Sanamitta

Harrastan anagrammeja. Anagrammi on sananmuunnos, jossa yhden tai useamman sanan sisältämistä kirjaimista tehdään yksi uusi sana tai useampi. Parhaimmat anagrammit kertovat jotain alkuperäisestä lähteestään.

Unettomina öinä on tullut leikiteltyä sanoilla. Haluan erityisesti kiittää muutamaa ihmistä sopivista sanaehdotuksista. Tässä satoa:

psykiatria = paska tyrii
diagnoosi = adios, go in
poliklinikka = olinpa kilkki

mieliala = aiemalli
osasto = toosas
lääkitys = ylisätkä
terapia = eri tapa
varattu aika = arvaat tukia / raukat vaati

Toisin sanoen jos sinulla on alhainen mieliala, se johtuu huonosta aiemallista ja tarvitset pahimpiin oireisiin vain hyvän ylisätkän.

ahdistus = hidastus
hypomania = yh, ponimaa
paniikki = pikikani

Oli synkkä ja myrkyinen yö, ja hermeliinikasvattaja Arjalla oli pikikanikohtaus.

Entäs lääkkeet? Niiden nimet vaikuttavat sattumanvaraisilta, mutta ne taitavatkin oikeasti kertoa lääkkeiden vaikutuksista.

Diapam = mad pai
Ketipinor = poniretki
Opamox = oma pox
Tenox = not ex

Ja sitten:

Sertraliini = siilin terra (Ei paha oikeastaan. Siilithän ovat söpöjä.)

Ehkä on hyvä lopettaa kepeämpään sanaan? Mielialaa kohottava ja masennusta lievittävä siilin terra eli terraario. Pienet pikku lääkevaikutukset vipeltävät aivoissa ja olo on taas auvoinen, vaikka ajoittaista tuhinaa joskus ehkä ilmeneekin.

Tinan valamista, confetteja, paperihattuja, tähtisadetikkuja ja ilotulitteita. Siitäkö on uusi vuosi tehty? Ne voivat ilahduttaa pienen hetken, muutaman tunnin, mutta käytännössä nautit roskaamisesta.

Miten voisit sitten viettää vähemmän kuormittavaa uutta vuotta? Pitääkö kaikki hauska kieltää?

Ei tarvitse. Tina kuuluu vaaralliseen jätteeseen, mutta myrkyllisten hevosenkenkien ostamisen sijaan voisit joko käyttää edellisten vuosien käytetyt tinat uudestaan tai valaa sokeria. (Jos sulatat sokeria ja harkitset sen syömistä, älä sulata samalla kauhalla millä olet käsitellyt tinaa.) Kun sokeri on sulaa, se kaadetaan nopealla liikkeellä vesiämpäriin kuten aiemminkin on toimittu. Uudenvuoden sokerin voi syödä tai laittaa biojätteeseen.

Tähtisadetikut ja raketin ammutut, jäähtyneet jämät menevät sekajätteeseen. Älä ainakaan jätä tähtisadetikkuja luontoon, sillä niissä on metallia. Käytännössä metalli ei maadu koskaan, vaikka se säiden pieksemäksi joutuukin.

Jos ymmärrät arvostaa lähiympäristöäsi ja luontoa, voi vuoden alussa kerätä rakettien jäämiä maasta. Rahaa et niistä saa, toisin kuin pantillisista juomatölkeistä ja pulloista, mutta hyvän mielen ja luonto kiittää. Naiivia olisi kuvitella, että roskaamalla työllistäisit siivoojia. Eiköhän maailmassa ole jo ihan tarpeeksi siivottavaa muutenkin, eikä siivoojia synny kuin sieniä sateella.

Pahvikääreet, kuten mäyräkoiran kotelo ja Juissi-tölkki menevät pahvinkeräykseen uusiokäytettäväksi. Nestettä sisältäneet pahvihylsyt pitää kuitenkin huuhtoa.

