Olen kasvosokea

Herään aamulla, käyn lämpimässä suihkussa ja pyyhettä ympärille kietoessani katson peiliin. Vesihöyry on sumentanut peilin pinnan, ja kasvojeni yksityiskohtia ei näy. Olen vain karkeasti maalattu läikkä, tummaa tukkaa ja punainen tuhru huulten kohdalla. Tältä minusta näyttävät ne, joiden ulkonäön yritän muistaa jälkeenpäin. Olen kasvosokea.

Havahduin pienenä siihen, että en millään pystynyt erottamaan kahta serkkupoikaani toisistaan. Olivatkin vielä saman pituisia, hiukset samaa sävyä ja olemukset yhtäläiset. En edelleenkään ole aina varma, kumpi on kumpi.

Murrosiässä luin hyvin paljon fantasiakirjallisuutta ja kehitinkin oman fantasiamaailman lukuisine hahmoineen. Muistan tunteneeni itseni tyhmäksi kun en muistanut yhden melko keskeisen hahmon ulkonäköä. Kun yritin muistella sitä, piirteet karkasivat kuin liukuen tiehensä. Jouduin luomaan hahmon ulkonäön kokonaan alusta.

Kautta opiskeluiden olen ollut aika kujalla siitä, kuka kukin on, eikä huono nimimuisti ole auttanut asiaa lainkaan. Etenkin kun yläasteella ihmiset alkoivat pukeutua samalla tavalla, suurin osa ihmisistä tuntui minusta oikeasti kopioilta toisistaan.

Lukiosta valmistuttuani opiskelin leipuri-kondiittoriksi. Ryhmässäni oli kaksi naista, jotka olivat mielestäni todella kuin identtiset kaksoset. Tummat hiukset, pyöreähköt kasvot, tietynlainen olemus. Vasta puolentoista vuoden jälkeen opin erottamaan heidät toisistaan, ja nyt kun mietin oppimaani, tavallaan ymmärrän miksi sekoitin heidät. Tavallaan taas en ymmärrä.

Kerran kun eräs tuttu kysyi tietoja tapaamistani henkilöistä, kuvailin heitä persoonan kautta. Tällöin tuttuni huomautti, että onpa kiva kun en kuvaile ihmisiä ulkonäöllisesti vaan syvemmällä tasolla, että voi kun hänkin voisi huomata tuollaisia asioita heti ensitapaamisella. Siitä jotenkin havahduin, että hetkinen, onko ulkonäön pitkällinen muistaminen normi ja miksi minä en muista?

Minulla diagnosoitiin kasvosokeus noin puolitoista vuotta sitten. Minulle näytettiin pitkä kuvasarja lukemattomia erilaisia kasvoja, ja ne sekä muutamat muut joita sarjassa ei ollut ollut, näytettiin tunti myöhemmin. Tunnistin muutaman yksittäisen, ja useat kasvot sekoitin helposti toisiinsa. Erityiset piirteet jäivät mieleeni, esimerkiksi erikoisen muotoinen nenä. Diagnoosin saaminen oli helpotus, sillä nyt tällä lahopäisyydellä oli nimi. Koska työskentelen ja harrastan paikoissa, jossa ihmisten vaihtuvuus on suuri, on helppo esittäytymisen yhteydessä sanoa, että hei, minulla on kasvosokeus, en varmaan muista sinua myöhemmin, eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Olen saanut hyvän vastaanoton tässä asiassa.

Minulta on kysytty, muistanko läheisteni kasvot. Kyllä ja ei. Tunnistan heidät heti nähdessämme, mutta jos emme ole nähneet pariin päivään, muistellessani kasvoja muistan vain erityiset piirteet. Hiusten värin, sen ovatko ne kiharat vai suorat, joidenkin kohdalla muistan silmien värin, mutta se on harvinaisempaa. Helpoiten tunnistan ihmiset heidän äänestään ja suun muodosta.

Minulla on kasvosokea ystävä, jonka kanssa minulla oli hiljattain mehevä keskustelu aiheesta. Ymmärsin sitä kautta, että en oikein muista omia kasvojanikaan. Periaatteessa kärjistettynä aina kun herään, itsensä näkeminen peilistä tuntuu uudelta ja jännittävältä. Ainakaan aika ei käy pitkäksi!

Joillakin ihmisillä kasvojen muistaminen on todella helppoa. Heikäläisiä tavatessani vitsailen yleensä siitä, että olen syntymässäni antanut heille kasvojentunnistuskykyni.

On kuitenkin hyvä, että pystyn kompensoimaan vaikeuttani tunnistaa kasvoja. Uskon aistiyliherkkyyteni auttavan tässä ja lisäksi olen vahvasti muuta kautta visuaalinen. Vaatteiden yksityiskohtia muistankin hyvin, joskin siitä ei ole ihmisten kanssa kovinkaan paljon apua - vaatteet kun vaihtuvat alati. Kiinnitän entistä enemmän huomiota ihmisten olemukseen ja energiaan. Pystyn kuvailemaan ihmisiä parhaiten heidän persoonansa kautta.

Jos joku tervehtii minua kadulla, useimmiten hämmennyn. Kun henkilö otetaan tyypillisestä ympäristöstään ja laitetaan muualle, se voi vaikeuttaa tunnistamistani suuresti. Joskus varmasti vaikutan jopa tylyltä, koska en kerta kaikkiaan saa päähäni, kuka minua moikannut henkilö oli.

Ystävieni lemmikkien kasvojakaan en oikein muista. Valokuvat tietysti auttavat, kuten ihmistenkin tapauksessa. Mutta on se vähän hassua, kun ei viikkoa myöhemmin oikein saa mieleensä, miltä ystävän koira näyttää kasvoistaan. Toisaalta luonteen leikillisyys ja eläimen pehmeän turkin tuntuma jää erityisen hyvin mieleen. Onneksi on muitakin tapoja tunnistaa. Kiitos siis aistiherkkyyden, etten ole ihan pihalla koko ajan.