Kulttuuri

Viime viikolla starttasi Ylen uusi perjantai-illan viihdyke: Muslimielämää. Perussuomalainen äijä, silikoonitissinen strippari, homobaarimikko, outo keski-ikäinen nainen ja avarakatseinen uskonnonopiskelijatyttönen heittäytyvät mukaan kuukauden mittaiseen rupeamaan, jonka aikana heistä yritetään koulia kunniallisia muslimeita.

Sarjasta tuli ensi katsomalla uusi lempiohjelmani (huh, sitä viikonloppuiltojeni huumaa). Enkä ole kiinnostukseni kanssa yksin. Huivisäännöt ja Koraani ovat suorastaan vallaneet median viime aikoina, ja kun joku asia on näin muodikasta (ts. myy hyvin), aiheeseen tarttuu aina Anja Snellman.

Kun muutama vuosi sitten tapetilla oli lasten netinkäyttö, Snellman putkautti aiheesta teoksen ”Lemmikkikaupan tytöt” ja kierteli kouluilla asiantuntijana puhumassa, kuinka netti on pelottava paikka. Nyt burkakeskusteluvuonna Snellman pureutuu siihen, kuinka pahapaha asema naisella on Koraanin alla.

Leena Lehtolainen tarttui samaiseen teemaan ”Minne tytöt kadonneet” kirjassaan, ja pelasti samallai tämän islamkirjavuoden. Vaikka Lehtolaisen kirja kertookin dekkarin keinoin muslimityttöjen kurjista kohtaloista, ei sen tarkoitus ole kuitenkaan julistaa kirjailijan omaa erimomaisuutta ja taustatyön määrää. ”Minne tytöt kadonneet” pohtii tasa-arvoasioita laajemmin, jopa ajattomasti. Itse tarkoitus ei ole kerran vuodessa ilmestyvä kirja, vaan ennen kaikkea tarina, joka tulee kertoa.

”Muslimielämää ”jatkuu vielä viikkoja, ja voin oppia sen kautta taas lisää minulle vielä vierasta kulttuurista . Tai sitten en. Miltä hypoteettinen ohjelma ”Luterilaiselämää” näyttäytyisikään ulkopuolisen silmin? En voi uskoa, että kovinkaan aidolta. Koska ja kuinka siis todella opimme tuntemaan ”ne muut”?

Viittäkymmentä lähestyvä ylempi toimihenkilönainen, jonka lyhyet hiukset on värjätty lämpimällä vaalean sävyllä ja leikattu muotoon, päällä kauluspaita, jalassa rokkikeikan kunniaksi farkut ja viiden sentin tylsät mutta tyylikkäät, järkevät korkokengät. Raisuimmat vetävät päälleen vielä vyötärömittaisen, tyköistuvan nahkatakin. Siinä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltan konsertin tyypillinen kävijä. Tälle porukalle on lähes mahdotonta järjestää bileitä, erityisesti kun Huvilateltan sisustus pitkine penkkeineen ja rajattuine vip-katsomoineen on sellainen, että se aktiivisesti vastustaa kaikkea juhlintaa. Viime viikolla kaksi bändiä yritti, toinen onnistui.

Keskiviikkona esiintyi Staff Benda Bilili, kongolaisista polion vammauttamista entisistä katumuusikoista koostuva ryhmä. Sitä oli saapunut katsomaan edellä mainitun naisryhmän puukäpyläversio, jonka hiukset on värjätty punertavalla sävyllä ja kaulassa roikkuu batiikkihuivi.

Staff Benda Bilili on vaikuttava näky. Ryhmän vanhemmat jäsenet työnnetään paikalle pyörätuoleissa. Päällä on puvut, kaulassa blinbling-käädyt ja päässä glitterillä päällystetty herrainhattu. Wau! Aika kauas on tultu vuodesta 2005, jolloin ranskalainen dokumenttiryhmä löysi rutiköyhät muusikot treenaamasta eläintarhasta, alkoi kuvata heitä käsittelevää elokuvaa ja teki heistä tunnettuja koko maailmassa. Batiikkihuivitädit ovat suunnilleen niin kaukana kinshasalaisesta köyhästä katumuusikosta kuin mahdollista, mikä ehkä kirvoitti seuraavan suopean kommentin:
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
Mitähän täti oli tullut katsomaan, jollei muusikoita?

Staff Benda Bililin musiikki on sekoitus afrikkalaisrytmejä, rumbaa, reggaeta ja r´n´b:ta. Se soi vakuuttavasti ensitahdista lähtien, puukäpylänaiset heiluvat katsomossa rytmikkäästi.

Bändi on ilmeisesti tottunut siihen, että heidän keikoillaan jorataan. Huvilateltta ei joraa, vaikka hymyileekin kannustavasti. Osa ihmisistä lähtee tanssimaan, mutta tanssi kuihtuu heilunnaksi ja hyväksyväksi hymyksi. Staff Benda Bilili soittaa todella vakuuttavasti, musa on hyvää, mutta yleisö taitaa tuntua kylmältä, eikä siis ansaitse nähdä muusikoiden silmiä. Aurinkolasit pysyvät päässä. Pyörätuoliin sidotut muusikot eivät ymmärrettävästi paljoa riehu, tanssivat kuitenkin. Ryhmän nuorisovahvistus, omatekoista säilyketölkistä ja sähköjohdonpätkästä rakennettua soitinta vinguttava Roger Landu, liikkuu sitäkin enemmän. Hän säätää soittimen kanssa koko ajan. Siis ihan koko ajan. Tiedättekö ne aloittelevat bändit, joiden basistit eivät voi olla säätelemättä vahvistimia, monitoria, piuhoja, ulostuloja ja muuta tekniikkaa kesken keikan? Sama fiilis.
Yhteenvetona: bändin tarina on kiinnostava ja mediaseksikäs, soitto on taitavaa, biisit hyviä, keikka tylsä.

