Sanamitta

Kirjoitin 2.5.2016 frisbeegolfista. Hyvät säät innostavat lennättämään kiekkoa ja putki on taas päällä. Ei ole huono addiktio tämä frisbeegolfaaminen. Joko olen käynyt parin kaverin kanssa tai itsekseni. Jos kaipaa vähän kovempaa tahtia ja rauhaa omille ajatuksilleen, yksin on hyvä mennä. Kavereiden kanssa taas on se ryhmän ilo ja suurempi mahdollisuus löytää kadonnut kiekko.

Kaverini teki hiljattain kaavion siitä, mihin aika oikeastaan kuluu frisbeegolfissa:

Frisbeegolf Suomi -FB-ryhmässä esitettiin myös hienoja lisälohkoideoita:

+ yksi lohko puille haistattelulle
+ yksi lohko kiroilulle
+ yksi lohko turhanpäiväisille rupattelulle
+ yksi lohko somettamiselle
+ yksi lohko jonottamiselle, etenkin jos on liian iso ryhmä edellä (5 tai enemmän)
+ yksi lohko nesteytykselle

Ryhmässä kommentoitiin myös sitä, että oikeasti kiekon etsimiseen menee vielä enemmän aikaa. Itselläni on kyllä kokemusta tästä etsimisen ilosta. Kun väylällä on sankkaa aluskasvillisuutta (= nokkosia ja muuta pöheikköä), voi monenkymmenen minuutin etsimisen jälkeen joutua toteamaan että jatketaan, ehkä se löytyy viimeistään ennen talvea...

Siksi onkin hyvä että kiekossa on omistajan nimi ja puhelinnumero.

Aloitin harrastuksen viime vuonna ja olen jo hävittänyt kaksi draiveria. Toinen (Innovan Valkyrie) lensi lammikkoon ja toinen katosi pöheikköön. Jos tuo jälkimmäinen, tänä kesänä hukattu löytyy, olen kovin iloinen. Ostin tosin jo uuden draiverin, Westsiden Jousimiehen.

Vaikka frisbeegolfaaminen ajoittain nostaakin verenpainetta ("Missä se kiekko on?!" / "Eiiii! Nyt se lensi ihan väärään suuntaan!" / "Miksi hemmetissä tuolla on jotain randomeita kävelijöitä? Haluaako ne saada kiekon päähänsä?"), sillä on kuitenkin suotuisat vaikutukset hyvinvointiin.

Liikuntaa, maisemia, kokonaisvaltaisesti parempi mieliala, mahdollisesti hyvä seura, oman edistymisen huomaaminen, kärsivällisyysharjoittelu, addiktio.

Jopa silloin kun heitto lipsahtaa, voi todeta että ainakin se meni eteenpäin. Edes sen pari metriä.

Taivaalla näkyy lentävä lautanen. Ja toinen. Ja kolmas. Ne ovat eri värisiä ja lentävät eri rataa pitkin. Ensimmäinen laskeutuu ruohikolle, toinen kimpoaa puusta kolahtaen ja kolmas hipaisee metallikoria. Tämä ei olekaan ufohyökkäys, tämä on frisbeegolfia.

Frisbeegolf on frisbeen heittämistä golftyylisesti. Siinä heitetään kiekkoa kohti koria ja pyritään saamaan mahdollisimman vähän heittoja. Rataväylien pituus vaihtelee n. 50 metristä yli 100 metriin, ja ratakokonaisuuksia on erilaisia. Jokaisella väylällä on omat haasteensa: puita, kiviä, kallioita, kiellettyjä alueita ja maasto vaihtelee. Myös sääilmiöt tuovat oman haasteensa peliin. Itse olen pelannut rankkasateen jälkeen mutaisen liukkaalla ruohikolla ja kovassa tuulessa ja sateessa. Ammattilaispelaajat pelaavat jopa talvella. Riippuu pelaajan hulluudesta (intohimon tasosta), millaisella säällä viitsii pelata. Paras on tietysti auringonpaiste ja kuiva maasto. Erityisesti juuri nyt kannattaa kokeilla frisbeegolfia kun ilmatkin ovat suotuisat.

Pisteet voi laskea joko käsin vanhanaikaisesti tai frisbeegolfsovelluksella, jolloin voi tarkkailla myös yleistä suoriutumistasoaan.

