project & Olia Tira
Run Away

Solisti, moldovalaisen aamu-tv:n juontaja, on ulkomaanmatkan kunniaksi levittänyt luomivärit otsalle asti. Saksofonisti todistaa, että joidenkin soittimien kanssa tanssahtelu ei näytä coolilta vaan epileptiseltä. Parasta esityksessä on ledeillä reunustettu laserviulu.
Viulu on muuten tämän vuoden hitti (yllätys!). Sen vetovoimaan luottaa noin 50 prosenttia edustajista. Norjalla on tänä vuonna varmuuden vuoksi viisi viulua.

Bosnia-Hertsegovina
Vukašin Brajić
Thunder and Lightning

B-H:n aikuisrokki on virkistävää kuin kolme vuorokautta auringossa avattuna seissyt puolen litran Jaffa. Huvittava seitsemän sekunnin kitarasankarointi. Taustalaulajien tukat ja pärstät revitty Rocky Horror Show:sta. Niin laimea, ettei jää edes päähän soimaan.

Kreikka
Giorgos Alkaios & Friends
OPA!

Elähtänyt Homo-Jorge ja hänen neljä nuorta ystäväänsä. Voin vain kuvitella, mitä hotellihuoneessa tapahtuu iltaisin. OPA!

Venäjä
Peter Nalitch & Friends
Lost And Forgotten

Yleensä Euroviisuihin lähetetyt läppäbiisit ja ”protestit” ovat luokkaa Eläkeläiset. Tämä vitsi on paljon hienovaraisempi, pidän siitä joka katsomalla enemmän. Laulu on englanniksi, vaikka paksun aksentin takaa ei erota kuin lauseen ”Hej mjan, vat ar juu djuing?” Finaalissa naapurimaat äänestävät biisiä, koska muuten ei tule ensi talvena kaasua.

Portugali
Filipa Azevedo
Há Dias Assim

Tylsä balladi. Joo, tiedän, sillä on varmaan joku musiikillinen ansio, mutta Euroviisuissahan on kyse yksinomaan ulkomusiikillisista seikoista. Neiti tulkitsee niin raivokkaasti, että leukaluu on mennä sijoiltaan. Naamanvääntelyn lisäksi nähdään eteeristä käsienheiluttelua.

Valko-Venäjä
3+2
Butterflies

Balladi on kuin Andrew Lloyd Webberin vähemmän kuuluisan musikaalin täytebiisi. Naislaulajien siivet saavat tietysti 12 pistettä. Per siipipari.

Belgia
Tom Dice
Me And My Guitar

Tällainen elokuvamusiikki soi sellaisissa romanttisissa jenkkisiirapeissa, joita minä en katso. Esittäjä, korviaraastava uikuttaja, pääsi toissa vuonna Belgian X-factorin toiselle sijalle. Ei siis mikään turha mies!

Islanti
Hera Björk
Je Ne Sais Quoi
Kisojen euroviisumaisin euroviisu. Islannin voittoa toivovat ainakin kaikki Euroopan drag-artistit. Rouva Björk on valmista matskua setätätien esityksiin.

Pudonneet TOP-3:
Latvian mykkä Joe-setä ja mister God eivät valitettavasti yltäneet finaaleihin. Viron biisi oli huono, mutta sen esittänyt Hassujen Kävelyjen Ministeri oli lupsakka.
Maltan huvittava humalainen lintumies jäi myös ilman finaalipaikkaa.

Pastellivärisiä pupujusseja, lautasenkokoisia bambinsilmiä, maireasti hymyileviä heppoja ja kimaltelevia sateenkaaria. Rakel Liekin ja Riikka Hyvösen Ylisöpö!-näyttely on niin imelä, että ikenissä tuntuu ja verkkokalvot sulavat. Mahtavaa!

Showroom Helsinkiin pystytetty seitsemän maalauksen näyttely on ihana. Olkoonkin, että jos joutuisin katselemaan maalauksia kokonaisen vuorokauden, lepakot todennäköisesti jättäisivät kellotapulin. Maanisissa tauluissa silmä ei todellakaan lepää, vaan värit ja pupujussit vyöryvät päälle aiheuttaen henkisen insuliinishokin. Puolen tunnin annoksessa ne ovat upeita.

