Sanamitta

Oletko kyllästynyt vanhoihin joulun murheenkryyneihin? Etkö jaksa kuulla taas kuinka varpunen pienoinen kerjää siemeniä? Oletko eri mieltä siitä, että "hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä"? Tuntuuko siltä että kaipaat uutta joulumusiikkia? Tule siis tutustumaan HEO:n joulukonserttiin!

16. joulukuuta klo 18.30 starttaa Musiikkitalon lämpiössä ilmainen konsertti. Siellä esiintyvät HEO:n eli Helsingin evankelisen opiston Lauluntekijälinjan opiskelijat yhdessä kuoron kanssa.

Kaikki esitettävät jouluiset kappaleet ovat lauluntekijöiden käsialaa, niin lyriikat kuin sävelkin. Ja mikä olisikaan parempi tapa virittäytyä raikkaaseen joulutunnelmaan, joka on tehty hyvällä maulla ja uusista aineksista.

Tule ja tutustu!

Laulan ja teen biisejä, sävellän myös. Ensimmäisen kappaleeni tein kahdeksannella luokalla, ja vaikka olin vahvasti koulukiusattu, musiikinopettajani kannusti minua esittämään sen koulun edessä. Hyvin meni, ja kiusaajia kiukutti se, että biisi oli niin tarttuva ja se, että korvamato luikerteli heidän korvastaan sisään ja suustaan hyräilynä ulos.

Masennukseni kuitenkin vei laulutekokyvyn pitkäksi aikaa pois. Se vei pois myös halun lukea. Sarjakuvat menivät, mutta entinen kirjatoukka koteloitui. Loin ympärilleni muurit, mutta silti ilkeät sanat tihkuivat läpi, jokainen sana viiltävänä lasinsiruna. Nitistävät, lytistävät, latistavat sanat.

Nyt olen tehnyt omaa musiikkiani parisen vuotta. On käyty äänitysstudiolla äänittämässä raakileet, saatu hyvää palautetta. Ja vaikka hyvää palautetta on saatukin, on tullut myös henkisiä kapuloita rattaisiin. Ne ihmiset, joilta kannustusta ja ymmärrystä musiikin tekemiseen olisin kaivannut, olivat sitä vastaan.

"Ei siitä mitään tule, älä edes yritä."
"Ei siitä leipätyötä tule."
"Vaikka saisitkin musiikkia valmiiksi, kuka ne muka äänittäisi?"
"Menestyminen musiikkialalla on todella vaikeaa."
"Kannattaisi keskittyä johonkin realistisempaan."

Jos ei kokeile, miten voi tietää miten olisi pärjännyt?

Ensinnäkin olisin kaivannut arvostusta. Arvostusta siitä, että edes paljastan intohimoni median ja kirjoittamisen lisäksi. Arvostusta siitä, että minulla on edes intohimo johonkin. Arvostusta siitä, että olen hyvä jossain ja olen saanut hyvää palautetta. Mutta ei.

Toiseksi: en ajatellut tehdä sitä päätyönäni, ja ihan sama vaikka olisinkin. Tärkeintä on se, että edes yrittää, kokeilee. Jos ei kokeile, miten voi tietää miten olisi pärjännyt?

Nitistäminen on inhottavaa ja lannistavaa. Ei saa tukea, ei kannustusta, ei kehuja, ei arvosteta, ei innosteta, nyrpistetän nenää ja käännytään pois. Onkohan kyse jostain suomalaisesta mentaliteetista? Älä nyt vaan ylpisty. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ja niin edespäin.

Minusta ihmisen - suomalaisenkin - pitäisi osata arvostaa toisen taitoa tehdä jotain. Jos on kateellinen, voi olla hiljaa ja miettiä, voiko itse tehdä asialle jotain että kykenisi samaan, ja jos ei, onko itse kenties hyvä jossain muussa asiassa. Nitistämisen tarve tulee kaiketi omista huonoista kokemuksista. Ei ole saanut jostain asiasta kannustusta tai hyvää palautetta, ei ole edennyt vaikka on kokenut itsensä hyväksi ja riittäväksi. Tai joku on katkonut unelmilta siivet.

Ei ole mitään haittaa siitä, että tavoittelee unelmiaan. Lintukodossa on ehkä turvallista, mutta jos ei kokeile siipiään, ei voi tietää miten hyvä lentäjä on. Jos joku yrittää nitistää unelmasi, älä välitä, mene eteenpäin. Sinun ei tarvitsee miellyttää nitistäjää. Hän ei omista siipiäsi. Hän on se Ikaros, et sinä.

Suu kuivuu, kädet ovat jäässä, mitään ei saa alas, mahaan sattuu ja hengittämiseen täytyy keskittyä. Kuulostaako tutulta?

Esiintymisjännitys on hyvästä, jos se saa ihmisen liikkeelle ja tekemään asioita, mutta pahimmillaan se lamauttaa ja tulee taistele tai pakene -reaktio. Itse olen ollut melkein aina kova jännittämään asioita, etenkin esiintymistä, vaikka pidänkin siitä ja olen siinä hyvä.

Viime viikonloppuna olin sekä perjantaina että lauantaina Lyhty ry:ssä kutsuvierasillallisilla juontamassa, ja vaikka jaoinkin juontajuuden toisen henkilön kanssa, se tuntui oikeastaan aluksi vaikeammalta. Kun juontaa yksin, tietää helpommin mitä sanoo ja pystyy aika lailla arvioimaan tapahtumien kulun. Työskentelen myös parhaiten yksin.

