Kulttuuri

True Blood
Tv

Sisältää spoilereita.

Viattomalla neitsytblondilla Sookie Stackhousella on ongelma.
”Siis voi hitsi, mun salskea, yliluonnollinen muodonmuuttajapomoni on ollut rakastunut muhun jo tosi kauan, mutta mullahan on jo superkomea vampyyripoikaystävä, ja nyt toi järjettömän seksikäs viikinkivampyyrikin on musta kiinnostunut, siis mä en kestä.”

Vampyyrisarja True Blood alkoi kakkosella maanantaina. Mullan alla -sarjan Alan Ballin luoma, Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -kirjoihin perustuva True Blood on Jenkeissä silmittömän suosittu. Sen kakkoskauden päätösjakso keräsi viisi miljoonaa katsojaa, valtaosa naisia. Eikä ihme.

Harrisin romaanit ovat harlekiinikirjoja yliluonnollisin maustein. Harlekiinikirjat ovat niitä harvoja naisille suunnattuja massamediatuotteita, joissa käsitellään seksiä riittävän ronskisti. Muu seksin kuvaus vaikkapa pornossa, tv-sarjoissa ja lehtien kansissa on lähes poikkeuksetta miehille suunnattua tai miehisestä näkökulmasta kuvattua. Kun harlekiiniromaanista sitten tehdään tv-sarja, saavat heteronaiset kerrankin jotain samaistuttavaa (ja kuolattavaa). Kaukana on se aika, kun vampyyrit olivat Nosferatujen kaltaisia hirviöitä. Tämän päivän pyyrit näyttävät Alexander Skarsgårdilta.

Seksi on sarjan syvimmässä keskiössä. Sarjan alussa seurataan kahta erilaista seksinharrastajatyyppiä. Sookie, johon naiskatsojan on tarkoitus samaistua, on odottanut sitä oikeaa. Kun vampyyri-Bill, kokenut herrasmiesrakastaja, sitten saapuu, on seksin aika. Perusotteeltaan Billin ja Sookien romanssi on harlekiinikamaa, paitsi että vampyyri rynkyttää tyttöä totutumpaa raisummin. Pari näyttää todella nauttivan meiningeistä, eikä ollut yllätys, että Sookien esittäjä Anna Paquin ja Billin näyttelijä Stephen Moyer alkoivat seurustella jo kuvausten alussa.

Toinen seksinharrastajatyyppi edustuu Sookien viriilissä veljessä Jasonissa, jota alkaa kanittaa heti kun mailin päähän ilmestyvät mikroshortsit. Jasonin edesottamukset koostuvat ykköskauden alkupuolella sikspäkin yksityiskohtaisesta esittelyrupeamasta ja no, naimisesta. On piristävää, että kun meiningit käyvät seksipitoisiksi, kamera ei käänny kuvaamaan makkarin liehuvia verhoja, vaan siirtyy mahdollisimman anteliaaseen kuvakulmaan. Sarja ei hukkaa yhtään hetkeä kuvata naimista. Kovimmat orkut saadaan tietenkin verileikeistä. Kun Bill haukkaa Sookieta, herrasmies vaihtuu hirviöksi, eläimellisyys saa vallan ja tuo suhteeseen vaaran elementin.

Luin Harrisin romaaneista kolme ensimmäistä. Ne olivat selvästi huonompia kuin True Blood, jonka ykköskausi parempi kuin kakkonen. Kakkoskaudelle piti tehdä jotain vielä rohkeampaa, vielä alastomampaa, vielä villimpää. Melkein joka jaksossa nähdään koko kylän kattavat ryhmäorgiat, mikä on lopulta yllättävän puisevaa. Aluksi on tietenkin aika hauskaa, kun kylällinen punaniskoja sekstaa transsissa.

Punaniskat tekevät sarjasta, no, verevän. Syvän etelän Bon Tempsin kaupunki punaniskoineen, rasisteineen ja uskonnollisine fanaatikkoineen on paljon kiinnostavampi kuin tv-sarjojen ainainen New York.

Rasismikorttia vilautellaankin ahkerasti. Vampyyri on uusi neekeri, jota vihataan, tuijotetaan, äimistellään, halveksitaan ja jota kohtaan on läjittäin ennakkoluuloja. Tässä sarja kuitenkin kompastuu. Sen tarkoitus on osoittaa, kuinka kamalaa ja vaikeaa rasismin kohteilla on. Katsojan on tarkoitus inhota ja vihata vampyyrivastaista Fellowship of the Sun -uskonlahkoa ja tuomita syrjintä. Jenkeissä (tyhmät) tv-kriitikot ovat ylistäneet sarjan rasisminvastaisuutta.