Liekki ja Hyvönen ovat toteuttaneet taulunsa yhdessä. Taiteilijoiden ja ystävysten piti ensin luopua omasta käsialastaan ja löytää yhteinen tyyli. Se löytyi tarkastelemalla Disneytä ja My Little Ponyja, mutta myös slaavilaisia animaatioita, neuvostoajan aapisia ja molempien suosikkikuvittajan Björn Landströmin kuvituksia. Väreissä pastellit yhdistyvät räikeänkirkkaisiin neonväreihin, joita nähdään airbrush -maalauksia tekevillä katutaiteilijoilla.

Teosten takana oleva manifesti on tämä:
Söpöys on feministinen teko. Emme suostu luopumaan söpöydestä. Emme pyri olemaan uskottavia. Emme pelkää olla lapsellisia tai naurettavia. Tyylimme on söpö, aiheemme on söpö, ideologiamme on söpö. Olemme söpöjä ja vähän ylikin.

Siinä missä pikkutyttöjä lelukauppojen loputtomilla vaaleanpunaisilla käytävillä ohjataan, jopa pakotetaan söpöyteen, aikuisen naisen on luovuttava suloisuudesta ollakseen uskottava. Liekki ja Hyvönen huomauttavat, että söpöys ei sulje pois älykkyyttä ja että naisen tulisi saada nauttia söpöiksi mielletyistä asioista tulematta kohdelluksi alentavasti, holhoavasti tai halventavasti. Söpöydestä nauttiva nainen voi olla ehkä katu-uskottava (esimerkiksi tyylinsä pitkälle vieneet kidultit), mutta ei pankinjohtaja- tai pääministeriuskottava. Liekki on käsitellyt samantapaisia teemoja aiemminkin: pornoteoksissaan hän osoitti, että vaatteiden riisuminen ei vähennä naisen älykkyyttä.

En aivan allekirjoita julistusta, sillä se perustuu kahteen asiaan, joista en ole samaa mieltä.
1. Julistus lähtee siitä, että aikuisen naisen söpöys tarkoittaa samaa kuin pikkutytön söpöys. Aikuisilla naisilla olisi jonkinlainen sisäsyntyinen kaipuu pupuihin ja pastelliväreihin, mutta he eivät pääse toteuttamaan itseään, koska paha yhteiskunta ei ota heitä vakavasti jos he pukeutuvat vaaleanpunaiseen röyhelömekkoon. Tämä saattaa olla ongelma joillekin, tuskin kuitenkaan kovin monelle.
2. Söpöys tekee naisista epäuskottavia ja on naisten ongelma. Oikeasti söpöys tekee myös miehistä epäuskottavia.

Taiteilijat peräänkuuluttavat oikeutta olla yhtäaikaisesti söpö ja uskottava, mutta samalla kertovat, että eivät halua olla uskottavia. Eivätkö he usko omaan sanomaansa? Mutta eivät nämä maalaukset tarvitse julistusta taustalle oikeuttaakseen olemassaolonsa. Teokset ovat tarkoituksellisen tyhjänpäiväisiä – ei pilata sitä kehittämällä taustalle ideologiaa!

Yhteiskuntakritiikki ei ole erityisen söpöä. Sitä ei olekaan sisällytetty maalauksiin vaan maalausten nimiin. Teokset ovat nimeltään esimerkiksi Sydämet ovat söpöjä, Suomen leijonat eivät niinkään ja Vapaana kirmaaminen on söpöä, turkistarhaus ei niinkään. Kaikki teokset on nimetty saman kaavan mukaan: X on söpöä, Y ei niinkään. Liekki kertoi, että nimeäminen liittyy työskentelytapaan: hän ja Hyvönen alkoivat työstää söpöysideaa kyselemällä netin keskustelupalstoilla ihmisten mielipidettä siitä, mikä on söpöä. Ihmiset vastasivat kertomalla, mikä ei ole söpöä. Taiteilijat halusivat tuoda tämän aspektin mukaan teoksiin.

Olin unohtanut, millaista on värittää värityskirjaa. Näyttelyn teosluettelo on värityskirja ja vieraat pääsevät värittelemään maalausten ääriviivaversioita vahaliiduilla. Näyttelyvieraiden tuunaamat sivut skannataan näyttelyn Facebook-profiiliin. Värityskirjassa näkyy selvästi kahta koulukuntaa: tunnollisia viivojen mukaan värittelijöitä ja anarkistisia oman näkemyksen toteuttajia.

