Sanamitta

Ihmisiä on paljon, silti vähemmän kuin tuntemuksia ja ajatuksiani. Kävelen Kolmen sepän patsaan ohi. Haistan urean, kahvin, autojen pakokaasut, tupakansavun. Jonkun vastaantulijan hajuvesi on vähällä tyrmätä minut paksulla seinämällään. Kuulen ratikoiden kirskunnan, lokkien huudot, eri menopelien harmaan mutta sävelasteikon loppupäähän asteittain sijoittuvan hurinan, kiireisen tööttäyksen, kenkien kopinan kiveystä vasten, kuulen kuinka pulu lehahtaa lentoon, kerjäläinen helisyttää yksinäisiä lanttejaan kahvikupissa. Suussa maistuu maitokahvin rippeet, kieli on karhea ja janottaa, kaivan vesipullon repusta, veden liike pullossa on rauhoittava verrattuna kiireiseen ja jyrkkään ihmismassaan. Avaan korkin, nostan pullon huulilleni. Suuhuni virtaa kylmän ilman viilentämä kraanavesi, puhdistava, rauhoittava, tasaava. Näen pilvien raosta palan sinistä taivasta kattojen yllä.

Kun on herkät aistit ja tietoa tulvii jokaisen väylän kautta, on osattava pysähtyä. Pysähtymisellä en tarkoita pelkästään konkreettista juomataukoa ihmisvilinässä, vaan ihan taukoa arjesta. Aikataulu ei koskaan saisi olla liian täynnä. Siihen pitäisi aina mahtua oman ajan, rutiinien, työn tai opiskelun lisäksi Se hetki, jolloin ihan vain keskittyy olemaan läsnä. Hengittämään rauhassa ja tietoisesti.

Meillä kiireisillä ihmisillä - etenkin kaupunkilaisilla, tuntuu olevan usein vähän liian kiire. Nopea kävelyrytmi, "paahtaminen" niin kuin kaveripiirissäni sanotaan, on aika tyypillinen tapa. Lokkien kirkuna siivittää jalkoja nopeampaan tempoon, punainen jalankulkijavalo saa meidät näkemään punaista. Vaihtuisi jo! Ihan arjen lomassakin voi yrittää olla läsnä. Vaikka niissä liikennevaloissa. Koskaan aikataulu ei saisi olla niin tiukka, ettei ehdi minuuttia odotella valojen vaihtumista. Jotkut lenkkeilijät pomppivat paikallaan odotellessaan, ja kyllä ymmärränkin sen kun flowta ei halua pysäyttää. Mutta missä vaiheessa sitä sitten pysähtyisi?

Liikennevaloissa odottaminen, kassalla jonottaminen, hetki lääkärinaikaa ennen - niistä kaikista voi saada enemmän irti. Hengitä. Ole läsnä. Mitä haistat? Mitä kuulet? Mitä näet? Mitä tunnet? Millainen on maa tai lattia jalkojesi alla? Onko se rosoinen, pehmeä, liukas, kylmä vai lämmin? Miltä vaatteet tuntuvat ylläsi? Rentouta kehosi sen verran kuin voit. Ajattele tilanne rentoutusharjoituksena. Itse inhoan sanaa mindfulness tai downshiftaaminen, mutta jos koet ne paremmaksi avuksi keskittymisessä, go for it. Huomaatko pidättäväsi hengitystä? Päästä se vapaaksi. Hengitä, sinulla ei ole mihinkään kiire, ei juuri nyt. Ehdit leijailla työstressissä tai mustin ulkoiluttamisessa myöhemminkin.

Järjestä itsellesi aikaa. Ei netissä olemiseen (koska sitä järjestyy aina jotenkin kummallisesti muutenkin), vaan ihan vain olemiseen. Mene ulos. Luonto auttaa kummasti. Toiselle sopii puisto siisteine pensasrivistöineen, toiselle villimpi (talousmetsä), kolmannelle Nuuksio tai muu isompi metsäinen alue. Kävele, hengitä, ole. Se ei ole lopulta niin vaikeaa.