Mietitäänpäs. Sarjan vampyyrit ovat verenhimoisia tappajia, joista pieni osa on moraalisesti riittävän yleviä pitämään himonsa kurissa. Moni ei edes yritä, ja nekin, jotka yrittävät, sortuvat väkivaltaan, tappamiseen ja raiskaukseen melko pienestä yllytyksestä. Vampyyri tappaa, koska verenhimo on vampyyrien kulttuurinen, jopa geneettinen piirre. Hemmetti, näiden tyyppien kanssa on syytäkin olla varovainen. Ennakkoluulot ovat totta. Tämä ei edistä suvaitsevaisuutta pätkääkään, vaan lähettää kummallisen ristiriitaista viestiä. Mutta hei, unohdetaan se ja keskitytään siihen, että vampyyrit ovat valkoista miestä parempia sängyssä.

Rammstein Hartwall-areenalla 22.2.
Musiikki

Rakas Till,

eilen sinä katsoit minua suoraan silmiin. Olen kaivannut sitä, sillä meillä oli katsekontakti viimeksi vuonna 2001. Eilen seisoin eturivin keskiosassa ja huomasin, että rakastan sinua yhtä palavasti kuin kymmenen vuotta sitten.

Me tapasimme ensi kertaa vuonna 2001, kun saavuit luokseni Jäähalliin. Kohtaamisemme oli tulinen, kulmakarvani kärähtivät ja silmälasini sulivat, mutta kuumotus kasvoillani ei johtunut vain väärin mitoitetusta pyrotekniikasta.

Ennen eilisen konsertin alkua luulin, että olin jo kadottanut repivimmän lemmentuskani. Mutta kun sinä ja kitaristisi Richard ja Paul asetitte kasvoillenne tutut liekinheitinnaamarinne ja ammuitte tulta korkealle yleisön päiden ylle, tiesin, että suhteemme on yhä tuore.

Soitit eilisessä konsertissasi enimmäkseen uuden Liebe Ist Für Alle Da -levysi kappaleita. Se ei ole suosikkilevyni. Tähän asti olet laulanut kannibalismista (Mein Teil), nekrofiliasta (Heiraite Mich), elävältä hautaamisesta (Spieluhr) ja pedofiliasta (Hallelujah). Nyt olit sanoittanut tylsiä, vaniljaseksiä vähän tuhmasti käsitteleviä kappaleita kuten Pussy. Voi Till.

Surullisinta oli nähdä, kuinka Pussya laulaessasi nolostelit. Naimista kuvaavissa liikkeissäsi ei ollut lainkaan potkua. Mielessäni palasin vuoteen 2004, konserttiisi samaiselle Hartwall Areenalle. Sillä kertaa sentään ohjasit kosketinsoittajasi Flaken nelinkontin lavan keskelle kesken Bück Dich -kappaleen, revit auki hänen housunsa, kaivoit omasta sepaluksestasi valtaisan dildon ja aloit suihkia valkoista nestettä Flaken ja minun päälleni.
Minun päälleni! Voi Till, se oli herkkää.

Sydänkäyräni sai eloa vasta Pussyn loppupuolella, kun nousit jättimäisen penistykkisi selkään, ajelit sillä pitkin lavan reunaa ja suihkit saippuavaahtoa päälleni. Minun päälleni! Voi Till. En pese näitä silmälaseja enää koskaan.

Lavapersoonaksesi olet valinnut vähämielisen jättiläisen, mutta me molemmat tiedämme, ettet oikeasti ole sellainen. Herkkä puolesi pääsi esiin Frühling in Paris -kappaleen aikana. Lauloit sen silmät kiinni ja lausuit ranskaa tavalla, joka saisi esikuvasi Édith Piafin kastelemaan joko silmäkulmansa tai pikkuhousunsa.

Et ole täydellinen, mutta se ei haittaa minua. Lupaan olla koskaan puhumatta epäonnistuneesta uimarinurastasi tai näyttelijänsuorituksestasi saksalaissa lasten tv-elokuvassa Amundsen, der Pinguin.
Me molemmat tiedämme, että uimarin vartalosi on päässyt plösähtämään viimeisten kahden vuoden aikana. Lähestythän jo 50 ikävuotta, mikä oli tuskallisen selvää konsertin aikana. Odotin konsertin loppuun asti kuuluisaa Till-Hammer-tanssiasi, jossa kyyristyt nahkahousut pingottuen kaksinkerroin ja hakkaat reittäsi rumpukompin tahtiin. Voi Till, pyllysi ei ollut entisellään.
Ja silti sinä sait minut haukkomaan henkeäni alastoman ylävartalosi edessä. Kuka välittää pyllystä, kun tuohon ylävartaloon kiinnitetään viiden metrin tultasyöksevät siivet ja sinä laulat enkeleistä.

Vartalosi muutos ei haittaa minua, sillä tiedän, että se johtuu irtokarkeista. Saksojen yhdistyessä vuonna 1989 käytit itäsaksalaisten saaman tervetuliaisrahasi kokonaisuudessaan irtokarkkeihin, eritoten viinikumeihin. Ja Till, voitko uskoa, viinikumit ovat minunkin herkkuani! En ole kummoinen kokki, mutta rakas Till, meidän kodissamme ei koskaan tule olemaan puutetta viinikumeista.