Jotain aivan muuta tarjosi lauantain Shantel. (Lupaan, että tämä on viimeinen blogaus, jossa hehkutan Shantelia). Balkan-diskon keisaria oli saapunut katsomaan keski-iältään tyypillistä huvilatelttakävijää huomattavasti nuorempi jengi, keski-ikä 25 vuoden kieppeillä, moni asianmukaisen Balkan-henkisesti pukeutunut. He olivat päättäneet, että 28 euron lipuille on saatava vastinetta. (Taide kuuluu kaikille? Näillä lippuhinnoilla? PAH.) En ole ikinä nähnyt, että teltan edustan tanssilattia olisi täynnä ennen kuin illan pääartisti aloittaa. Yleensä esiintyjä saa huhkia puoli keikkaa, jonka jälkeen joku innostunut ehkä uskaltautuu tanssimaan. Nyt asiaan varmasti vaikutti loistava lämppäri, suomalainen (anteeksi, Borduriasta kotoisin oleva) Orkestar Bordurka, jonka Balkan-henkiset, slaavilaisia melankoliaa tapailevat sävelet vetivät vallan hyvin vertoja pääesiintyjälle.

Voi teitä, jotka ette rynnänneet lavan eteen kun siellä oli vielä tilaa! Teille ei Shantel flirttaillut, ei istunut päällenne laulamaan, ei roiskinut päähänne vettä virvelirummun päältä eikä suihkuttanut päällenne shampanskajaa. Mutta epäilemättä miehen karisma, hänen maailman tanssittavimmat biisinsä ja tiukasti tarttuvat melodiansa sekä yhdeksänhenkinen orkesterinsa kantoivat teltan perälle vip-katsomoon asti. Ainakin koko teltta seisoi, tanssi ja hurrasi. Ennennäkemätöntä.
Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti, molemmilla kerroilla Club Balkan Feverissa dj-setillään. Jos on pakko valita, valitsen kuusituntisen dj-setin intiimillä klubilla. Onneksi ei tarvitse valita. Shantel on niin mahtava.

Ystäväni aloitti terapian. Kolmenkymmenen elinvuoden, yhden avioeron ja kahden maan jälkeen oli aika miettiä kunnolla, missä oikein mättää. Kallonkutistajan ja setelinipun jälkeen valaistuminen koitti: kaiken pahan alku ja juuri löytyi lapsuudenperheestä. Yllättääkö ketään?

Perhe-elämän ihmeellisyys piilee siinä seikassa, että lapsena ei tajua oman perheensä kummallisuuksia, ja sitten kun ymmärrys alkaa kasvaa, on jo liian myöhäistä. Tavat ja ajatusmaailma ovat syövyttäneet aivot jo niin, että kohta sitä ollaan itse siirtämässä sukurasitteita uudelle sukupolvelle. Jotkut ovat kutsuneet sitä evoluutioksi.

Miina Supisen ”Liha tottelee kuria” on kertomus perheestä, joka ensin vaikuttaa liian oudolle ollakseen totta, mutta tarkemmin mietittynä kaikki osaset paljastuvatkin tosielämästä poimituille. Nukkekotimaisten kulissien takaa pilkahtelevat aviorikoksen tehnyt äiti, epävarma teini, seksirajoja etsivä yliopisto-opiskelija ja todellisuudentajunsa kadottanut isihahmo. Kuka voisikaan sanoa, että rooli perheen kesken on aina se sama, jonka muulle maailmalle esitämme.

Miina Supisen teosta on sanottu hauskaksi. Minusta se on tarkkanäköinen, melankolinen ja ennen kaikkea lapsenomaisen tuore. Hauskaa on nokkela kieli, kuin vahingossa tipahtelevat huomiot arkielämän raadollisuudesta.

”Katariina houkutteli Astran kahvilaan viinerille. Astra ei tiennyt, että Katariina oli halunnut jättää uimisen väliin Astrassa mahdollisesti näkyvien, mahdollisesti kiusallista huomiota herättävien ruhjeiden takia. Sadomasokismia, Katariina oli ajatellut, miksi herran nimessä minulla oli niin omituisia ja nolostuttavia lapsia?” Supinen 2010: 190

Terapiassa käyneellä ystävälläni menee nyt paremmin. Ainakin hän on oppinut tunnistamaan itsestään ne kieroutumat, jonka viisitoista ensimmäistä elinvuotta iskostivat hänen mieleensä. Vai onko sittenkin niin, perhe olikin vain näppärä syntipukki todellisen itsetutkiskelun sijaan? Voisiko vika olla ihan omassa persoonassamme?