Aloitin taidokkaasti jännittämisen jo alkuviikosta ja jännitys paheni pikkuhiljaa mitä lähemmäs viikonloppua mentiin. Olin hyvin lähellä luovuttaa, mutta mentorini sai minut jatkamaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä en juurikaan pystynyt rentoutumaan, joten nukkumisesta ei oikeastaan tullut mitään. Kävin aamutuimaan hoitamassa joululaulutreenit ja muistan hajamielisenä piirrelleeni lohikäärmeitä kuvataideryhmässä, jossa käyn. Ehdin ottaa pienet, hermokireät tunnin torkut kotona ja sitten lähdin matkaan.

Matka taittui busseilla tai bussilla - en oikein muista vaihdoinko bussia, pääni oli tuolloin sumussa. Muistan epätoivoisen, mutta turhan yrityksen keskittyä muistiinpanoihin bussissa. Sydän hakkasi, valot tuntuivat hirveän kirkkailta. Osasin sentään jäädä oikealla pysäkillä ja minulla oli tarpeeksi aikaa yrittää rentoutua. Käytin rentoutumismenetelmää, jota voidaan myös kutsua eräänlaiseksi meditoinniksi tai maadoittumiseksi.

Etsin puun, joka tuntui kutsuvan minua, tässä tapauksessa muhkean kuusen. Nojauduin sen pihkantuoksuista runkoa vasten ja suljin silmäni. Visualisoin mielessäni jännittymiseni imeytyvän puuhun ja valuvan sen kylkeä pitkin maan uumeniin. Vastaavasti ollessani yhtä puun kanssa saisin sen kautta rauhoittavaa energiaa. Sain melko hyvin itseni tyyneen, tai ainakin vähemmän stressaantuneeseen tilaan, ja nautinkin jopa märän maan ja kuusen ominaistuoksuista. On muuten mielenkiintoista, kuinka aistiherkkyys tavallaan jää jännityksen pinkeän pallon alle, eikä ympäristön tuoksuja ja esteettisesti mukavia asioita huomaa niin helposti.

Kun olin ladannut itseni parempaan vireeseen pystyin astelemaan rakennukseen melko rennon oloisena. Sisällä oli kova hulina, kun ihmisiä ohjeistettiin ja tekniikkaa tarkistettiin. Yritin etsiä rauhoittavaa paikkaa siinä onnistumatta, joten keskityin sitten hengittämään ja kävelemään tilassa. En voinut olla paikoillani, kun hermostuneet pienet muurahaiset vipelsivät selkärankaani pitkin.

Lopulta, itse H-hetken aikaan hermoni pysyivät yllättävän hyvin kurissa eikä ääneni edes tärissyt. Pahin jännitys tuntui olevan ennen varsinaista tilannetta, itse juontaminen sujui kuin vettä valaen ja sain kakistettua ulos pienen kevennyksenkin.

Alkuruoan ja pääruoan välissä oli tyhjää, ja yllätin itseni sekä muut esittämällä oman kappaleeni a cappellana - ja ex tempore. Jos olisin etukäteen sopinut esittäväni jotain, olisin varmaan saanut paniikkikohtauksen, mutta äkillinen päätös toimi hyvin. Kyllähän ääneni värisi, mutta sitä luultiin tunteelliseksi, lauluun kuuluvaksi värinäksi, ja vaikka lopussa minun oli puristettava mikrofonitelinettä saadakseni viimeiset säkeet ulos ja käsien tärinän loppumaan, koko esitys meni hyvin ja sain upeat aplodit.

Sitten iski jälkitärinä, ja käteni vatkasivat kuin olisin kantanut painavia kauppakasseja kilometritolkulla. Mutta oli se sen arvoista, ja pystyin tämän jälkeen olemaan melko rento loppuillan. Juontaminen ei tuntunut enää niin ihmeelliseltä kuin se oli tuntunut viikon varrella, ja olin todella tyytyväinen siihen, etten jättänytkään mahdollisuutta väliin.

Seuraava päivä sujui vielä paremmin, ja mikä hupaisinta, rento juontajatoverini jännitti tällä kertaa kuin ei olisi koskaan esiintynyt. Perjantaina jännitykseni oli ollut asteikolla 0-10 kymmenessä, mutta lauantaina asteikko kipusi vain kolmoseen. Ja pakko sanoa, minä nautin olostani. Hymyilin, nauroin, laskin leikkiä ja nautin kaikilla herkillä aisteillani tunnelmasta. Esitin tälläkin kertaa lauluni - eri yleisölle tosin, ja koko esitys meni nappiin. Ääni pysyi hallinnassa ja sain kuulla itkettäneeni ihmisiä! Aikamoinen kokemus.

Oli hienoa seurata omaa edistymistään jännittämisen parissa. En usko, että esiintymisjännitykseni tulee koskaan parantumaan, sen verran krooninen jännittäjä olen. Mutta jos oppisin olemaan vähemmän hermokimppu, olisin tyytyväinen.

Monilla vuosikausia esiintyvillä voi olla silti, edelleen, aivan järjetön esiintymisjännitys, joka saa heidät oksentamaan ennen esitystä ja jännittämään itsensä kipeiksi. Joitakin ei jännitä paljoakaan. Mutta uskallan väittää, että esiintymisjännitys kulkee suurimmalla osalla ihmisiä käsi kädessä esiintymisen kanssa, ja tulee aina kulkemaan. Minun pitää vain hyväksyä se osaksi persoonallisuuttani.