Suosittelen Ylisöpö!-näyttelyä. Se tekee mielialalle saman kuin + 25 astetta ja kannullinen mansikkamargaritaa – olo on mahtava, mutta suurissa määrin nautittuna ihanan tahmea. Näyttely jatkuu 6.6. asti.

Kirjoista on tehty monenlaisia listauksia:myydyimmät, lainatuimmat, painetuimmat, käännetyimmät...Miksi kukaan ei ole tehnyt kyselyä siitä, mitä kirjoja ihmiset eivät jaksa lukea loppuun? Olisihan se mielenkiintoista tietää, kuka kirjailija saa pokaalin siitä, ettei monikaan lukija tavoita tekstin loppuratkaisua.

Olin ennen sitä mieltä, että jos kirja tökkii, ei sitä kuulu lukea loppuun. Lukeminenhan on omaa viihdykettä, eikä martyyrimaisesta uhrautumisesta Volter Kilven parissa kukaan saa palkintoa. Mutta sitten tapahtui jotain...

Minun täytyi lukea yliopiston pääsykokeisiin Riku Korhosen ”Kahden ja yhden yön tarinoita”. Inhosin kirjaa aluksi. Viskasin sen vihoissani monta kertaa olohuoneen nurkkaan, ja kirosin kirjavalintaa. Pääsykoepaine pakotti minut kuitenkin aina uudelleen kirjan pariin, ja lopulta tapahtui odottamaton – minä rakastuin entiseen inhokkiini. Niinkin paljon, että neljä vuotta pääsykokeiden jälkeen olin tehnyt samaisesta opuksesta graduni.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että kirjoissa pätee joskus samat lainalaisuudet kuin rakkaudessakin. Ei pidä tuomita näkemäänsä heti, tutustuminen ja oikean rytmin löytäminen vie joskus aikaa. Ei siis kannata keskeyttää hommaa liian aikaisin, muuten rakkaus voi mennä ohi liian aikaisin.

Ja nyt siihen listaan: Mitkä keskeytykset laittaisitte omalle listallenne? Tässä omani:
1) Reijo Mäki: Hard Luck Cafe
2) Sofi Oksanen: Puhdistus (Ei vaan uponnut minuun, muut Oksasen kirjat kyllä)
3) Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Kokeiltu niin äänikirjana kuin perusversionakin)

Kulttimusikaali The Rocky Horror Show on manifesti tylsyyttä, rajoitteita ja hyvää makua vastaan, seksuaalisen monimuotoisuuden puolesta. 1973 ensi-iltansa saanut musikaali muistetaan parhaiten elokuvaversiostaan The Rocky Horror Picture Showsta. Musikaalin oikeudet ovat viime vuosina olleet kiven alla, mutta nyt Sibelius-lukio on ne onnistunut hankkimaan. Yhteistyössä Helsingin Palvelualojen ammattioppilaitoksen kanssa syntynyttä musikaalia esitetään parhaillaan Helsingin Kulttuuriareena Gloriassa.

Hyveellinen nuoripari Brad ja Janet joutuvat kihlajaismatkallaan myrskyn yllättämiksi. He hakeutuvat suojaan linnaan, jota isännöi avaruudesta laskeutunut transutohtori Frank N. Further. Tohtori rakentaa itselleen täydellistä rakastajaa ja viettelee ajankulukseen pariskunnan molemmat osapuolet. Tohtorin hovi, joukko toinen toistaan vinksahtaneempia ja räävittömämpiä avaruuden olentoja, ei katsele johtajansa puuhia hyvällä vaan aloittaa kapinan.

Pitäisiköhän tätä esitystä tarkastella lasten vai aikuisten sarjassa? Sibiksen TRHS on reippaasti yli koulunäytelmätason, mutta ammattiteatteria se ei ole. Mutta hitto vieköön, ei suurin osa Helsingin Kaupunginteatterinkaan näyttelijöistä osaa laulaa, tanssia ja näytellä yhtä aikaa. Siihen nähden TRHS:n teiniversio oli hieno.
Inhoan kulttuuritanttojen suosikkihokemaa, joka toistuu kaikissa nuorten ihmisen tekemien esitysten arvosteluissa. Se kuuluu näin: ”Nuoret esittivät näytelmän riehakkaalla energisyydellä. Se, mikä ammattimaisuudessa hävitään, voitetaan takaisin nuoruuden innossa.” Yritän nyt muotoilla sen jotenkin toisin: on loistavaa, että lukiolaiset ja heidän opettajansa uskaltavat tehdä kunnianhimoista, häpeilemättömän eroottista teatteria. Koska asialla eivät ole ammattilaiset, mokia sattuu, mutta kuka meistä olisi lukioikäisenä suostunut tanssimaan ja laulamaan kaksi tuntia alusvaatteisillaan (tai kundit: korkokengissä, verkkosukissa ja korsetissa) satojen ihmisten edessä? Kunnioitusta.