Kulttuuriähky iskee Helsingissä kerran vuodessa. Kulttuurintarjoajat arvelevat, että pääkaupunkiseutulaiset haluavat nauttia koko vuoden kulttuuritarjontansa kuukauden aikana elo-syyskuun vaihteessa. Niinpä meillä ovat yhtä aikaa meneillään Helsingin Juhlaviikot, Espoo Ciné, Stage-teatterifestivaali ja Art goes Kapakka. Kun tästä selvitään, paukkaavat päälle teattereiden ja Oopperan syyskauden avajaisnäytelmät sekä Rakkautta ja Anarkiaa. Seuraava kulttuurista vapaa ilta tiedossa 27.9.

Tässä pieni opas seuraavasta kahdesta viikosta selviämiseen. Kolme tsekkaamisen arvoista asiaa per tapahtuma.

Helsingin Juhlaviikot

Shantel & Bucovina Club Orkestar: Authentic Tour
Tämän vuoden parhaat bileet. Balkan-diskon kuningas Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti dj-keikoilla. Molemmilla kerroilla loppuunmyyty klubi on tanssinut hurmoksessa, lepäämättä, seitsemän tunnin setin ja pyytänyt lisää. Shantel flirttailee, hassuttelee, kutsuu kuulijansa kanssaan lavalle juomaan vodkaa ja soittaa maailman tanssittavinta musiikkia. Nyt Huvila-teltassa on mukana koko Bukovina-orkesteri. Kaakkois-Euroopassa ja Balkanilla Shantel on ikoni, joka myy viikossa täyteen 40 000 hengen katsomon. Älä missaa tätä.
Huvila-teltta 28.8., liput 28 e.

Isaac Julien: Ten Thousand Waves
Helmikuu 2004. Morecambe Bayssa, Englannin luoteisrannikolla 38 kiinalaista laitonta siirtolaista kahlaa illansuussa kohti vesirajaa. He ovat menossa keräämään simpukoita, joista paikalliset ravintolat maksavat viisi puntaa 25 kilolta. Mereltä päin heitä vastaan kävelee englantilaisia simpukankerääjiä, jotka osoittelevat kelloaan ja huutelevat kielellä, jota kiinalaiset eivät ymmärrä. Eivätkä he halua ymmärtää – paikallisten kanssa on ollut ongelmia, ja kiinalaisten simpukkamerrat on vastikään sytytetty palamaan. Puoli kymmeneltä illalla kuuluu kohinaa. Täällä päin nousuvesi yllättää nopeasti ja rajusti. Simpukankalastajat lähtevät kiiruhtamaan kohti rantaa, mutta vesi on nopeampi. Ensimmäisellä aallolla se nousee polviin, toisella jo vyötärölle. Kolmas hukuttaa uimataidottomat. Jotkut ehtivät autolle, mutta pian vesi lyö yli korkeasta pakettiautostakin. Aamulla rannalta löydetään 21 ruumista.
Morecambe Bayn tragediasta inspiroitunut englantilainen videotaiteilija ja elokuvaohjaaja Isaac Julien tilasi kiinalaiselta runoilijalta Wang Pingiltä tekstin, jota työsti vuosien ajan. Kiinassa kuvattu, yhdeksälle kankaalle levittäytyvä videoteos puhuu globalisaatiosta runon keinoin. Tarinan päähenkilöä esittää hongkongilainen supertähti Maggie Cheung.
Taidehalli 10.10. asti, liput 10/8 e.

Bruno Beltrão ja Grupo de Rua: H3
Brasilialainen koreografi Bruno Beltrão yhdistää breakdancen ja hiphopin nykytanssiin ja Michael Jacksoniin. 16-vuotiaasta saakka omaa tanssiryhmäänsä johtanut Beltrão ei päästä tanssijoitaan helpolla. Tanssi on fyysistä ja teatterillista, mutta ei ei ota itseään vakavasti. Upeiden liikesarjojen taustalta hymyilevät MC Hammer ja Run-D.M.C.
Savoy-teatteri 31.8.-2.9., liput 35/17 e.

Stage-festivaali

Andrey Moguchy: The Gardeners
Pietarilainen ohjaaja ja hänen teatterinsa Formalny Teatr ovat nostattaneet venäläisten verenpaineita radikaaleilla esityksillään perestroikan ajoista lähtien. Esitys kommentoi Tšehovin Kirsikkapuutarhaa, mutta tykittää uudella teatterin kielellä esityksen puutarhureista, jotka piileskelevät mielikuvitusmaailmassa.Varaudu kulmat kohottavaan, hiuksianostattavaan ja muitakin pään karvoja venyttävään esitykseen.
Korjaamon Vaunusali 24.-25.8., liput 33/26 e.

Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia
Terveisiä murheellisten laulujen maasta! Vaimo ei ymmärrä, tytär ei ymmärrä, eikä poikakaan ymmärrä. Työtön lahtelainen roskakuski juo viinaa ja lataa asetta. Tammikuussa enskariin tullut näytelmä on nostanut sekä yleisön että kriitikoiden tunteet pintaan.
Korjaamo 27.-28.8., liput 25/18 e.

Tim Crouch: The Author
Jos osallistuva teatteri on sinulle kauhistus, jätä tämä suosiolla väliin. Muussa tapauksessa varaa äkkiä liput brightonilaisen ohjaajan Tim Crouchin uutukaiseen, jossa yleisölle tarjoillaan suklaata samaan aikaan kun se eläytyy väkivaltaan ja hyväksikäyttöön.
Korjaamo 1.-2.9., liput 25/18 e.