Ensimmäisillä kerroilla olin yksin, mutta fribailu on parasta porukassa. Kolme henkilöä on aika hyvä määrä: sopivasti seuraa eikä vuoroaan joudu odottamaan liikaa. Yleensä suositellaan, että kerrallaan ryhmässä olisi maksimissaan 5-6 henkilöä, etteivät seuraavat ryhmät joutuisi odottamaan liian kauan edellä olevan ryhmän ratasuoritusta.

Kiekkoja on kolmenlaisia: pitkän matkan kiekko eli Driver, keskimatkan kiekko eli Mid Range (midari) ja puttauskiekko eli Putter. Itse aloitin aivan aluksi midarilla, mutta driveriinkin kannattaa ottaa pian tuntumaa. Jokaisella kiekolla on tietynlaiset ominaisuutensa, kuten mm. vakaus ja nopeus, jotka näkyvät kiekon keskellä olevassa pienessä ruudukossa. Innova on hyvä merkki aloittelijalle, ja useimmissa vähän isommissa kaupoissa (esim. Prisma) on valmiita kolmen kiekon pelipaketteja. Innovan aloitussetti on vajaa 30e.

On niitä halvempiakin kiekkopaketteja, mutta ne ovat mielestäni huonolaatuisia. Halvimmillaan olen nähnyt kympillä, mutta kiekot ovat olleet samanlaisia niin painoltaan kuin reunojen muodoltaan, ja se ei ole hyvä. Kiekkojen reunat ovat tietynlaiset ihan syystä; käyräreunainen putteri lentää vakaasti lyhyen matkan, sileä ja leveäreunainen driveri taas pitkän matkan nopeasti.

Missä sitten voi pelata? Ratakokonaisuuksia on ympäri Suomea, oman paikkakunnan radat löytää täältä. Helsingissä olen itse pelannut Meilahdessa (kalliota ja metsää, Helsingin vanhin fribarata, hieman haastava kun koria ei aina näe), Munkkiniemessä (lyhyt, peltoinen, kävelyteitä ratojen läpi), Siltamäessä (hyvät radat, etupäässä nurmikkoa, jonkin verran puustoa, lampi) ja Kivikkoonkin (hc-rata: tarkoitettu oikeasti osaaville, kumpua ja monttua, laskua ja nousua) eksyin kerran.

Kenelle frisbeegolfaus sopii? Niille, jotka haluavat tutustua uuteen mukaansatempaavaan liikuntalajiin. Niille, jotka nauttivat kiekon heittämisestä. Niille, jotka nauttivat kavereiden kesken kilpailemisesta. Niille, jotka haluavat samalla sekä pelata, harrastaa liikuntaa ja nauttia ympäristöstä.

Hyviä opetusvideoita löytyy Youtuben aarrearkusta, joten jos et halua lähteä kokeneemman mukaan, voit katsoa pari videota, käydä kaupassa ja lähteä yksin seikkailuun. Heittelemisiin!

Oksa katkeaa jalan alla, kuuluu terävä napsahdus. Vilkaisen olkani yli: eihän kukaan ole näkemässä? Ketään ei näy ja siirrän camon sivuun. Alta paljastuu huomaamaton purkki, löysin sen minkä etsinkin. Geokätkön.

Geokätkö on koordinaateilla etsittävä, ympäristöön piilotettu purkki, joka on usein hyvin huomaamaton ja ympäristöön sulautuva. Usein purkki on piilossa "camon" (tulee sanasta camouflage = naamiointi) takana. Periaatteessa se voi olla mikä vain mikä ei herätä huomiota, jopa ruosteinen metallinpala.

Geokätkö luodaan historiallisesti tai geologisesti kiinnostavaan paikkaan, ja samalla pyritään siihen että ympäristöä ei vahingoiteta. Kansallispuistoihin ja suojeltuihin ympäristöihin, sekä tietysti yksityisalueille laitettaviin kätköihin on oltava aina maanomistajan lupa. Kätkö voi olla myös aivan urbaanissa ympäristössä kertoen jostain kiinnostavasta sattumuksesta tai kohtaamisesta.

Itse olen löytänyt geokätköjä muun muassa Suomenlinnasta, Helsingin keskustasta ja melkein omalta takapihaltani. Niitä voi olla melkein missä vain, mutta asettamisessa on omat sääntönsä. Itse olen tähän mennessä löytänyt 95 geokätköä ja asettanut viisi. Salamyhkäisen harrastuksen aloitin heinäkuun lopulla, ja se on vienyt mennessään.