No mitähän hyötyä tuostakin sitten on? Kun ei ole tehokas ajanhallinnassaan? Kyllä nyt pitää erikseen aikatauluttaa tämäkin irtiotto. Ehtisikö sitä kymmenen minuuttia keskittyä hengittämään aamumurojen ja mustin viemisen välillä, tai jospa sitten töistä tullessa... Ai mutta silloin ei jaksa, ehkä huomenna tai viikonloppuna? Jos vaikka ensi kuussa...? Ei. Nyt. Ehkä kannattaa havahtua viimeistään siinä vaiheessa kun koet stressiä stressittömän ajan järjestämisestä. Siinä vaiheessa kannattaa pysähtyä ja miettiä, onko elämän pakko olla niin kiireistä että ei voi hetkeksikään heittäytyä oravanpyörästä pois. Sinä voit halutessasi olla oman elämäsi orava, joka valitsee pyörästä hyppäämisen. Siihen kun voi hypätä niin helposti takaisin.

Herään aamulla, käyn lämpimässä suihkussa ja pyyhettä ympärille kietoessani katson peiliin. Vesihöyry on sumentanut peilin pinnan, ja kasvojeni yksityiskohtia ei näy. Olen vain karkeasti maalattu läikkä, tummaa tukkaa ja punainen tuhru huulten kohdalla. Tältä minusta näyttävät ne, joiden ulkonäön yritän muistaa jälkeenpäin. Olen kasvosokea.

Havahduin pienenä siihen, että en millään pystynyt erottamaan kahta serkkupoikaani toisistaan. Olivatkin vielä saman pituisia, hiukset samaa sävyä ja olemukset yhtäläiset. En edelleenkään ole aina varma, kumpi on kumpi.

Murrosiässä luin hyvin paljon fantasiakirjallisuutta ja kehitinkin oman fantasiamaailman lukuisine hahmoineen. Muistan tunteneeni itseni tyhmäksi kun en muistanut yhden melko keskeisen hahmon ulkonäköä. Kun yritin muistella sitä, piirteet karkasivat kuin liukuen tiehensä. Jouduin luomaan hahmon ulkonäön kokonaan alusta.

Kautta opiskeluiden olen ollut aika kujalla siitä, kuka kukin on, eikä huono nimimuisti ole auttanut asiaa lainkaan. Etenkin kun yläasteella ihmiset alkoivat pukeutua samalla tavalla, suurin osa ihmisistä tuntui minusta oikeasti kopioilta toisistaan.

Lukiosta valmistuttuani opiskelin leipuri-kondiittoriksi. Ryhmässäni oli kaksi naista, jotka olivat mielestäni todella kuin identtiset kaksoset. Tummat hiukset, pyöreähköt kasvot, tietynlainen olemus. Vasta puolentoista vuoden jälkeen opin erottamaan heidät toisistaan, ja nyt kun mietin oppimaani, tavallaan ymmärrän miksi sekoitin heidät. Tavallaan taas en ymmärrä.

Kerran kun eräs tuttu kysyi tietoja tapaamistani henkilöistä, kuvailin heitä persoonan kautta. Tällöin tuttuni huomautti, että onpa kiva kun en kuvaile ihmisiä ulkonäöllisesti vaan syvemmällä tasolla, että voi kun hänkin voisi huomata tuollaisia asioita heti ensitapaamisella. Siitä jotenkin havahduin, että hetkinen, onko ulkonäön pitkällinen muistaminen normi ja miksi minä en muista?

Minulla diagnosoitiin kasvosokeus noin puolitoista vuotta sitten. Minulle näytettiin pitkä kuvasarja lukemattomia erilaisia kasvoja, ja ne sekä muutamat muut joita sarjassa ei ollut ollut, näytettiin tunti myöhemmin. Tunnistin muutaman yksittäisen, ja useat kasvot sekoitin helposti toisiinsa. Erityiset piirteet jäivät mieleeni, esimerkiksi erikoisen muotoinen nenä. Diagnoosin saaminen oli helpotus, sillä nyt tällä lahopäisyydellä oli nimi. Koska työskentelen ja harrastan paikoissa, jossa ihmisten vaihtuvuus on suuri, on helppo esittäytymisen yhteydessä sanoa, että hei, minulla on kasvosokeus, en varmaan muista sinua myöhemmin, eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Olen saanut hyvän vastaanoton tässä asiassa.

Minulta on kysytty, muistanko läheisteni kasvot. Kyllä ja ei. Tunnistan heidät heti nähdessämme, mutta jos emme ole nähneet pariin päivään, muistellessani kasvoja muistan vain erityiset piirteet. Hiusten värin, sen ovatko ne kiharat vai suorat, joidenkin kohdalla muistan silmien värin, mutta se on harvinaisempaa. Helpoiten tunnistan ihmiset heidän äänestään ja suun muodosta.