Lasipulloja ei kannata rikkoa, vaikka lasimurska niin kauniisti kimmeltäisikin ilotulitteiden valossa. Lasimurska on vaarallista eläimille, kuten ulkoilutettaville koirille, ja lasi ei maadu KOSKAAN.

Näillä pienillä eroilla teet jo enemmän. Tehdään yhdessä seuraavasta vuodesta parempi.

Hyvää uutta vuotta,
toivoo Erinaceus.

(kuvat: Gratisography)

Ahdistus. Läpitunkevia, piinaavia ajatuksia omista pahimmista peloista. Syke nousee, lihakset jäykistyvät, on taisteltava tai paettava. Yritän taistella pakkoajatusta vastaan. Se hyökyy ylitseni kuin mätä aalto, hukuttaa alleen, kirkuu korvaani ja räpistelee verisillä siivillään kasvojani vasten. Hoen itselleni: "Sinulla on ahdistuskohtaus. Se tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Olet selvinnyt tästä ennenkin, ja selviät tästä nytkin." Pakkoajatus hiljenee, se ei jaksa kirkua kuuroille korville. Keskityn mantraani.

Voin lojua minuutin rauhassa sängyssä. Olen lähellä nukahtamista, huomaan kuinka hengitykseni rauhoittuu ja mikrounia alkaa välähdellä päässäni. Sitten se tulee. Toinen pakkoajatus. Sekin kirkuu, hyökyy ylitseni, lihakseni jäykistyvät, ahdistaa. Hoen mantraani. "Sinulla on ahdistuskohtaus..."

Saan voiton tästäkin, olen yllättynyt ja todella väsynyt. Olisi hyvä saada unta kun seuraavana päivänä on paljon tekemistä. Yritän rentoutua pakkoajatuksen laantuessa. Sitten tulee kolmas. Se on jo niin voimakas, etten pysty enää keskittymään hokemaani ja ahdistus imeytyy minuun kuin vesi pesusieneen. Ahdistus tekee tuulenpesän keskivartalooni ja narskuttaa hermojani. En pysty vastustamaan, nousen ylös. Yritän olla tässä hetkessä, yritän keskittyä olemaan läsnä itsessäni ettei paniikki murskaa minua pelolla.

Hieron käsivarsiani tunteakseni itseni olevaksi ja kävelen peilin eteen. Minua katsoo - ei pakkoajatusten uhkaama hirviökuva - vaan ahdistuneen näköinen ihminen, jonka suuret silmät tuijottavat epävarmoina peilistä. Aloitan mantran, painotan jokaista sanaa. Minun on saatava itseni uskomaan itseäni.

"...tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Se menee ohi."

Tuntuu uuvuttavalta ja ääneni kalsea kaiku eteisessä saa oloni tuntumaan typerältä. Mitähän naapuritkin sanoisivat jos tietäisivät, että heidän naapurissaan asuu pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä henkilö? Joka seisoo parhaillaan peilin edessä vakuuttamassa itseään siitä, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka ajatukset kuinka kirkuisivat.

Pakko-oireinen häiriö eli OCD (obsessive compulsive disorder) on ahdistuneisuushäiriö, jossa on toistuvia, ahdistusta aiheuttavia pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Ahdistus vie huomattavasti aikaa päivästä ja ajatusketjut voivat olla hyvinkin monimutkaisia. Pakko-oireista häiriötä ilmenee keskimääräistä älykkäämmillä ihmisillä, mutta se ei hirveästi lohduta pahimman ahdistuksen keskellä.

Ilta ja yö ovat pahinta aikaa ahdistusten suhteen. Olet yksin, pitäisi mennä nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Sitten ne tulevat. Kuin pienet verenhimoiset möröt, ne hiipivät pimeistä nurkista ja kiipeävät sängynjalkoja ylös hypistelemään varpaitasi, tökkimään kehoasi pitkillä, honteloilla sormillaan ja kähisemään korvaasi kurkkuääniä.