The Rocky Horror Show ui tohtori Frank N. Furterin esittäjän karisman varassa – tai karisman puuttuessa uppoaa. Ville Mäkisellä onneksi karismaa piisaa. Hän ei yritä matkia Tim Curryn ikimuistoista tapaa transuilla, vaan on kehittänyt Frankista aivan omanlaisensa häikäisevän kuningattaren, josta suomalaiset ammattilais-drag queenit saisivat ottaa oppia.
Mäkinen on valmis ammattilainen, muut näyttelijät korkeaa harrastajateatteritasoa.
Itse Rocky (Joonas Kauppinen) on sympaattinen ja veikeä lihaskimppu, jolla on lapsen äly mutta aikuisen miehen halut. Ville Parkkonen on herkullinen Brad Majors, jonka nörtti-look puree loppuun asti. Linda Hämäläinen on Janet Weissina parhaimmillaan laulaessaan – näytellessä oli käytössä ainoastaan yksi rekisteri, kimittävä paniikki. Ehkä mukana oli vielä annos hermostumista, olihan kyseessä ennakkonäytös. Sisarukset Riff Raff ja Magenta (Jussi Koski ja Pinja Fernström) petrasivat loppua kohti. Valitettavasti Fernströmin soolo, musikaalin tärkeä aloituskappale Science Fiction, kärsi pahoista äänentoisto-ongelmista. Tekniikan mokat sabotoivat muitakin hyviä laulajia, joiden sanoista ei edes eturiveillä saanut selvää musiikin pauhatessa niiden yli.

Sibiksen versio TRHS:sta on suomenkielinen. Suomennos lisää jo valmiiksi hyvin outoon tarinaan tarinaan vielä annoksen absurdiutta, mikä eduksi laskettakoon. Käännökset menevät esimerkiksi näin:

I see you’ve met my faithful handyman
He’s a little brought down
Because when you knocked
He thought you were the candyman

Te ootte tavanneet mun oivan talkkarin
Hän on vähän allapäin
Hän näet luuli
Namusedän tuovan pienen valkkarin

Briljanttia!

TRHS:n kantava idea on yleisöosallistuminen. Yleisö huutelee näyttelijöille välikommentteja (kun näyttämöllä sanotaan ”Janet”, yleisö huutaa ”Slut!”, kun Bradin nimi mainitaan, kommentoi yleisö tämän olevan ”Arsehole!”), tuo mukanaan rekvisiittaa (alun hääkohtauksessa lavalle heitellään riisiä, myrskykohtauksessa lavalle ammutaan vesipistooleilla ja yleisö suojaa itsensä sanomalehdillä, Over at the Frankenstein Place -kappaleen aikana sytytetään taskulamput) ja biisien aikana tanssitaan. Esityksen aikana oli kiellettyä heittää mitään lavalle, sallittuja olivat huutelu ja sellainen rekvisiitta, josta ei tule sottaa. Kumpaakaan ei esityksessä nähty, mikä oli sääli, muodostaahan osallistuminen puolet esityksen hauskuudesta. Esityksen aluksi yleisölle opetettiin askeleet musikaalin legendaarisimpaan tanssiin, Aikahyppyyn. Esityksen suurin pettymys olikin lukiolaisista ja yläasteelaisista koostunut yleisö, joka oli mielestään liian coolia tanssimaan näyttelijöiden mukana. Kolme ensimmäistä riviä piti hauskaa, loput yleisöstä toljotti. Toivottavasti muiden näytösten katsojilla on parempi bilemeininki ja itsetunto, joka kestää tanssimisen.

Askeleet voi opetella vaikka täältä.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka lukevat toisilleen ääneen. En tarkoita tällä nyt niitä urpoja, jotka tenttaavaat iltapäivänlehden kymmentäkysymystä.Vaan sellaisia aikuisia ihmisiä, jotka osaavat itsekin lukea, näkevät vielä tekstin, mutta jotka silti haluavat jakaa lukukokemuksensa rakkaansa kanssa. Sillä rakkaudestahan tässä on selvästikin kyse...