Minulla on kasvosokea ystävä, jonka kanssa minulla oli hiljattain mehevä keskustelu aiheesta. Ymmärsin sitä kautta, että en oikein muista omia kasvojanikaan. Periaatteessa kärjistettynä aina kun herään, itsensä näkeminen peilistä tuntuu uudelta ja jännittävältä. Ainakaan aika ei käy pitkäksi!

Joillakin ihmisillä kasvojen muistaminen on todella helppoa. Heikäläisiä tavatessani vitsailen yleensä siitä, että olen syntymässäni antanut heille kasvojentunnistuskykyni.

On kuitenkin hyvä, että pystyn kompensoimaan vaikeuttani tunnistaa kasvoja. Uskon aistiyliherkkyyteni auttavan tässä ja lisäksi olen vahvasti muuta kautta visuaalinen. Vaatteiden yksityiskohtia muistankin hyvin, joskin siitä ei ole ihmisten kanssa kovinkaan paljon apua - vaatteet kun vaihtuvat alati. Kiinnitän entistä enemmän huomiota ihmisten olemukseen ja energiaan. Pystyn kuvailemaan ihmisiä parhaiten heidän persoonansa kautta.

Jos joku tervehtii minua kadulla, useimmiten hämmennyn. Kun henkilö otetaan tyypillisestä ympäristöstään ja laitetaan muualle, se voi vaikeuttaa tunnistamistani suuresti. Joskus varmasti vaikutan jopa tylyltä, koska en kerta kaikkiaan saa päähäni, kuka minua moikannut henkilö oli.

Ystävieni lemmikkien kasvojakaan en oikein muista. Valokuvat tietysti auttavat, kuten ihmistenkin tapauksessa. Mutta on se vähän hassua, kun ei viikkoa myöhemmin oikein saa mieleensä, miltä ystävän koira näyttää kasvoistaan. Toisaalta luonteen leikillisyys ja eläimen pehmeän turkin tuntuma jää erityisen hyvin mieleen. Onneksi on muitakin tapoja tunnistaa. Kiitos siis aistiherkkyyden, etten ole ihan pihalla koko ajan.

Olen saanut palautetta eri tahoilta siitä, että olen tulkinnut liian vapaasti termejä. Olen siis käyttänyt "Millaista on olla aistiherkkä?"- tekstissäni myös yliherkkyyden kokemuksia, ja olen saanut nyt paremman vainun siitä mikä niitä erottaa. Ajattelin tehdä täten pienen kirjoituksen termien yhdistävistä ja erottavista tekijöistä. Kiitos palautteen antajille!

Aistiherkkyys on erityisherkkyyden yksi osa-alue, ja se voi olla erillään muustakin herkkyydestä. Aistiherkkyyttä voi olla myös se, että aistit eivät ole sen ylivirittyneemmät, mutta esimerkiksi jokin haju voi jäädä pidemmäksi aikaa häiritsemään, toisin sanoen aistien adaptaatio (= hajuun tottuminen tässä tapauksessa) tapahtuu huomattavasti hitaammin kuin tyypillisesti ihmisellä keskimäärin.

Aistiherkkyys on erityisesti aistien herkkyyttä (maku, haju, tunto, kuulo, näkö ym.) ja aistien vaikeutta rauhoittumiseen pidemmän ajan sisällä.

Entä erityisherkkyys? Blogissa "Erityisherkän elämää" (http://www.hspelamaa.net/#!itsetuntemus/c1cj3) avataan termiä mielestäni hyvin:

Eli aistiherkkyys on enemmänkin aistien herkkyyttä, kirjaimellisesti, ja erityisherkkyys on yleistä herkkyyttä, joka voi koskea kaikkia elämän osa-alueita aina aisteista tunnekokemuksiin ja luovuuteen.

Miksi en sitten hakenut tietoa ennen tekstini julkaisua?

Itse koen termin "yliherkkyys" enemmän negatiivisena kuin positiivisena. On herkkyyttä ja erilaisia herkkyyden tasoja, ja laittamalla etuliitteen yli- johonkin sanaan se nostetaan jalustalle. Ja se voi olla jopa negatiivista syrjintää. Me olemme herkkiä omilla tavoillamme. Tavanomaista herkempi kuulostaa mielestäni paremmalta kuin yliherkkä, tai tässä tapauksessa käyttämäni aistiherkkä. Koen myös aistieni herkkyyden välillä niin voimakkaana, ettei mieleeni tullut sitä, että sen voisi ehkä erottaakin yliherkkyydestä ylipäätään.

Mutta hei, oppimalla viisastuu. Me olemme maailmassa oppiaksemme asioita, ja tämä oli taas hyvä hetki oppia uutta, itse kunkin.