En löydä netistä tietoa Pride and Prejudice and Zombies -kirjan suomennoksesta; ehkä kaikki kustantajat arvelevat, että genrekirjallisuudesta innostuvat lukevat kuitenkin mielellään englantia. Ruotsinnos, Stolthet och fördom och zombier, löytyy kyllä – keväässä ilmestyvässä pokkaripainoksesta minun kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Ennenkuin kykenen sanomaan kirjasta mitään järkevän pseudotieteellistä haluan kuitenkin ihan vaan AVAUTUA.

Käsittääkseni klassikkokirjallisuuden high concept mashup-versioita tehdään nykyään paljon koska riittävän vanhojen kirjojen copyright on rauennut ja teksteille saa periaatteessa tehdä mitä vaan. Jane Austenin tuotanto on kiitollinen, koska Austen on geekdom (nörttiyden ala) jota monet varsinkin naispuoliset geekit harrastavat tavallisen genrekirjallisuuden sivussa intohimoisesti. Esimerkiksi minä. Ja vaikka ymmärrän toki jo avaamatta Pride and Prejudice and Zombies -kirjaa, että se on taatusti skeidaa, se on silti pakko lukea, koska se on olemassa.

Kestää ehkä viisi sivua tajuta, etteivät Seth Grahame-Smithin kielelliset kyvyt ole läheskään Jane Austenin tasoa (jos nyt kenenkään ovat). Nasevia lauseita saa uudesta materiaalista hakea ja alkuperäisetkin koukerot on tuon tuostakin pilattu. Sitäpaitsi tarinan maailmassa ei ole mitään järkeä. Miten herra Bennetillä perheellä olisi muka varaa koulututtaa tyttärensa Shaolin-temppelissä? (Siis siitä huolimatta ettei kung-fu olekaan yhtä hienoa kuin japanilaiset taistelulajit, ja rahaa on säästetty esimerkiksi siinä, ettei taloudellinen rouva Bennet pidä omia ninjoja). Ja kuinka luontevasti buddhalaisuus oikein uppoutuu englantilaiseen 1800-luvun yhteiskuntaan, jossa ollaan muka samalla kristittyjä?

Kävin kirjan genrestä pienen sisäisen keskustelun ja päätin, että se on eräänlaista BBC:n pukudraama-grindhousea. Jos tyhmyyksiin ja mokiin suhtautuu osana kirjan esteettistä metodia, ninkuin nyt vaikka Quentin Tarantinon Deathproof-elokuvassa, niistäkin voi nauttia. Ja pari aika huvittavaa tuntia Bennetin taistelusisarten seurassa tulikin vietettyä! Mainioitakin oivalluksia löytyy – kuten että zombieita vastaan taistelevaan yhteiskuntaan tietysti ilmaantuu kohteliaan oksentamisen etikettisäännöstö.

Goren ja mätön runsaus ei mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että rakkaustarinat kirjan ytimessä ovat todella, todella hyviä. Loppusuoralla pidätän hengitystä – en lopputaistelun toivossa, vaan oikeiden häiden, oikeaan aikaan, kuten aina ennenkin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessa.

Kun olin teinigootti, parhaan moshauskauteni keskeytti niittien siirtyminen LeatherHeavenista Seppälän hyllyille. Alkoi pänniä, ettei meikit, ketjut ja vyöt olleetkaan enää vain Aleksi Laihon ja Ville Laihialan faneille. Undergroundista oli tullut mainstreamiä, ja se jos mikä oli tylsää.

Seksille on käynyt nykypäivänä mielestäni samoin. Kinkytouhut eivät ole enää vain alaryhmien omaisuutta, vaan kuka tahansa voi avoimesti kertoa harrastavansa mitä ruoskintaa tahansa. sEXHIBITION-messuilla vieraillaan anopin kanssa ja seksiliikkeet stailataan kotoisan kutsuviksi. Turhista kahleista vapautuminen (joka voi tarkoittaa juuri käsirautoihin laittamista) on toki hienoa, mutta mitä se lopulta tekeekään meille. Voiko olla niin, että kaiken ollessa esillä me kyllästymme helposti koko seksiin?

Sofi Oksanen pohti eilisessä HS:n kolumnissaan sitä, josko burleski olisikin noussut suosioon juuri siksi, että ihmiset ovat kyllästyneet näkemään silikoneja ja täyttä nakuilua. Ei paskempi ajatus! Voisi ajatella, että seksi on kuin herkuttelu: Jos on töissä herkkukaupassa, ja syö berliininmunkkeja jokapäivä, eivät ne varmasti maistu enää yhtä hyville kuin harvakseltaan nautitut karkkipäivän makeat. Ehkä haluttomuudesta kärsivää kansaamme vaivaakin BED. Ei sängyn jousituksen heikkous, vaan ahmimishäiriö.