Törmäsin ääneenlukijoihin pääsiäisen junamatkallani. Keski-ikäinen pariskunta,spekuloi lukemaansa, hymyilivät kaikkitietävästi. Onnellisen ja älykkään oloisia. Jopa vähän liian hilpeit ja skarppeja ollakseen naimissa (toistensa kanssa), mutta taisivat he silti olla.

Halusin tarkkailla heitä, katsoa vähän oppia, imeä vaikutteita. Olisin varmaan alkanut tehdä muistiinpanojakin, ellei minua olisi alkanut nolottaa. Tunsin itseni aivan pervoksi tirkistelijäksi. Miksi ihmeessä lukemisen seuraaminen sai minut kiusaantuneemmaksi kuin viereisellä rivillä istuneiden teini-kiima-imuttelijoiden puuhat? Miksi se olikaan niin intiimiä?

Muistan edelleenkin ne 90-luvun alun sunnuntai-illat, jolloin mummo luki minulle ääneen Tiina-kirjoja vanhalla punaisella puusohvalla. Rakkaudenosoitus, jota mummo ei lihapullien lisäksi muuten osannut ilmaista. Alkaakin vain mietityttää, olisiko ääneenluku parisuhteenhoidossakin paikallaan? Olisiko makuuhuoneeseen hyvä ostaa Rimmistä Kamasutran tilalle, ja keskittyä ääneenluvun maagiseen maailmaan? Ainakin junaparin suhde tuntui kukoistavan...

Koska viimeksi katsoit afrikkalaisen elokuvan? Rakkautta ja Anarkiaa -festareille niitä saapuu vuosittain kourallinen, mutta muuten afrikkalaista elokuvaa ei Suomessa nähdä.
On melkein noloa miten huonosti afikkalaista elokuvaa Suomessa tunnetaan, onhan esimerkiksi Nigerian elokuvateollisuus Nollywood maailman toiseksi suurin elokuvantuottaja (Bollywoodin jälkeen mutta ennen Hollywoodia). Yritin joskus yleissivistyksen nimissä katsoa muutaman Nollywood-leffan, mutta hakuammunnalla löydetyt elokuvat olivat sellaista kuraa, ettei niitä katsonut montaa edes huumorimielessä. Oikeastaan ainoa viime aikoina näkemäni loistava afrikkalainen elokuva on eteläafrikkalainen, amerikkalaisella rahalla ja työvoimalla toteutettu District 9.

Nyt aukkoa sivistyksessä paikkaa ensimmäistä kertaa järjestettävä afrikkalaisen elokuvan festivaali, Helsinki African Film Festival. 7.-9.5. Helsingin Andorrassa nähdään yksitoista afrikkalaista laatuleffaa eteläafrikkalaisesta apartheid-draamasta nigerialaiseen scifiin, mauritanialaisesta dokumentista guinealaiseen nuorisoelokuvaan. Tässä festaritärpit.

Skin

Eteläafrikkalaiset purkavat apartheid-traumaansa kymmeniin elokuviin, tälläkin festarilla nähdään kolme aihetta sivuavaa leffaa. Yksi aiheeseen tarttuneista on amerikkalainen ohjaaja Anthony Fabian, jonka tositapahtumiin perustuva elokuva Skin, kertoo 50-luvulla syntyneen Sandra Laingin tarinan.
Valkoisille vanhemmille syntyy tummaihoinen lapsi, Sandra. Aikana ennen dna-testejä ei voida varmaksi selvittää, miksi näin kävi, mutta Sandra luokitellaan vanhempiensa mukaan valkoiseksi. Kun Sandra menee valkoisten kouluun, hänen ulkonäkönsä aiheuttaa skandaalin. Sandra erotetaan koulusta ja hänen vanhempansa alkavat käydä oikeustaistelua todistaakseen, että Sandra on valkoinen. Se on vaikeaa, koska Sandran ihonväri ilmiselvästi on musta. Seuraa lukuisia omituisia tilanteita, jotka olisivat absurdiudessaan huvittavia, jolleivät olisi niin karmivan totta. Apartheidin hirveys lyödään naamalle yksilön ja yhteiskunnan tasolla – Sandran isä kohtelee mustia työntekijöitään törkeästi, Sandra ei saa astua sisään kauppaan vaan joutuu valitsemaan itselleen mekon liikkeen ikkunan ulkopuolelta osoittelemalla, mustien hökkelikylä tuhotaan valkoisen asuinalueen tieltä. Lopulta Sandra rakastuu lainvastaisesti mustaan mieheen, yrittää rekisteröityä mustaksi saadakseen olla yhdessä tämän kanssa ja tulee vanhempiensa hylkäämäksi.