Art goes Kapakka

Jaakko Laitinen ja väärä raha
Jaakon ja bändin soittolista kattaa kaikki ihmisen tunnetilat. Ohjelmisto liikkuu slaavilaisesta hirttoköysi kädessä ja haikea hymy huulilla -melankoliasta riehakkaisiin Balkan-rytmeihin ja suodattaa keitoksen Suomi-iskelmän läpi.
Zetor 23.8. klo 23, vapaa pääsy.

Casino Talent 2010 – Stand Up
Grand Casinolla kisataan tuoreiden stand up -naamojen parhaudesta. Esiintyjinä Zöe Chandler, Henric Chezek, Henry Lehto, Sampo Luoto, Riku Pajari, Antti Syrjä ja Petteri Vänttinen, tuomaristossa hieman yllättäin Ben Zyskowicz ja Antti Virtanen. Ennustus: lavalla on yksi loistava, kaksi hyvää, kaksi keskinkertaista ja kaksi hirvittävää myötähäpeää tuottavaa koomikkoa. Jollei kantti kestä, on samana iltana samaan aikaan tarjolla Manala goes Comedy, jossa yleisö huutaa esiintyjän pois lavalta kun on saanut kyllikseen.
Grand Casino 25.8. klo 20, vapaa pääsy.

Reeta Vestman & Broadway Stories
Husky Rescuen solisti Reeta Vestman (ent. Korhola) laulaa Broadway-musikaalibiisejä pianon ja viulun säestyksellä. Ei kyynikoille.
Bar Socis 25.8. klo 21, vapaa pääsy.

Espoo Ciné

Olivier Assayas: Carlos
Viisi ja puoli tuntia elokuvaa venezuelalaisesta terroristista. Yleensä tämänpituiset elokuvat on suunnattu vain sekopäisimmille leffanörille, mutta Olivier Assayasin uutuus pitää otteessaan myös ihan normaalia katsojaa. Tarina kertoo Sakaalin, 70-luvun kuuluisimman ja pelätyimmän poliittisen terroristin tarinan. Ilich Ramírez Sánchez alias Carlos piti Eurooppaa pelossa 1970-luvulta lähtien, mutta jäi kiinni vasta vuonna 1994.
Kino Tapiola 28.8., liput 12 e.

Hans Petter Moland: En ganske snill mann
Myös norjalaisen Hans Petter Molandin uutuudessa ollaan rikollisten parissa. Päähenkilö Ulrik pääsee vankilasta istuttuaan 12 vuoden kakun, vaikka oikeastaan elämä vankilassa oli aika kivaa. Stellan Skarsgårdin esittämä Ulrik haluaisi vain pitää matalaa profiilia, mutta jotenkin hankalia naisia ja kostotoimenpiteitä vain putoilee syliin. Norjalaiset taitavat mustan huumorin.
Tapiolasali 27.-28.8., liput 6 e.

Elia Suleiman: The Time That Remains
Mustaa huumoria on tarjolla täälläkin, tällä kertaa palestiinalaisten kohtaloita seuraavassa elokuvassa. Palkittu ja kiitetty ohjaaja seuraa palestiinalaisia kolmen sukupolven ajan 1940-luvun Nasaretista toiseen intifadaan.
Tapiolasali 28.8 ja Louhisali 29.8., liput 6 e.

Juba Tuomolan rooli kotimaisen kirjallisuuden kentässä on vankkumaton. Tuomola piirtää viisi sanomalehtistrippiä viikossa, ja syksyn alussa parhaista ruuduista julkaistaan aina myös kirja. Tuomola on suomen Carrie Bradshaw: viikkotyö sanomalehdessä ja samasta nipusta koottu menestysteos. Kätevän ihanaa!

Uusi Viivi ja Wagner: Sika pussaa! esiteltiin Korjaamolla tiistaina. Wagner on vanhentunut (katso uudet rypyt) ja Viivi painii edelleen paino-ongelmien kanssa. Vaikka Wagner on sika, ja joskus vielä todellinen karju, ei uusi teos ole vain parisuhderiitoja. Wagner pussaa, puristaa ja sanoo joskus jopa jotain kaunistakin.

13. sarjakuvakirjan myötä Viivi ja Wagner –brändi kasvaa entuudestaan. Pieruboksereiden lisäksi luvassa on kulttuuria. Helsingin Kaupungin teatterin ohjelmistoon kuuluu 22.10 alkaen Viivi ja Wagner Teneriffalla-esitys, ja Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa voi ihailla Viivi ja Wagner-näyttelyä 29.9.2010 -9.1.2011.

Juba Tuomola 2010 : Viivi ja Wagner: Sika pussaa!. Arktinen Banaani.

”Jos miehesi käskee sinun muuttua koiraksi, tuleeko sinusta koira?” Kyllä, vastaa markiisitar Renée Pélagie de Sade.

Markiisi Donatien-Alphonse-François de Sade, 1700-luvulla elänyt valistusfilosofi ja seksikapinallinen, on antanut nimensä paitsi sadismille, myös lukemattomille näytelmille, elokuville ja kirjoille. Ooppera Skaalan toteuttamassa teoksessa Madame de Sade esiin nostetaan markiisi de Sadea lähellä olleet naiset: vaimo, käly ja anoppi. Markiisia itseään ei päästetä ääneen, mutta hän hallitsee koko perhettä jopa vankilasta käsin.