Missä vaiheessa olemmekaan oikein unohtaneet sen lauseen, jossa kerrottiin harkitun vilauttelun olevan huomattavasti seksikkäämpää kuin täydellisen nakuilun. Josko teasing toimisikin paremmin kuin suora stippaus? Nyt siis mielikuvitus kehiin ja housut takaisin jalkaan!

P.S. Pakko tähän vielä ilmoittaa seuraava: Nainen, joka on taistellut tiensä olympialaisiin, ei ole vielä tarpeeksi kiinnostava puheenaihe. Mutta jos hän on kaunis ja/tai seksikäs, kelpaa hän lööppiin:

http://www.iltalehti.fi/kisaextra/2010021811145870_ki.shtml

http://www.iltalehti.fi/kisaextra/2010021811146619_ki.shtml

Helsinki Burlesque festival
Burleski

Tämän vuoden Helsinki Burlesque Festivalin pääjuhla biletettiin 6.2. Gloriassa. Teemana oli aikakone ja yleisö todella panostanut asuihinsa. Oma 1880-luvun ylhäisönaisen hame ja korsetti -yhdistelmäni ei kotona näyttänyt varsinaisesti vaatimattomalta, mutta hävisi nopeasti anteliaiden rokokooluomusten ja terhakkaiden sci-fi-asujen joukkoon. Erityisen upea oli Rosa Meriläisen puku, joka oli kopio valkoisesta suikalehaalarista, jota Milla Jovovich käytti The Fifth Elementissä. No joo, myönnetään, erityisen upea ei ollut asu, vaan sen sisälle laitettu kroppa. Oma asuni kuitenkin ansaitsi minulle itse kirjailija Vivienne VaVoomin antaman burleskinimen. Tästä lähtien olen tuleva tunnetuksi nimellä Countess Noir.

Ja ne esiintyjät! Yhden illan aikana lavalle nousi kiitettävä osa koko maailman burleskiskenen Hall of Famesta. Tähtenä loisti 65-vuotias burleskiveteraani Satan’s Angel, jonka palavien tasselien pyöritys aiheutti 110 desibelin melutason. Noin viidenkymmenen vuoden kokemuksella rouva lausui, että hän on Suomessa nähnyt kaikkein aidointa, iloisinta ja lähimmäksi alkuperäistä burleskia pääsevää meininkiä koko maailmassa.
The World Famous BOB esitti kuuluisan martininumeronsa, jossa hän sekoittaa martinin rintojensa (valtavien, upeiden, häikäisevien rintojensa) välissä ja poimii lopuksi juomaan oliivit pikkupöksyistään. Oma lempparini oli Major Suttle-Teasen ja Count Youngbloodin The Brokeback Mountain -esitys, joka paitsi huudatti, myös horjutti miesyleisön heteroutta. Outo-osastoa edustivat kaksimetrinen homojänis ja Alternative Miss World 2009 -voittaja Fancy Chancen Liisa Ihmemaassa.

Martinit rinnuksilla:

Kotimaiset Bent van der Bleu sekä Mimi de FrouFrou ja Lafayette Lestrange eivät jääneet tippaakaan kansainvälisten esitysten varjoon. FrouFroun ja Lestrangen hurjan hyvässä showssa käsiteltiin 50-luvun yhdysvaltalaista kotirouva-imurikauppias-draamaa ja Kuuban ohjuskriisiä. Esityksessä, jossa ideana on ottaa vaatteet pois, ei useinkaan näe poliittista sanomaa.

Yleisö oli kovasti mukana kuten asiaan kuuluu. Kaikkein ammattitaitoisimpien – joku sanoisi kaupallisimpien – esiintyjien kohdalla kuitenkin kuului mutinoita. Ihanat Miss Polly Rae and her Hurly Burly Girlys aiheuttivat kanssayleisössä oikein vastalauseryöpyn: no kai noi nyt osaa kun ne tekee tota rahasta, toihan on enemmän strippausta kuin burleskia, noi nyt varmaan treenaavatkin monta tuntia päivässä. Mitä sitten? Ei kai ammattimaisuus ole burleskissakaan mikään synti? Vai johtuiko marina siitä, että kyseessä oli viisi yleisellä standardilla huimaavan kaunista, hoikkaa, lahjakasta naista? Kauhistus, ei kai burleskipiirien naisyleisöön (arviolta 70 % kävijöistä) ole iskenyt kateus?

Burleskin ideaan kuuluu, että lavalle nousevat kaikennäköiset, -kokoiset ja -muotoiset esiintyjät. He kaikki ovat seksikkäitä, heille hurrataan ja ulvotaan ulkonäöstä riippumatta – tai pikemminkin juuri sen takia. Suurin ero strippauksen katseluun on omalla kohdallani se, että burleskiesityksessä ovat läsnä mielikuvitus ja itseironia, yleisön katseet ylistävät eivätkä alista esiintyjää eikä esiintyjän puolesta tule paha mieli.