Pumzi

Pumzissa eletään aikaa kolmannen maailmansodan jälkeen. Vedestä käyty sota on jättänyt maapallon saastuneeksi, elinkelvottomaksi paikaksi, jonka vihamielisyyttä harvat selviytyneet ovat paenneet maanalaisiin siirtokuntiin. Aisha, siirtokunnan luonnontieteellisen museon kuraattori, onnistuu idättämään siemenen ulkopuolelta saapuneeseen multaan ja anoo lupaa tutkia, olisiko elämän mahdollista palata maapallolle. Lupa evätään, mutta Aisha päättää karata maan pinnalle.
Palkitun kenialaisen naisohjaaja Wanuri Kahiun 20-minuuttinen scifi-lyhäri kannattaa katsoa siitäkin syystä, että kenialaista scifiä tuskin tulee uudestaan tarjolle ihan pian. Jylhässä elokuvassa 1950-, 60- ja 70-lukujen scifi-estetiikkaa on päivitetty tämän päivän vaatimusten mukaiseksi. Leffaa ihasteltiin muun muassa tämän vuoden Sundance-festareilla.

Awaiting For Men

Festareiden ainoa dokumentti on Katy Lena Ndiayen kuvaus mauritanialaisen Oualata-kylän naisista. Naiset tappavat aikaa ja koristelevat kylänsä talojen seiniä maalauksilla odotellessaan miestensä paluuta kuukausia kestäviltä matkoilta.
Joo, tämän kuvauksen luettuani minäkin ajattelin, että hohhoijaa, taas yksi leffa, jossa katsellaan hienoissa shoteissa maalin kuivumista. Vaan ei. Haastatellut naiset puhuvat ällistyttävät suoraan miehistään, rahasta, flirttailusta ja seksistä. Saamme kuulla, millaisissa olosuhteissa Saharan laidalla sijaitsevassa tiukan islaminuskoisessa kylässä eletään ja rakastetaan. Naiset ovat onnellisia – he eivät ole alistettuja raukkaparkoja siitäkään huolimatta, että kertovat ruumiinsa kuuluvan miehelle, ei heille itselleen. He ovat valmiit odottamaan kuuliaisesti miehiään kuukausia, jopa vuosia, mutta ottavat eron heti, kun mies ei enää tyydytä heitä sängyssä.

Africa Paradis

Beniniläinen Sylvestre Amoussoun elokuva ottaa kantaa maahanmuuttoon. Vuonna 2053 Eurooppa on romahtanut ja eurooppalaiset siirtolaiset yrittävät epätoivoisesti päästä Afrikan Yhdysvaltoihin. Ranskalainen pariskunta Olivier ja Pauline eivät enää selviydy kaaokseen suistuneessa kotimaassaan ja aloittavat hengenvaarallisen matkan kohti Afrikkaa. Pilkahdus satiiria ja huumoria on tervetullut lisä maahanmuuttokeskusteluun.

Helsingin Kaupunginteatterissa tammikuusta pyörineen Kukkaistytön juoni on tuttu kaikille, jotka englannin opettaja pakotti katsomaan My Fair Ladyn: fonetiikan professori lyö vetoa, että pystyy tekemään katutytöstä hienon naisen opettamalla tälle yläluokan puhe- ja käytöstavat. Kari Heiskasen ohjaamassa ja suomentamassa George Bernard Shaw’n tekstissä (alkuperäiseltä nimeltään Pygmalion) avain hyvään elämään on oikeanlaisen kielireksiterin hallitseminen: katutytöstä tehdään hieno nainen manipuloimalla hänen ääntämystään ja opettamalla hänelle oikea sanasto.