Myönnän olevani kateellinen heille, joilla tätä häiriötä ei ole ja jotka voivat paneutua maate ilman suurempia ponnisteluja ja nukahtaa. Isäni on tällainen henkilö. Että voikaan tuntua epäreilulta joutua taistelemaan tuulimyllyjä vastaan rättiväsyneenä kun joku muu ei edes tiedä millaista tuulimyllyjä vastaantaisteleminen on ja miltä nuo tuulimyllyt edes näyttävät.

Pakko-ajatuksen ruumiinavauksessa huomaa, että se koostuu jostain voimakkaasta pelosta. Voimakas pelko on pakko-ajatuksen sydän, ja keho koostuu "mitä jos"-ajattelusta. Jos pelkona on esimerkiksi kasvaimet, laukaiseva mielikuva pakkoajatukseen voi olla mikä tahansa, mistä lähtee "kielletty", pelkoon liittyvä ajatus.

Esim.

Söin asiaa x. -> Mahassa tuntuu oudolta. -> Pulssi kiihtyy. -> Alkaa ahdistaa. -> "Mitä jos se on kasvain?" -> Pulssi nopeutuu lisää, lihakset jännittyvät, alkaa ahdistaa lisää. -> Voi tulla hiljainen, pahaenteinen pakko-ajatuksen kuiskaus: "Kuolet tänä yönä kasvaimeen, josta et tiennyt mitään." -> Pelon kohteen välttely: voi olla pakkotoiminto; rituaali, jonka tarkoitus on vähentää ahdistusta, mutta joka on osa itse pakkoajatusta. Esim. käsien peseminen useaan otteeseen, "turvallisten" numeroiden hokeminen, valojen napsuttelu päälle ja pois... Tai tulee lieventäväksi tarkoitettuja pakkoajatuksia. Saatan hokea jotain. "Mitään pahaa ei tapahdu mitään pahaa ei tapahdu mitään..."

Koko hommassa ei ole mitään järkeä. Se ei ole loogista, ei realistista. Pahinta taitaa olla se, että sen tietää, mutta itselleen ei mahda mitään. Taustalla on koko ajan pelko siitä, että entä jos en teekään turvatoimintojani, ja minulle oikeasti käy huonosti?

Pakko-oireiseen häiriöön suositellaan altistusharjoituksia. Että altistaisi itseään ahdistukselle. Joskus se toimii, joskus ei. Jos olen väsynyt ja takana on huonosti nukuttuja öitä, on hyvin epätodennäköistä että pystyn altistamaan itseäni. Altistamismetodit voivat myös hiljalleen muuttua pakkotoiminnoiksi, kuten tuo hokemani mantra. Se on sillä rajalla.

Ahdistuskohtauksesta toipuminen on hidasta. Palautuminen kestää, olo tuntuu saastuneelta ja nuutuneelta. Ajatusprosessit uuvuttavat.

Pakkoajatus pitäisi osata vastaanottaa sellaisenaan ja antaa sen lipua pois virran mukana, mutta se on hyvin vaikeaa, etenkin väsyneenä. Ja yö on kulta-aikaa pakko-oireille. Ne viihtyvät pimeässä. Ehkä minä sen takia olenkin nukkunut valot päällä lapsesta asti.

Pahinta on se, jos on näkymätön. Haluan aina saada tunnereaktion aikaiseksi. Negatiivinenkin reaktio on parempi kuin ei reaktiota ollenkaan. Jos en saa ketään reagoimaan, olen näkymätön.

Yläasteella olin vahvasti koulukiusattu. Negatiiviset reaktiot olivat inhottavia, mutta tyhjintä oli se kun minusta tehtiin osa seinää. Seurasin välitunnilla muuta maailmaa. Olin yksi tiilistä. Opin huomaamaan erilaisia ihmistyyppejä, erilaisia tapahtumia. Kutsuin itseäni tarkkailijaksi, halusin edes nimetä itse itseni, vaikka muualta ei olisi tullut olomuotoni tunnustamista. Olo oli ontto, koska en ollut näkyvissä.

Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi, tunnustetuksi. Avatar-elokuvassakin tunnustetaan toinen sanomalla: "I see you." Minä näen sinut. Minä tunnustan sinut. Sinä olet näkyvä.

Näkymätön Ninni alkoi tulla hiljalleen näkyväksi kun hänet tunnustettiin. Parhaiten näkymättömän ihmisen saa näkyviin tunnustamalla, positiivisen tunnereaktion saattelemana. Mutta jos tunnereaktiota ei ole lainkaan... se on sama kuin sinua ei olisi, ja pahinta se on sen ihmisen kohdalla, josta välität.

Kysyin yläasteella yhdeltä kiusaajaltani, miksi hän kiusaa minua. Hän katsoi ohitseni, lävitseni, ei puhunut, ei reagoinut mitenkään minuun. Hän reagoi minuun vain silloin kun halusi tuoda itseään enemmän olevaksi, tallaamalla toista. Kuin puhua kuuroille korville. Kuurot korvat tekevät sinusta tunnistamattoman. Sokeat silmät tekevät sinusta näkymättömän. Mykät suut tekevät sinusta olemattoman.

Olen välillä ärsyttävä yrityksessäni olla näkyvä. Aiemmin pelkäsin tulevani nähdyksi kun olin tottunut olemaan ei-kukaan. Vähättelin itseäni, vähättelin saavutuksiani. Nyt kun uskallan olla oma itseni, yritykseni aiheuttaa reaktioita on jopa ajoittain raastava. Hei huomaatko minut? Kai sinä näet minut? Olenhan minä olemassa? Olenhan olemassa vielä senkin jälkeen kun avaan suuni? Olenhan olemassa vielä, kun näytän itseni ja avaan sydämeni?

Jos saan alulle edes pienen ärtymyksen kipinän, riemastun. Reaktio. Sen ei tarvitse olla iso. Jos saan alulle suuren reaktion, ilotulitteita ja revontulien leimuamista, se on parasta. Minulla on ehkä ongelmana se, että haluan kaikkien pitävän minusta. Se olisi sama kuin jatkuva auringonpaiste, tuntuisi mukavalta ja ihanalta, lämmittäisi sisintä, mutta aurinkokaan ei paista jatkuvasti, eikä niin pidäkään. Ja jos aiheutan vain välinpitämättömyyttä, alan tuntea itseni näkymättömäksi ja se tuntuu pahalta. Edes se inhottava, negatiivinen reaktio on silloin parempi kuin ei mitään. Tiedän, että siinä on ongelma.

Jossain vaiheessa aloin käyttää huumoria saadakseni huomiota. Joku saattaa tietää, että teen joskus stand uppia. Useimmat tietävät, että minulla on vikkelä kieli ja kiero huumorintaju. Oli mukavaa saada huomiota vitsikkyydellä. Mutta mitä enemmän olin vitsikäs ja yritin saada naurua, positiivista reaktiota, sen enemmän aloin taas muuttua näkymättömäksi. En ollut minä, naurattamisesta oli tulossa rooli. Pakko olla hauska, jotta muut pitävät sinusta. Jotta muut maalaavat sinut näkyväksi.

Välillä huomaan, että tulee sorruttua hauskuuttajan rooliin. Se on vähän liian helppo rooli, ja salakavala. Sillä jos heittäydyn pellenä eteesi, etkä lotkauta korvaasi, maiskauta paheksuvasti suutasi tai edes pyörittele silmiäsi, olen epäonnistunut näkymisessäni. Hermostun. Eikö tuo huomannut minua edes narrin roolissa? Olenko minä sittenkin näkymätön Ninni?

Pystyn olemaan vakava. Yritän enemmän olla minä itse. Kun olin liian pitkään "se hauska tyyppi", muut pukivat minut edelleen siihen rooliin, ja nauroivat minulle kun puhuin tärkeistä, vakavista asioista. Siitä saattoi tulla hyvin näkymätön olo. Olla näkyvä väärällä tavalla, sekin on kuin et olisi oikeasti olemassa.