Lähtökohta siis on, että kaikista esiintyjistä pidetään, koska yksi burleskin tarkoituksista on haastaa ulkonäkönormeja ja sitä, minkä näköisellä henkilöllä on oikeus ottaa vaatteet pois julkisesti.
Muttamutta. Onko kaikista esityksistä pakko pitää? Vaikka bileiden esiintyjät olivat pääasiassa hyviä, nähtiin lavalla pari todella onnetonta räpellystä, jotka saivat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Onko minulla oikeus kritisoida niitä? Kunnioitan esiintyjää, mutta onko minun kunnioitettava myös surkeaa esitystä? Tietynlainen kotikutoisuus kuuluu genreen ja hyvä niin. Mutta jollei esityksiä saa kritisoida, ei niistä ikinä tule parempia. Ja onhan burleskin itsensä etu, jos esitykset ovat hyviä.

Keskustelin aiheesta burleskiaktiivin kanssa. Hän totesi, että nouse itse lavalle ja tee paremmin. Kyllä, burleskin idea on se, että kaikki saavat nousta lavalle. Mutta kyllä minulla nyt, helvetti soikoon, on oikeus kritisoida tai ylistää vaikkapa elokuvaa ilman, että teen itse paremman. Sanottakoon se nyt tässä silläkin uhalla, että minut kuristetaan höyhenpuuhkalla: kaikki burleski ei ole hyvää burleskia. Lisää hyviä esityksiä ja vähemmän huonoutta tähän(kin) lajiin!

Tässä vielä 65-vuotiaan Satan’s Angelin tyylinäyte:

Aina tasaisin väliajoin on kaivettava kulunut Shoe Box esiin, syötävä litroittain jädeä ja uppouduttava ”Sinkkuelämän” vaaleanpunaiseen maailmaan.

Carrie oli minulle teinivuosien tyylimentori ja rakkauselämän lyyrinen tulkki. Kun rakastuu oikein todella, on vaikeaa hyväksyä lemmitystään paljastuvat huonot puolet. Nyt rakkaussuhteeni kenkälaatikkoon on alkanut kuitenkin rakoilla. Ja syy löytyy juuri Carriesta!

Naisten seksielämän sanotaan vapautuneen ”Sinkkuelämän” myötä. Tämän väitteen on keksinyt luultavammin mies. Kun on katsonut jaksoja vuodesta toiseen, on tajunnut, että Carrie on todellisuudessa sivistelevä pikku hempukka, joka kauhistuu suihinottokeskusteluista ja punastuu puhuttaessa kaverin gynekologikäynnistä.

Taidankin syyttää Carrieta siitä, että edelleenkin hyväksyttävin tyttö on se, joka ei puhu liikaa. Se, joka miellyttää miehiä vällyjen välissä, eikä tee numeroa omista tarpeistaan. Uskallanpa väittää, että hän on myös osasyy passiivisiin prinssinodottelijoihin: Hän oli aikaansaamattomin sinkkutyttö ja sai silti prinssin sekä puolivaatehuonetta.

Hienosti markkinoitu illuusio tasa-arvosta. Melkein menin lankaan!

Pettymykseni viekin ajatukseen, josko joku kirjoittaisi tv-sarjan, jossa nainen saisi olla söpö, kaunis ja älykäs olematta ingalsinlaura. Ja toimeliaskin vielä ilman kyynistä sivuhenkilömirandan osaa.

Vai onko tv:llä lopulta mitään väliä? Ehkei se siltikään pystyisi vaikuttamaan siihen jakoon, jossa nainen voi kuulua ainoastaan kahteen ryhmään: lumppuihin tai neitsyisiin, samanthoihin tai carrieisiin.

Lupasin viedä vaatteidenvaihtobileitteni jälkeen ylijääneet kamat hyväntekeväisyyteen, mutta laatikot jäivät eteiseen asumaan. Päällimmäisenä ne harvat kirjat ja DVD:t, joille ei ollut löytynyt uutta kotia. Hetken mielijohteesta nappasin työmatkalle lähtiessäni mukaan heppoisen ruotsinnoksen John Grishamin thrilleristä The Broker (suom. Armahdus). Unohdin sen Tukholmaan työpöydän laatikkoon. Viikonloppuna harmitti. Jostakin käsittämättömästä syystä hyllystä löytyi kuitenkin tuliterä kappale Grishamin The Associatea (Avustaja). En muista lainkaan ostaneeni sitä, mutta muistini pätkii toisaalta stressin takia ajoittain. Maanantai-iltaan mennessä olin palannut pääkaupunkiin ja saanut molemmat kirjat loppuun.

Kun John Grisham löi itsensä 90-luvun alussa läpi mainioilla jännäreillään A Time to Kill (On aika tappaa), The Firm (Firma) ja The Pelican Brief(Pelikaanimuistio) hurahdimme koko perheen voimin. Luimme niitä nimenomaan englanniksi, ehkä koska suomennoksia ei malttanut odottaa. Joulu- ja kesälomilta muistan että kirjoista oikein taisteltiin. Maalla perheenjäseniä oli kahdeksan ja uusinta Grishamia vain yksi. Onneksi lukemista oli vaikea keskeyttää, eikä yhteen kirjaan useinkaan tuhrautunut päivää kauempaa.