Ooppera on katsaus valtaan – seksuaaliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen. Pääosassa on de Saden vaimo Renée (Essi Luttinen), joka alistuu miehelleen ensin vastentahtoisesti, sitten intohimolla. Markiisi pettää Renéetä kymmenien naisten ja miesten kanssa. Myös Renéen sisko, iloinen masokisti Anne (Mari Palo), pääsee osaksi markiisin sadomasokistista unelmaa. Siskosten äiti (Taina Piira) yrittää repiä tyttäriään irti de Saden vaikutusvallasta ja toimittaa tämän vankilaan. Renée käy aviovaimon loputtomalla uskollisuudella tapaamassa miestään vankilassa vuosikausien ajan, mutta kun markiisi lopulta vapautuu, kieltää Renée tältä seuransa. Muisto markiisista ei kuitenkaan hellitä, vaan seuraa Renéetä loppuelämän.

Renée de Saden osan oivasti laulava mezzosopraano Luttinen kirjoittaa ohjelmalehtisessä roolihahmostaan ja tämän avioliitosta näin:
”Renée Pélagie de Saden elämässä uskollisen aviovaimon hyve jalostui äärimmäisiin, lähes masokistisiin mittoihin. Hän ja markiisi olivat yhdessä sadomasokismin kaksi puolta, kuin jing ja jang, erottamattomat, toisiaan täydentävät. Sillä onhan silkkaa masokismia sietää ja seurata sivusta vuosikausia miehensä irstailua, peitellä tämän tekosia ja piilotella tämän huoralaumaa poliisilta, käydä hoivaamassa tätä vankilassa ja yrittää oman turvallisuutensa uhalla järjestää pakoyrityksiä.”
Ei, Essi, tuo ei ole masokismia. Tuo on hyvin surullinen tarina. Masokismia ei ole se, että suostuu tai joutuu kärsimään. Masokismia on nauttia kärsimyksestä.

Onneksi ohjaaja Janne Lehmusvuo oli paremmin perillä siitä, mitä masokismi on. Hän esittelee oopperassa kaksi naishahmoa, jotka toteuttavat erilaisia masokismin muotoja.
Anne, Renéen sisko ja markiisin käly, tykkää siitä että ruoska soi makuuhuoneessa. Anne on näytelmän hahmoista ainoa, joka on sinut itsensä ja halujensa kanssa. (Älkää uskoko Helsingin Sanomien kriitikkoa, musiikinprofessori Veijo Murtomäkeä, joka on sitä mieltä, ettei masokistisesta seksistä nauttiva henkilö voi olla mieleltään terve. Murtomäki luonnehtii Annea ”pimahtaneeksi”.)
Reneén masokismi puolestaan on monimutkaisempaa sorttia. Hän saa täyttymyksensä itsensä kieltämisen kautta, ryhtymällä marttyyriksi. Ensin Renée on vuosikymmeniä markiisin henkisen ja fyysisen väkivallan kohde. Hän ei suoranaisesti nauti markiisin lyönneistä, vaan siitä, että kestää ne kunniallisen vaimon tavoin. Vuosien mittaan hän alkaa palvoa pahantekijäänsä. Renée kieltäytyy puhumasta pahaa miehestään ja avioliitostaan, vaan alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan ja tavat ahdistavina.
"Sinä ja isä ette maanneet toistenne, vaan normaaliuden ja siveellisyyden kanssa! Te ette tiedä mitään siitä maailmasta, jossa ruusu ja käärme ovat sydänystäviä. Yöllä ne vaihtavat hahmoa keskenään."
Avainrepliikki Renéen sielunmaisemaan on tämän äidilleen lausuma selitys suhteen luonteesta:
”Jos mieheni on hirviö, minun on oltava hirviömäisen uskollinen!”
Renée jatkaa itsensä kieltämistä senkin jälkeen, kun hän on luopunut markiisista - hän päätyy luostariin.

Juha T. Koskisen säveltämä ooppera pohjautuu japanilaisen kirjailijan Yukio Mishiman (1925-1970) näytelmään. Mishima oli jännä tyyppi: sen lisäksi, että hän on Japanin yksi tunnetuimpia, tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, hän oli aikansa kohujulkkis. Ensin isoäiti eristi pojan muusta maailmasta kunnes tämä täytti 12, jonka jälkeen Mishiman militaristi-isä käytti poikaan kasvatusmetodeja kuten piteleminen liikkuvaa junaa vasten ja kaikkien kirjojen ja käsikirjoitusten repiminen. Lopulta hänestä tuli, isän vastustuksesta huolimatta, kirjailija. Mishima oli kahdesti naimisissa ja sai kaksi lasta, mutta viihtyi homobaareissa ja ilmeisesti myös homosuhteissa. Hintelä, nörtähtävä intellektuelli hurahti fitnessiin ja esitteli elämänsä 15 viimeistä vuotta muskeleitaan iltapäivälehtien sivuilla.
1960-luvulla Mishimasta tuli oikeistolainen nationalisti. Hän perusti sadan hengen vahvuisen isänmaallisen järjestön, josta tuli hänen henkilökohtainen armeijansa. Marraskuussa vuonna 1970 Mishima marssi neljän toverinsa kanssa varuskuntaan kenraalin luo, otti tämän panttivangiksi ja uhkasi tappaa tämän, ellei saisi pitää palopuhetta sotilaille. Mishima ohjattiin parvekkeelle, jossa tämä aloitti isänmaallisen vuodatuksen ja kehotti sotilaita nousemaan kapinaan länsivalloille sielunsa myynyttä parlamenttia vastaan. Sotilaat nauroivat Mishiman ulos ja tämä teki itsemurhan. Eikä sekään mennyt oikein, Mishiman lähin mies ei osannut katkaista kaulaa tyylipuhtaan seppukun vaatimusten mukaisesti.