Minulla on runsaasti kätköilytarvikkeita, sekä itse etsimiseen että kätkön tekemiseen tarvittavia: kiipeilyhansikkaat, taskulamppu, metallilankaa, hiekkapaperia, erilaisia purkkeja, magneetteja, naamiointiteippiä...

(kuva: Jokierä.fi)

Geokätköily on antoisa harrastus. Samalla tulee liikuttua paljon ja tutustuttua uusiin paikkoihin, joissa ei ehkä muuten tulisi käytyä. Helsinki on avautunut aivan uudella tavalla. Geokätköily on maailmanlaajuinen harrastus ja kätköjä on ympäri maailmaa 2,75 miljoonaa. Siinä on jo muutama purkki kieltämättä, eikä Helsinki todellakaan ole ainoa paikka Suomessa.

Vaikka purkkeja koordinaateilla etsitäänkin, ja yleisesti joko älypuhelimeen saatavalla gps-sovelluksella tai gps-laitteella, on mahdollista etsiä kätköjä myös kivikautisesti niin kuin itse teen. Näen tämän sivuston karttojen avulla kätkön sijainnin, kirjoitan siitä muistiinpanot ja luonnostelen pienen aluekartan, ja etsin kätkön. Joskus käytän apunani kompassia ja Google Mapsia. Jos haluat aloittaa harrastuksen etkä ole kärsivällisimmästä päästä, suosittelen vähintäänkin gps-sovellusta.

Kuka voi etsiä geokätköjä?
Kuka tahansa, ja suurta osaa kätköistä voidaan etsiä lastenkin kanssa. Jokaisen kätkön omalla sivulla Geocaching-palvelussa on tietoa siitä, mitä suurin piirtein on odotettavissa maaston vaikeuden ja yleisen löydettävyyden suhteen. Lisäksi käytössä on attribuuttikuvakkeet, joista voi saada lisäinformaatiota. Itselläni on esimerkiksi yksi kätkö, jonka löydettävyys on 2,5 tähteä ja terrain eli maastoarvo on 1,5. Attribuutteina siinä on mm. kahlauskuvake, eli kätkön luo pääsy voi vaatia kahlaamista vedessä.

Jos terrain on 1, kätkön luokse pääsee pyörätuolilla.
Jos 3 tai enemmän, kätkö sijaitsee puussa tai jossain, minne pitää kiivetä pahimmillaan (4-5) jopa valjaiden avulla.

Mitä teen jos löydän kätkön?
Jos et ole rekisteröitynyt (ilmaiseen) geokätköilypalveluun ja et ole alan harrastaja, laita kätkö samalla tavalla takaisin miten sen löysitkin. Äläkä hiisku kenellekään. ;) Voit myös harkita vakavasti rekisteröitymistä.

Jos olet alan harrastaja, tiedät kyllä mitä tehdä. Nimimerkki ja päivämäärä lokiin, mahdollinen vaihtoesine, purkki samaan paikkaan mistä löytyikin, "Found it"- lokimerkintä nettiin ja matka jatkuu.

Minkä kokoisia kätköjä on olemassa?
Pienin on nanokokoa, eli vähän pienempi kuin sormustin. Suurin mihin olen törmännyt on ollut iso tarvikelaatikko.

Kuka voi tehdä geokätkön?
Geokätköilyharrastaja, jolla on kokemusta vähintään 20-30 geokätkön löytämisestä. Silloin tietää mistä pitää ja mistä ei, ja on saanut jo tarpeeksi kokemusta. Geokätkön asettaminen vaatii myös sitoutumista, koska niiden on tarkoitus olla mahdollisimman pitkäikäisiä. Vanhimmat suomalaiset kätköt ovat olleet samalla paikalla jo vuosia. Kätköjä täytyy myös säännöllisesti huoltaa, sillä loki täyttyy aina lopulta ja purkkikin voi vaatia huoltoa. Joskus purkkeja myös "jästitään". Se tarkoittaa sitä, että harrastukseen perehtymätön ja sitä harrastamaton eli jästi on joko vienyt purkin roskikseen roskana tai tehnyt sille muuta ilkivaltaa. Silloin purkki täytyy asettaa hyllylle, kunnes uusi purkki jopa uuden sijoituskohdan kanssa on saatu valmiiksi. Reaaliaikainen näkyvyys netissä on purkille tärkeää.

Geokätköily on siis huomaamattomasti tehtävää aarteenetsintää, ja jollei vallan hengitä harrastustaan, se on myös ilmainen tapa pitää hauskaa, kokea uusia paikkoja ja nähdä maailma uusin silmin.