En tiedä milloin jäin Grisham-junasta jälkeen. Kyse ei ole hienostelusta, taisin kai vaan jotenkin unohtaa kuinka nautinnollisia kirjat olivat. Silti olen ajoittain palannut vanhoille apajille, varsinkin ollessani vielä tavanomaista stressaantuneempi. Jos työpäivien pituudeksi pamahtaa 12, jopa 15 tuntia, huomaan tarvitsevani jaksaakseni nimenomaan jännäreitä. Grishameissa on se etu, että hänen hahmonsa tekevät vielä enemmän töitä. Niissä on vähän samaa kuin TV-sarjassa West Wing, johon myös kriisitilantessa takerrun: korkeasti koulutetut fiksut ihmiset paahtavat niissä kauhean pitkä päivää minun arkeani paljon vaikeammissa olosuhteissa. Silti niissä on myös jännitystä ja romantiikkaa, mitä minulta järjestään puuttuu kun nukkumiseenkaan ei ole aikaa.

The Associate on vanhan kunnon Grishamin oloinen, vaikka siinä hapuillaankin rivien välissä jonkinlaista ajanmukaista Wall Street- ja sotateaollisuus-kritiikkiä, ja vaikka se on rytmiltään jotenkin valjumpi. The Brokerissa taas genre harhautuu vakoilujännärin puolelle. Siinä poliittinen operaattori – Washingtonin salaisia vallanpitäjiä – joutuu ensin vankilaan ja sitten maanpakoon Bolognaan. Päähenkilö piiloutuu salamurhaajilta opiskelemalla italiaa ja syömällä erinomaisia lounaita erilaisissa pikkuravintoloissa. Ylitöistä kärsivälle sekin on miellyttävä fantasia, mutta ei se rauhoita minua läheskään yhtä paljon kuin Associaten tuoreen lakimiehen satatuntiset työviikot.

Tilaan netistä kaikki väliin jääneet Grishamit. Jos niitä lukee syödessä, bussissa ja vessassa, niitä menee viikossa helposti kolme, eikä työtilanteeni näytä helpottuvat ennen kuin aikaisintaan maaliskuussa.

Into Eternity
Elokuva

Ohjaus: Michael Madsen
Käsikirjoitus: Michael Madsen, Jesper Bergmann
Kuvaus: Heikki Färm

Viime viikon dokumenttielokuvafestivaali Docpointin vaikuttavin teos oli suomalais-tanskalainen Into Eternity. Elokuva käsittelee Onkaloa, Eurajoen peruskallioon louhittavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa. Sinne, puolen kilometrin syvyyteen, on tarkoitus haudata Suomen tuottama ydinjäte, joka on tappavan vaarallista vielä kymmenien tuhansien vuosien kuluttuakin.

Onkalon pitäisi säilyä koskemattomana 100 000 vuotta. Se on ihan helvetin pitkä aika. Mikään ihmiset tekemä asia ei ole säilynyt edes kymmenesosaa tuosta ajasta. Pyramidit rakennettiin 4500 vuotta sitten. Sata tuhatta vuotta. Kelatkaa.

Dokumentissa Onkalon rakentamisesta vastaavat asiantuntijat ja ydinenergiaan perehtyneet viranomaiset pohtivat, miten ihmeessä on mahdollista rakentaa jotain, joka säilyy sadan tuhannen vuoden päähän. Vastaus on karmiva: ei se varmaan olekaan mahdollista, mutta yritetään nyt silti. Jo luolaston rakentamisen on arveltu kestävän 2100-luvulle. Aika uskalias rakennusprojekti ottaen huomioon, että sataan vuoteen on mahtunut muun muassa kaksi maailmansotaa ja Suomi-nimisen valtion syntyminen. Toisaalta, rakennettiin niitä katedraalejakin aikoinaan satoja vuosia.

Sata tuhatta vuotta on sen sijaan enemmän kuin yksikään ihminen voi käsittää. Asiantuntijat pohtivat selviä uhkia, kuten seuraavaa jääkautta, jota odotetaan siinä 60 000 vuoden kuluttua, maankuoren liikkeitä ja rapautumista. Sitten on vielä tsiljoona uhkaa, johon ei osata varautua. Suurin uhka on ihmisen uteliaisuus, joka on peruskalliotakin vankempi asia.

Miten viestittää ihmisille (tai mitä olentoja lajistamme silloin onkaan kehittynyt), että älkää tulko tähän paikkaan, älkää avatko näitä ovia, te kuolette jos astutte sisään, täällä vaanii kuolema jota ette voi nähdä, haistaa, maistaa, kuulla tai tuntea, VAARA?
Asiantuntijoiden ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Tarkoitus on
1. Kirjoittaa viesti vaarasta kaikilla YK:n kielillä isoon kivitauluun.
2. Viestiä vaarasta symboleilla, kuten pääkallolla ja ydinsäteilymerkillä.
3. Käyttää kuvia, esimerkiksi Edvard Munchin Huutoa.