Mishima tuodaan myös lavalle, valitettavan epäonnistuneesti. Tanssija Thomas Freundlich on liikkuessaan upea, mutta kun hän alkaa lausua Mishiman suulla mielipiteitä vaikkapa kirjailijan ja teoksen synnyn suhteesta, koko esityksen intensiteetti lässähtää. Onneksi laulajat, joiden näyttelijänkyvyt pääsevät pienellä lavalla oikeuksiinsa, nostavat teoksen nopeasti takaisin jaloilleen.

Musiikki hienostunutta, välillä jopa pelkistettyä, ja pääosan saavat laulajat. Kapellimestari Eva Ollikainen johtaa orkesteriaan rennosti. Koskisen musiikkia rytmittävät mitkäs muutkaan kuin ruoskaniskut.

Olin viime viikolla Leena Lehtolaisen uuden Maria Kallio -dekkarin ”Minne tytöt kadonneet” julkaisutilaisuudessa. Odotin kirjailijan puheenvuoroa innolla. Maria Kalliot pesevät mielestäni mennen tullen remekset,mäet ja joensuut, joten pystyin vain arvailemaan, kuinka Lehtolainen valloittaisi minut painetun tekstinsä lisäksi myös puheillaan. Eipä valloittanut. Hämmensi sitäkin enemmän.

Lehtolaisen kirjojen itsevarma ääni ja kärkäs kerronta unohtuivat, kun kirjailija sai mikin. Lehtolainen oli aivan äärimmäisen miellyttävä, jopa lempeä ja jollakin tapaa ujo. Jonkin muun kohdalla nämä ominaisuudet olisivat olleet ihailtavia, mutta tässä tapauksessa ne sekottivat koko pakan. Missä oli se ääni, jonka olin olettanut kuuluvan? Kirjailija puhui toki painavaa asiaa. Antoi mielipiteensä maahanmuuttoasioista ja valtion linjasta, kritisoi Nalle Wahlroosia ja kertoi tutkimustyöstään. Tästäkin huolimatta minua alkoi unettaa. Kirjojen karisma oli jäänyt niiden sivuille.

Nelikymmenpäinen toimittajajoukko vahvisti entuudestaan käsitystäni, että hyvä kirjoitustaito ei takaa varmuudella lahjoja puhepuolella. Hemmetin hyvät kirjoittajat, jotkut ihailemani tyypit, kysyivät kysymyksensä niin hiljaa ja epävarmasti, että mieleeni hiipi sama tunne kuin esitelmäänsä pitävien oppilaideni kanssa koululuokassa: Olisi tehnyt mieli katsoa silmiin, hymyillä kannustusilmeellä ja kuiskata ”hyvin se menee”.

Vaikka olenkin usein uskonut kirjoitusten heijastavan kirjoittajansa persoonaa, en voi olla enää kyseenalaistamatta omia käsityksiäni. Ehkä kirjan ääni ei olekaan kirjailijan. Ja jos onkin, onko suustamme ulos tuleva ääni sitten jonkin muun kuin itsemme. Toisaalta. Seksiblogini aikaan joku lukija oli vakuuttunut, että kirjoittamani tekstin takana pitää olla viisikymppinen äijä, koska eihän tällä naamalla niitä juttuja kirjoiteta. Samalla tavalla jopa oma äitini ei tunnistanut minua novellin takaa. Millaiseksihan poliisin piirtäjä kuvaisikaan meidät, jos ainoa vinkki olisikin painomusteessa?

Kepu petti taas, mutta sehän ei ole mikään uutinen. Keskustan omistama Apollon Verkkopalvelut Oy -niminen lafka on määrätty maksamaan puoli miljoonaa euroa jälkiverona, koska se on huijannut vähentämällä arvonlisäveroja perusteettomasti. Mutta tiestikö, että kyseinen pulju on huijannut juuri sinua?

Koko firma pyörii nimittäin valtion myöntämän viestintätuen varassa. Me siis maksamme Apollon Verkkopalvelut Oy:n toiminnan. Kyseinen huijaus on päässyt tapahtumaan siksi, että viestintätuessa on kaksi valtavaa ongelmaa: naurettavan suuret avustukset ja avustusten väärinkäyttö.

1. Naurettavan suuret avustukset

Apollon Verkkopalvelut Oy kustantaa keskustan verkkolehti Verkkoapilaa. Verkkoapila oli saanut puoli miljoonaa euroa tukea. Katsokaa noita sivuja ja sanokaa rehellisesti, onko kyseessä hyvin käytetty raha. Kokoomus panee vielä paremmaksi: sen Verkkouutiset-sivustoon on upotettu miljoona euroa valtion tukea. Siis miljoona vuodessa! Katsokaa tuota sivustoa! Muilla puolueilla, koosta ja poliittisesta kannasta riippumatta, ihan sama juttu: verkkopalveluihin törsätään käsittämättömät määrät mammonaa, eikä tulos ole häävi. Itku tulee kun miettii, mitä valtavaa upeutta pienet lehdet saisivat aikaan miljoonalla.