Jos joku sanoo minulle, että tee jotain, olet siinä hyvä, niin minä teen ja iloitsen. Silloin näyn kuin korkealle lentävä, värikäs ilotulite. Jos joku sanoo, etten saa tehdä jotain, niin minähän teen. Ihan kerta kiellon päälle. Katso minua, miten ärsyttävä olen! Näe minut kaikessa vittumaisuudessani! Jos joku sanoo, että siinäs teet, minua ei liikuta, tuntuu pahalta.

Olla hyväksytty itsenään on tärkeää. Olla näkyvä, tunnustettu ihmisenä, tuntevana olentona, yksilönä. Lähimmät ihmiset huomaavat sinut, vaikket olisikaan kasvotusten heidän kanssaan. Voit olla oma itsesi ja näkyä, ja se on ihanaa. Se, joka pääsee kurkistamaan sydämeesi, näkee sinut aina. Näkyminen edes jollekin on tärkeää meille jokaiselle.

Tiedätkö sen tunteen, kun yrität ottaa rakkaasta lemmikistäsi tai jostain muusta luontokappaleesta valokuvan näyttääksesi muille miten söpö tai uljas kyseinen eläin on? Ja kun kuva ei onnistukaan aivan odotustesi mukaisesti?

Pidän itse erityisesti ystävieni lemmikkien kuvaamisesta, vaikka lopputulos harvemmin on erityisen mairitteleva. Huonommat otokset tulee kuitenkin säästettyä, sillä ne aiheuttavat vähintäänkin suupielien holtitonta nytkähtelyä.

Eläimillä on tapana liikkua, eläviä kun ovat. Ehkä olisi vain helpointa jättää liikkuvien olentojen kuvaaminen niille jotka sen oikeasti osaavat? Ehkä. Mutta jos sen tekisin, ei elämä olisi niin hupaisaa.

- - -

Samojedihan on ylväs eläin, eikö olekin? Uljaat kasvot sillä ainakin on.

Ja entäpä tämä koira, joka syö jäätelöä?

- - -

Kissoja ainakin on mielenkiintoista kuvata. Ne ovat sulokkaita ja välillä melkein nestemäisiä liikkeissään. Kokonaiskuvat ovat tietysti parhaimpia, missä eläimen koko upeuden näkee kertasilmäyksellä.

Etenkin tässä kitaran vieressä tuo ragdoll on oikein ylväs.

On hyvä, että muutkin kissat pysyvät paikallaan kuvausten ajan.

- - -

Jyrsijöiden kuvaaminen vasta helppoa onkin.

- - -

Villieläimet ovat vielä hankalampia kuin helpommin poseeraamassa olevat kesyt serkkunsa.

- - -

Joskus valokuvaaminen paljastaa viattomaksi luullun eläimen sisäiset häiriötekijät. Kuten tämän sorsan oikeassa alakulmassa. Herääminen keskiyöllä siihen että joku tuijottaa, ja kun avaat silmät, se on tuo sorsa.

Ne syövät sielusi, kun vähiten sitä odotat. Vähintäänkin söpöydellään sulattavat sinut ja latkivat suihinsa.

Hiljattain oli kohu missistä, joka edustaa Suomea Miss Maailma- kilpailussa feikissä saamelaisasussa. Saamelaisasun tai minkä tahansa muun alkuperäiskansan kulttuurin "lainaaminen" ei ole kunnioittava teko.

”Yleensä tällaisia asioita perustellaan sillä, että halutaan pohjimmiltaan kunnioittaa saamelaiskulttuuria. Mutta feikkipuvulla ei kunnioiteta mitään. Meillä aitoihin saamenpukuihin liittyy niin paljon asioita. Ne kertovat, miltä alueelta ja suvusta me tulemme, keitä me olemme." - saamelaisaktivisti Jenni Laiti

Kulttuurivarkaus eli cultural appropriation on siis teko, jossa eri kulttuurista tuleva lainaa tai omii toisen kulttuurin, yleensä alkuperäiskansan, piirteitä. Kyse voi olla esimerkiksi puvusta, hiustyylistä, asusteesta, uskonnosta, musiikista tai juhlasta.