Ymmärrätte varmaan ongelman. Emme tiedä, miten sadan tuhannen vuoden kuluttua viestitään – ihminen oppi puhumaan noin 50 000 vuotta sitten. Jos tulevaisuuden ihmiset kykenisivät jotenkin tulkitsemaan viestimme (itsehän emme osaa lukea edes niitä 4500 vuoden takaisia hieroglyfeja), se korkeintaan innostaisi murtautumaan sisään yhä kiihkeämmin. Jos jossain muinaisessa rakennuksessa sanotaan, että sisään ei kannata mennä, siellä vaanii vaara, ovat hakut ja lapiot esillä nopeammin kuin egyptiläinen ehtii huutaa ”faaraon kirous!”

Dokumentissa pohditaankin, kumpi on vaarallisempaa: yrittää säilyttää tietoa Onkalosta sukupolvelta toiselle (mielestäni voitaisiin harkita salaseuraa, jolla on pentagrammin muotoon sijoitetut viisi ylellistä loossia Pariisissa ja jonka tehtävä on siirtää tietoa aina vanhimman pojan vanhimmalle pojalle) vai toivoa, että Onkalo unohdetaan ja että kukaan ei tulevina vuosituhansina osu vahingossa Eurajoen perukoille kaivelemaan. Kumpikin on hirvittävän epävarma tapa estää ihmisiä astumasta Onkaloon. Ainoa toivo on se, että tulevat sukupolvet keksivät tavan neutraloida ydinjätteen säteily. Mutta emme me voi laskea sen varaan, mehän olemme energian käyttäneet, siispä olisi asiallista huolehtia myös omista paskoista. Vaihdanpa ensitöikseni norppasähköön.

Jos ihmiskunta on sadantuhannen vuoden päästä taantunut kivikaudelle, no problem – Onkaloon ei päästä. Jos kyseessä on huomattavasti meitä kehittyneempi sivilisaatio, no problem – he varmaan osaavat varoa. Mutta jos kyseessä ovat jampat, jotka osaavat kaivaa mutta eivät tajua vaaraa (niin kuin me), kylvää Onkalo kuolemaa.

Maddsen ei käsittele dokumentissa sitä, että kuinka yksityisellä firmalla voi olla oikeus jättää satatuhatvuotinen myrkyllinen perintö. Sen sijaan tehdään selväksi, että jos Onkalo onnistuu, se saattaa hyvinkin olla ainoa asia, joka sivilisaatiostamme jää jäljelle. Luolasto täynnä tappavaa jätettä. Kiva lahja tuleville sukupolville.

”Vapaus seksuaalisuudesta” on facebook-yhteisö, joka ”kyseenalaista joka puolelta pursuavia ylisekstisiä arvoja” ja pitää yhdyntäkeskeistä seksiä enimmäkseen ”toisen kehoa vasten runkkaamisena”.

Vaikka ryhmän perustajat Jaska Gustafsson ja Elena Sofia vastustavatkin lapsien seksikkäitä vaatteita (hyvä) sekä kritisoivat mainonnan seksikeskeisyyttä (kuka ei?), niin itse ryhmän pääideaa saa minut mietteliääksi.

Perustajakaksikon mukaan seksikeskustelun suurin ongelma on siinä, että biologisen sukupuolen oletetaan vastaavan sosiaalista ja seksuaalista roolia. Heidän mukaansa sukupuoliodotukset tuovat kahleita, ja ”nykyään haluttujen ja toivottujen seksuaali-identiteettien kirjo on valitettavan kapea”.

Siis what?
Ensinnäkin: kyse ei ole mistään ”nykyään”. Eiköhän sukupuoli ole ammoisista ajoista lähtien määritellyt jotenkin ihmisen persoonaa. Määritteleehän meitä myös sellaiset perusedellytykset kuin kansalaisuus, kieli ja vaikkapa koulutuskin. Aivan sama, kuin joku alkaisi salailla olevansa insinööri, jottei nyt vain leimattaisi vääränlaiseksi.

Myönnän, että tämä ajattelu ”tyttöjen pitää piirrellä hiljaa, kun pojat saavat kiipeillä puissa” on raivostuttavaa. Siitähän seuraa väkisinkin seuraava jatko-osa: Useamman seksikumppanin omaava mies on sankariuros, ja samaan määrän omaava nainen jakorasia-yhteishyvä-lumppu. Jopa se h-henkilö!

Tästäkin huolimatta on muistettava faktat! Yleensä pimpalla varustetut henkilöt tuntevat olevansa tyttöjä, ja aika usein he haluavat seksikumppanikseen sen, jolla on alkkareissaan sepalus. On poikkeuksia, se on mahtavaa, mutta jostain lähtökohdastahan on kuitenkin aloitettava. Jos ei ole normiyksilöä, ei ole erikoistapauksiakaan!