Se, että puolueiden lehdet saavat valtiolta rahaa, ei ole yksinomaan kurjaa ja epäreilua. Isot sanomalehdet mielellään väittävät olevansa poliittisesti sitoutumattomia ja objektiivisia, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Puolueiden lehdistä lukija löytää uutiset omaa poliittista makua mukailevasti suodatettuna.

Mutta suhteutetaanpa viestintätukea hieman. Käy ilmi, että keskustalainen (ja vihreä, vasemmistolainen, kokoomuslainen jne) journalismi on monta sataa kertaa arvokkaampaa kuin muut journalismin lajit.

Viestintätuki, jota puoluelehdille jaetaan, on 18 miljoonaa euroa. Viime vuonna Opetusministeriön jakama kulttuurilehtituki on miljoona euroa, josta 800 000 tulee valtiolta ja 200 000 Veikkaukselta. Sitä on jakamassa 132 lehteä. Avustussummat vaihtelevat muutamasta sadasta eurosta muutamaan kymmeneen tuhanteen. Kärjessä ovat Teatteri-lehti (32 000 euroa), Ny Tid (30 000 e), Taide-lehti (28 000 e) ja Voima (26 000 e). Valtio tukee kulttuurilehteä keskimärin kuudella tonnilla.

Viestintätuen summat määräytyvät siten, että jokainen puolueen kansanedustaja tuottaa puolueelle 90 000 euroa viestintätukea. Valtio siis tukee esimerkiksi Keskustan lehtiä neljällä ja puolella miljoonalla eurolla. Tai tukisi, jos summat menisivät oikeaan osoitteeseen. Suinkaan aina ne eivät mene.

2. Avustusten väärinkäyttö

Ennen puolueiden lehdille maksettiin lehdistötukea. Lehdet saivat rahaa suoraan valtiolta, eikä rahaa saanut kierrättää puolueen kassan kautta. Tämä takasi lehtien työrauhan ja journalistisen tason: oman puolueen likapyykkiä voitiin pestä lehdessä, koska ei tarvinnut pelätä, että puolue pääsee näpelöimään tukia siinä tapauksessa, että lehden sävy ei miellytä.

No, EU ei tällaista hyväksynyt. Sen silmissä puolueiden lehtien saama tuki oli yritystukea, jota jaeltiin epäreilusti vain joillekin yrityksille – sinänsä ihan oikein ajateltu. Eduskunnan piti tehdä jotain, ja se päätti (yllätys!) jakaa itselleen enemmän rahaa ja löysätä rahojen käyttöehtoja.

Lehdistötuki oli vuonna 2007 noin 14 miljoonaa euroa. Vuonna 2008 tukea kasvatettiin 18 miljoonaan euroon ja se muutettiin ”viestintätueksi”, joka on osa puoluetukea. Se tarkoittaa, että puolueille annetaan 18 miljoonaa rahaa, jonka ne pyhästi lupaavat antaa eteenpäin lehdilleen. Eivät tietenkään anna.

Puoluetuen käyttö on periaatteessa läpinäkyvää: puoluesihteerit ja muut puolueen rahasäkin päällä istuvat ovat velvollisia tekemään tiliä puoluetuen käytöstä. Tämä ei kuitenkaan koske viestintätukea. Viestintätuen voi ohjata yhtiöille, esimerkiksi Apollon Verkkopalvelut Oy:lle. Yhtiö kustantaa puolueen lehtiä, mutta voi puuhailla mitä tahansa muutakin. Sillä kappas - koska kyseessä on osakeyhtiö, jonka kirjanpito on osakeyhtiölain luvalla salaista, voidaan viestintätuen käyttökohteet pitää piilossa.

Viestintätuki on tarkoitettu poliittiselle journalismille. Nyt sitä käytetään mihin huvittaa, esimerkiksi mainostilan ostamiseen, lentolehtisiin ja kaiken maailman bobhelsinkeihin. Esimerkiksi Kokoomus on Hesarin mukaan käyttänyt viestintätukea Toivotalkoisiin ja Korvakiertueisiin. (Ja vaikka esimerkki on Kokoomus, puolueet varmasti hyödyntävät samaa kikkaa myös vasemmalla.) Mutta se on väärin – viestintätuen tarkoitus ei todellakaan ole kustantaa puolueiden vaalimainontaa. Perkele, meitä on huijattu. Viestintätuki läpinäkyväksi tai rahat takaisin.

Heräsin aamulla ikkunani alta kuuluvaan kovääniseen sadatteluun. Rappukäytäväsiivooja oli tehnyt ällistyttävän löydön – portaikosta oli löytynyt tyhjä pillimehupurkki. Vähemmästäkin sitä hermostuu, ja silloin tosiaan kannattaa huutaa vähintään taloyhtiön hallitus hätäistuntoon. Roskat, nuo siivoojan pahin vihollinen.

En lähtenyt selvittämään pillimehun mystistä ilmestymistä, mutta uskaltauduin sentään kurkistamaan ikkunasta. Jo pelkkä naisen ääni oli luonut ennakko-oletuksen, joka kertoi vastassa olevan 60-luvun elokuvista tutun työläisnaisen, jonka lanteet keikkuu ja huivi kiristää likaista tukkaa. Todellisuus vastasi aavistustani niin hyvin, että oli pakko pyyhkäistä vielä viimeisetkin unohiekat silmistä. Tuntui sille, kun tuo karikatyyrinen hahmo olisi pompannut sisäpihalleni suoraan Kaupunginteatterin lavalta.