Usein kulttuurivaras ei ymmärrä varastavansa. Jotkut kokevat toisen kulttuurin kiehtovana ja haluavat tuoda esille mieltymyksensä siihen. Jotkut kokevat kulttuurin jonkin osan "coolina" ja haluavat somistaa sillä itsensä. Mihin asettaa raja? Voi aina miettiä, loukkaisiko suunnittelemasi asia kyseistä ryhmää. Jos et ole varma, kannattaa jättää toteutus väliin.

Esimerkkejä kulttuurivarkauksista:

Rastat ja rastafarismi

Rastafarismi on 1930-luvulla Jamaikalla syntynyt uskonto ja elämäntapa, joka perustuu afrikkalaisuuteen ja Kuningas Jaakon Raamattuun.

Monen rastafarin eli rastan elämäntapaan kuuluu kannabiksen poltto hengellisistä syistä, puhdas ruoka ja rastatukka. Myös yhteisöllisyys ja luonto ovat rastafareille tärkeitä. Moni tunnettu reggae-muusikko on rastafari – heistä tunnetuin on Bob Marley, joka toi uskontoaan esille myös lauluissaan. - Wikipedia

Rastojen käytön koen ongelmalliseksi silloin jos ei harjoita rastafarismia. Ja länsimaalaisen ihmisen rastafarismi on harmaalla alueella. Itse kuulin tästä rastojen käytön tahattomasta loukkaamisesta viime kesänä, ja päätin ottaa selvää asioista.

Kulttuuriset asusteet

Esimerkkinä intiaanipäällikön päähine hienoine sulkineen, jota usein myydään pilailukaupoissa. "Hieno asu Villin lännen juhliin" tai "ripaus intiaanielämää" eivät ole Amerikan alkuperäiskansojen kunnioittamista. Montaa asiaa voi haluta, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Merkit ja symbolit

Oletko ajatellut hankkivasi kiinalaisen merkin tatuointina, koska se näyttää hienolta? Tämä on yksi esimerkki kulttuurivarastamisesta. Pahimmassa tapauksessa saatat saada "Kung Po possu"- merkin nahkaasi.

Jos sinulla ei ole kansalaisuustaustaa tai mitään syvempää mielenkiintoa johonkin kulttuuriin, mutta haluat omia siitä kuitenkin jonkin pienen osan sen cooliuden takia, olet silloin lähellä kulttuurivarkautta.

Itsekin mielelläni kokeilisin saamelaispukua, koska minulla on saamelaisgeenejä ja olen niistä hyvin ylpeä, mutta en tee niin koska se olisi loukkaavaa. En ole syntynyt pohjoisessa enkä asunut siellä, eikä minulla olisi oikeutta mielestäni pukeutua saamelaisten kansallispukuun. Samoin koen itseäni ärsyttävän se, että musiikkityyliäni jotkut kutsuvat joikaamiseksi ja laulujani joikuiksi, vaikka niitä ne eivät ole. (Ja joiku kertoo aina ihmisestä, huom.)

Siihen en osaa vastata, miten kannattaisi toimia, jos alkuperäiskulttuurin henkilöt myyvät tuotteitaan. Ehkä puhdas maalaisjärki on tärkein. Tuotteita voi ostaa, jos ne tosiaan ovat alkuperäistyylisiä, ja eettisintä luultavasti olisi hankkia tuote kulttuurin tuntevalta ja sitä harjoittavalta, toisin kuin krääsämyyjältä.