Eliza Doolittle (Anna-Maija Tuokko) on köyhä takkutukka, peseytymätön pörröpää, joka pyytää professori Higginsiä (Heiskanen) kouluttamaan itsestään hienon naisen. Higgins ottaa haasteen vastaan ja alkaa tohtori Frankensteinin ylenkatseella muovata tytöstä omaa luomustaan. Ihmiskoe johtaa siihen, että alistunut kurjalaistyttö saa itsetunnon ja alkaa vastustaa persoonallaan leikkimistä.
Eliza saa paljon tilaa, hän on pääosassa näytelmän nimeä myöten. Tässä tulkinnassa näytelmä pyörii, toisin kuin yleensä, nuoressa naisessa ja tämän kasvutarinassa. Elizaan peilataan näytelmän teemat: sukupuolten ja ikäluokkien eriarvoisuus, köyhyyden loputon kurjuus sekä sivistyksen ja sydämen sivistyksen ero. Monissa muissa tulkinnoissa keskiöön nostettu Elizan ja professorin romanssi jää tällä kertaa toteutumatta ja hyvä niin. Se vie usein paukkuja näytelmän kiinnostavammilta, yhteiskunnallisilta teemoilta.

Hykerryttävin hahmo on Heiskasen itsensä esittämä professori. Kuivakka, kyyninen ja kiroileva proffa muuttuu entistä hauskemmaksi, koska Heiskanen näyttää ihan Leniniltä.
Proffassa on ripaus näytelmäkirjailijaa – Shawn, proffan lailla itsekin vannoutunut poikamies, avioitui yli nelikymppisenä ja oli harvinaisen suorapuheinen tyyppi. Shawn ja Higgins tuntevat etiketin ja hyvät käytöstavat, mutta tietoisesti kieltäytyvät jälkiviktoriaanisesta hienostelemisesta ja pokkuroinnista. Higgins hallitsee kielen avulla, hän sanoutuu irti muita ihmisiä sitovista kielisäännöistä ja kiroilee kun siltä tuntuu. Kuten Shawn, hänkään ei säästele sanojaan hienotunteisuuden nimissä. Kun muut hurrasivat ensimmäisen maailmansodan kotirintamahengessä, Shawn totesi, että sota on maailman tyhmin asia, sotilaiden pitäisi ampua upseerinsa ja mennä kotiin.

Kukkaistytössä käytetään videota ja livekamerakuvaa. Moni teatterikriittikko loihe intoilemaan, että voi miten smedsiläistä. No ei ole. Se, että lavasteissa mennään kameran kanssa, ei ole Smedsin keksintö eikä edes hänen tunnetuksi tekemänsä metodi. Ohjaaja Juha Luukkonen kommentoi Ylioppilaslehdessä osuvasti:
”Jos lavalle erehtyy tuomaan jonkun halkopinon tai kirveen, niin se on heti smedsiä. Jos taas tekee spektaakkelia ja käyttää kameraa, niin se on heti smedsiä. Ei voi paskallakaan enää käydä ilman, että kävisi jotenkin smedsiläisittäin.”

Näytelmän suomennos on mehevä. Saisikohan Kaupunginteatterilta 72 tuntia pitkän levytyksen, jolla Heiskanen lausuu näytelmän ihania solvauksia?
”Sinä katuojassa muhjaantunut kaalinlehti, sinä englannin kielen lihaksi tullut loukkaus!”
On käännöksessä kompastuskohtansakin. Suomessa luokkaerot eivät kuulu kielessä samalla tavoin kuin englannissa. Suomennoksessa Eliza puhuu Helsingin tämän päivän puhekieltä stadin slangilla höystettynä. Siis juuri sitä samaa, jota minä suustani päästelen. (Toki Eliza, toisin kuin minä teatterissa, myös rääkyy, riehuu ja raivoaa. Hyvät käytöstavat ovat kuitenkin toissijainen etappi matkalla hienoksi naiseksi. Kieli on tärkein.)
Pian Elizan kieli alkaa tuntua luontevalta, muiden hahmojen puhuma pönöttävä teatterikieli hankalalta ja naurettavalta.
Mummelit tietysti hirnuivat heti, kun Eliza lipsautti suustaan "minän" sijaan "mä". Yleisön harvat nuoret helsinkiläisaikuiset puolestaan keskustelivat väliajalla siitä, miten oudolta tuntuu, kun oma puheenparsi valjastetaan katutytön kieleksi – merkiksi, josta tunnistaa sivistymättömän ihmisen. Haluaako ohjaaja-suomentaja valinnallaan moittia nuorten aikuisten puhekieltä vai onko hän vain tietämätön siitä, miten ihmiset nykyään puhuvat?