Ruotsalaisen dekkarin nousutähti Jens Lapidus on nähnyt työssään puolustusasianajajana paljon erikoisia ihmiskohtaloita. Kirjoihinsa hän kuitenkin pyöristää noiden ihmisten särmät, lieventää tekojen kauheudet ja pehmentää juonikaavion. Lapiduksen mukaan tosi elämä on niin hurjaa, että jos sen laittaisi kirjankansiin, pidettäisiin tarinoita epäuskottavina. Siivojalleni olisi luultavasti tehty paperiversiossa täysin samoin. Totuus...no sehän on oikeasti tarua ihmeellisempää.

Nikki Sixxsin Heroiinipäiväkirjaa hehkutetaan usein esimerkkiteoksena, kun halutaan puhua uskomattomista tositarinoista. Vielä hurjempi elämä löytyy kuitenkin Anthony Kiedsin elämästä kertovassa Arpikudos: Red hot chili peppers –kirjasta. Kun teoksen ensimmäisissä luvuissa isä on opettanut pikkupoikansa huumeiden antoisaan maailmaan, ja lainannut vielä tyttöystäväänsä – kunnon isän tavoin – poikansa henkilökohtaiseksi seksiopettajaksi (käytännön työstöllä), voi jo arvata, kuinka villiksi meno on kehkeytynyt siinä vaiheessa, kun söpöliini Anthony on viisitoistavuotias. Voisi luulla, että Antti Tuiskun elämäkerta ei pääse aivan samalle tasolle.Tosin voinhan olla väärässä, julkaisuun on vielä hetki...

Miltä oma elämäsi näyttäisi kansien välissä? Olisiko se edes julkaisukelposta, saisiko mummo sen joululahjaksi?

Jos 13-vuotias flanellipaitapoika maalaisi kuviksentunnilla samanlaisia teoksia, jollaisia Pilvari Pirtola esittelee tm-galleriassa, hänet lähetettäisiin terkkarille keskustelemaan siitä, hakkaako isi, kiusaako kaverit, kuunteletko metallimusiikkia ja meinaatkos ammuskella luokkatovereitasi.

Esillä on valtava määrä teoksia. 150:ssä niin väreiltään kuin poliittiselta sanomaltaankin punamustassa maalauksessa yhteiskunta on vankila, josta ulospääsy tapahtuu välkivallan kautta. Anarkismin musta lippu on nostettu salkoon, kolmiopäiset tikku-ukot vihaavat, huutavat ja kuolevat. Jotkin maalaukset sisältävät vain kankaalle kirjoitetun iskulauseen. Osa teoksista, mielestäni paras osa, on abstrakteja vihanpurkauksia.

Pirtolan maalaukset ovat ehdottomia, niissä maailma on mustavalkoinen ja ihmisen on valittava, ollako aktivistien vai korporaatioiden puolella. Lämpöä, (itse)ironiaa tai huumoria niihin ei mahdu. Vallankumouksen kanssa ei pelleillä, punamustat ottavat itsensä ihan helvetin vakavasti. Ja hyvä niin, maailmassa ei olla tehty yhtään itseironista vallankumousta.
Onkin tylsää, että Pirtola on valinnut julistuksen kieleksi englannin. Kieli syö teoksilta voimaa ja maalauksiin sisältyvistä iskulauseista tulee tylppiä kliseitä. ”Burn all that is not ours” – yhdysvaltalaisen kevytpunkbändin pienemmän hitin kertosäe. ”When did we lost our way?” – kansantajuisen vasemmistolaisen brittiekonomistin lamaa käsittelevän kirjan neljäs luku. ”Why don’t you fight? It’s your life after all” – teksti t-paidassa, ihan siinä Che Guevaran pärstän vieressä. Kun kerran ollaan tosissaan, miksi vesittää sanoma englannilla? Kyllä suomessa on sentään enemmän munaa. ”Polta kaikki vieras.”

Teokset heijastavat taiteilijan poliittisia näkemyksiä, mutta myös harrastuksia ja mieltymyksiä. Teos, jossa Pikachu-ilmapallo on saanut päälleen verta ja mutaa, tuo mieleen White Wolf -roolipelikustantamon luoman synkän rinnakkaistodellisuuden. Ja onko taiteilijan käyttämä nimimerkki Nosfe peruja Vampire-larppien ajoilta?
Tärkein innoittaja on kuitenkin musiikki. Noise, tuo ihana mutta harmillisen aliarvostettu musiikkigenre, on Pirtolan teoksissa saanut kuvallisen muodon. Pirtola on tuottelias taiteilija, jonka video-, performanssi ja installaatioteoksia yhdistävät poliittisuus ja, no, noise. Erityisasema noisella on demoskenessä 90-luvun alusta pyörineen Pirtolan videoissa, tähän tapaan:

Taidegallerian kunnioittava hiljaisuus ei tee oikeutta teoksille. Taustalla saisi pauhata ruotsalainen harsh noise, miksei välillä myös kotimainen punk. Maalauksia katsellessa alkoi päässä soida Aivolävistyksen biisi Mistä on pienet fasistit tehty?.

The Black Flag Hoisted Taidemaalariliiton TM-galleriassa, Yrjönkatu 11 F, 15.8. saakka.