Itsensä saaminen kiinni kulttuurivarastamisesta herättää häpeää, suuttumusta ja halua puolustaa itseään kovin sanoin. Enhän nyt minä...! Jokainen on varmaan joskus tietämättään ominut vähemmistön kulttuuria. Meillä kaikilla on ollut lapsena intiaanileikkejä tai neljän tuulen hattuja.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta jatkossa voi olla tietoinen toiminnastaan ja siitä, miten se vaikuttaa. Ethän ole kulttuurivaras, mieti kahdesti ennen kuin toimit.

Oksa katkeaa jalan alla, kuuluu terävä napsahdus. Vilkaisen olkani yli: eihän kukaan ole näkemässä? Ketään ei näy ja siirrän camon sivuun. Alta paljastuu huomaamaton purkki, löysin sen minkä etsinkin. Geokätkön.

Geokätkö on koordinaateilla etsittävä, ympäristöön piilotettu purkki, joka on usein hyvin huomaamaton ja ympäristöön sulautuva. Usein purkki on piilossa "camon" (tulee sanasta camouflage = naamiointi) takana. Periaatteessa se voi olla mikä vain mikä ei herätä huomiota, jopa ruosteinen metallinpala.

Geokätkö luodaan historiallisesti tai geologisesti kiinnostavaan paikkaan, ja samalla pyritään siihen että ympäristöä ei vahingoiteta. Kansallispuistoihin ja suojeltuihin ympäristöihin, sekä tietysti yksityisalueille laitettaviin kätköihin on oltava aina maanomistajan lupa. Kätkö voi olla myös aivan urbaanissa ympäristössä kertoen jostain kiinnostavasta sattumuksesta tai kohtaamisesta.

Itse olen löytänyt geokätköjä muun muassa Suomenlinnasta, Helsingin keskustasta ja melkein omalta takapihaltani. Niitä voi olla melkein missä vain, mutta asettamisessa on omat sääntönsä. Itse olen tähän mennessä löytänyt 95 geokätköä ja asettanut viisi. Salamyhkäisen harrastuksen aloitin heinäkuun lopulla, ja se on vienyt mennessään.

Minulla on runsaasti kätköilytarvikkeita, sekä itse etsimiseen että kätkön tekemiseen tarvittavia: kiipeilyhansikkaat, taskulamppu, metallilankaa, hiekkapaperia, erilaisia purkkeja, magneetteja, naamiointiteippiä...

(kuva: Jokierä.fi)

Geokätköily on antoisa harrastus. Samalla tulee liikuttua paljon ja tutustuttua uusiin paikkoihin, joissa ei ehkä muuten tulisi käytyä. Helsinki on avautunut aivan uudella tavalla. Geokätköily on maailmanlaajuinen harrastus ja kätköjä on ympäri maailmaa 2,75 miljoonaa. Siinä on jo muutama purkki kieltämättä, eikä Helsinki todellakaan ole ainoa paikka Suomessa.

Vaikka purkkeja koordinaateilla etsitäänkin, ja yleisesti joko älypuhelimeen saatavalla gps-sovelluksella tai gps-laitteella, on mahdollista etsiä kätköjä myös kivikautisesti niin kuin itse teen. Näen tämän sivuston karttojen avulla kätkön sijainnin, kirjoitan siitä muistiinpanot ja luonnostelen pienen aluekartan, ja etsin kätkön. Joskus käytän apunani kompassia ja Google Mapsia. Jos haluat aloittaa harrastuksen etkä ole kärsivällisimmästä päästä, suosittelen vähintäänkin gps-sovellusta.

Kuka voi etsiä geokätköjä?
Kuka tahansa, ja suurta osaa kätköistä voidaan etsiä lastenkin kanssa. Jokaisen kätkön omalla sivulla Geocaching-palvelussa on tietoa siitä, mitä suurin piirtein on odotettavissa maaston vaikeuden ja yleisen löydettävyyden suhteen. Lisäksi käytössä on attribuuttikuvakkeet, joista voi saada lisäinformaatiota. Itselläni on esimerkiksi yksi kätkö, jonka löydettävyys on 2,5 tähteä ja terrain eli maastoarvo on 1,5. Attribuutteina siinä on mm. kahlauskuvake, eli kätkön luo pääsy voi vaatia kahlaamista vedessä.