Toiseksi: Minusta seksuaalinen liberaalius ei voisi edetä enää nopeampaa. Se olisi luonnotonta. On seksimessut, tankotanssijumppa ja tv-ohjelmien kiintiöhomot. Kuten mummoni sanoi, ei hänen nuoruudessaan ollut e-pillereitä edes ihmisille, ja nyt niitä syövät jo kotieläimetkin. Malttia kansa, malttia!

Ja lopuksi ajatus: "Vapaus seksuaalisuudesta" vastustaa seksin tunkemista joka paikkaan. Itse laittoivat sitten s-sanan ryhmänsä nimeen, ja tuovat tyttöjen toiseutta koskevaan keskusteluun mukaan seksin. Aihetta on näköjään vaikea vastustaakin ilman keskustelun lisäämistä!

Herää vain kysymys, onko ihminen koskaan vapaa seksuaalisuutensa ja sukupuolensa kahleista? Edes silloin, kun kieltäytyy seksistä kokonaan?

Minulta on The Believer-kollektiivin suuruus toistaiseksi jäänyt hahmottamatta ja tilanne on sama myös luettuani Dave Eggersin romaaniversion Spike Jonzen kanssa kirjoittamastaan käsiksestä elokuvaan Wild Things. Rakastin pienenä Maurice Sendakin mestarillista kuvakirjaa Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are) ja olen myös aikamoinen Jonze-fani. Lukaisenpa kerrankin novelisaation ennenkuin menen leffaan, ajattelin.

Ekat sata sivua olivat minusta aika tylsiä, vaikka päähenkilön raivonpuuskissa ja perhetilanteessa olisi pitänyt riittää sisältöä vähän hurjempaankin kerrontaan. Kun Max sitten pääsi hirviöiden saarelle, fiilis koheni välittömästi, mutta hetkeksikään en saanut lupaa unohtaa, että kirja pohjaa elokuvakäsikirjoitukseen.

Eggers ei tunnu kirjoittavan hahmojen sisältä, vaikka raportoikin koko ajan yliselkeästi mitä Max tuntee ja ajattelee. Ja helkkarin monessa kohdassa jopa kommentoi tyyliin “Max huomasi, että Carol oli pahalla päällä, mutta ei nyt ehtinyt miettiä mistä se saattaisi johtua”. Öh, niin: saman asian voi tietysti kommunkoida niinkin, että lukija näkee tilanteen tavallaan Maxin olan yli, mutta Max ei sitten reagoi mitenkään.

Proosa on kelvollista, ja sanoja on paljon, ja tarinassa mennään ja siinä tapahtuu kirjan verran käänteitä, mutta aktuaalista kirjallista kerrontaa jäin kaipaamaan. Sellaista, missä kieltä käytetään muuhunkin kuin sisäisen kuvastonsa kuivaan raportoimiseen. Vähän sitä samaa riemua, jota Sendakin kuvista välittyy.

Wild Thingsin epäonnistuminen on harmillinen varsinkin siksi, että hirviösaari on psykologisesti kiinnostava. Max on jossakin lapsuuden ja varhaisteiniyden rajoilla, siinä kohdassa missä ihastuksia alkaa ilmestyä mutta äiti on vielä maailman keskipiste. Ja Maxilla on joku oikea ongelma, silmittömät raivokohtaukset jotka saattavat olla lapsen reaktioita muuttuvaan perhetilanteeseen – tai jotka saattavat olla orastavan mielenterveysongelman ensimmäisiä oireita.

Saarella, omassa valtakunnassaan, Max heijastuu hyvin selkeästi hirviöiden johtajahahmoon Caroliin, joka paljastuu vaaralliseksi ja pelottavaksi tyypiksi. Tarinan voi lukea niin, että Max käy hirviöiden saarella näkemässä oman käytöksensä ulkoa. Ja että hän päättää ottaa siitä tosimaailmassa vastuun jättäessään hirviöt ja varsinkin Carolin taakseen. Että Carol on se Maxin sisäinen villieläin – leffan mainoksissakin sanotaan “Inside all of us there is a wild thing” – joka pitää taltuttaa aikuisuuden, yhteiskunnan ja perheen puolesta.

Wild Thingsiä myydään kaikenikäisten kirjana, mutta se sijoittuu lastenkirjatraditioon muutenkin kuin juuriltaan. Hirviöiden saari on modernisoitu Mikä-Mikämaa. Maxin susihaalarit tuovat mieleen J.M. Barrien Kadonneet Pojat, mutta tässä tarinassa kaikki heimon jäsenet ovat vastuuttomia Peter Paneja, eikä äiti-Wendyä ole tarjolla pelastamaan päivää. Max joutuu itse skarppaamaan ja tekemään valintoja, ja kehittyy siksi tavalla johon Peter Pan ei koskaan kyennyt. Se on kiinnostavaa. Harmi, ettei kirja ole parempi. Ehkä sen voisi vielä pelastaa oikein runollisella suomennoksella? Leffa toisaalta lupaa hyvää.