Jos terrain on 1, kätkön luokse pääsee pyörätuolilla.
Jos 3 tai enemmän, kätkö sijaitsee puussa tai jossain, minne pitää kiivetä pahimmillaan (4-5) jopa valjaiden avulla.

Mitä teen jos löydän kätkön?
Jos et ole rekisteröitynyt (ilmaiseen) geokätköilypalveluun ja et ole alan harrastaja, laita kätkö samalla tavalla takaisin miten sen löysitkin. Äläkä hiisku kenellekään. ;) Voit myös harkita vakavasti rekisteröitymistä.

Jos olet alan harrastaja, tiedät kyllä mitä tehdä. Nimimerkki ja päivämäärä lokiin, mahdollinen vaihtoesine, purkki samaan paikkaan mistä löytyikin, "Found it"- lokimerkintä nettiin ja matka jatkuu.

Minkä kokoisia kätköjä on olemassa?
Pienin on nanokokoa, eli vähän pienempi kuin sormustin. Suurin mihin olen törmännyt on ollut iso tarvikelaatikko.

Kuka voi tehdä geokätkön?
Geokätköilyharrastaja, jolla on kokemusta vähintään 20-30 geokätkön löytämisestä. Silloin tietää mistä pitää ja mistä ei, ja on saanut jo tarpeeksi kokemusta. Geokätkön asettaminen vaatii myös sitoutumista, koska niiden on tarkoitus olla mahdollisimman pitkäikäisiä. Vanhimmat suomalaiset kätköt ovat olleet samalla paikalla jo vuosia. Kätköjä täytyy myös säännöllisesti huoltaa, sillä loki täyttyy aina lopulta ja purkkikin voi vaatia huoltoa. Joskus purkkeja myös "jästitään". Se tarkoittaa sitä, että harrastukseen perehtymätön ja sitä harrastamaton eli jästi on joko vienyt purkin roskikseen roskana tai tehnyt sille muuta ilkivaltaa. Silloin purkki täytyy asettaa hyllylle, kunnes uusi purkki jopa uuden sijoituskohdan kanssa on saatu valmiiksi. Reaaliaikainen näkyvyys netissä on purkille tärkeää.

Geokätköily on siis huomaamattomasti tehtävää aarteenetsintää, ja jollei vallan hengitä harrastustaan, se on myös ilmainen tapa pitää hauskaa, kokea uusia paikkoja ja nähdä maailma uusin silmin.

Vaaleanpunaista ja pinkkiä näkee nykyään hyvin sukupuolitetusti. Tyttölapsiksi identifioituvilla ja naisten asuissa ja asusteissa. Joskus miehellä saattaa olla vaaleanpunainen paita tai kravatti.

Vaaleanpunaisen liittyminen nykyaikana juuri feminiinisiin piirteisiin on aika hassua, sillä vielä 1800-luvulla juuri pojat puettiin vaaleanpunaiseen.

1800-luvun Englannissa vaaleanpunaista käytettiin poikalasten vaatetuksessa ja aikuiset miehet suosivat tummanpunaista. Vaaleanpunaista pidettiin maskuliinisena värinä, ja tytöt puettiin usein valkoiseen ja siniseen. Nykyään vaaleanpunainen yhdistetään tyttöihin ja naiseuteen ja vastaavasti sininen poikiin ja miehuuteen. Tyypillisesti tytöille suunnatut lelut tehdään vaaleanpunaisiksi. Vaaleanpunainen on muuttunut maskuliinisesta väristä feminiiniseksi väriksi 1930- ja 1940-lukujen aikana, jolloin myös sininen on muuttunut poikien väriksi. -Wikipedia

Vaaleanpunainen tytöillä ja naisilla on siis kutakuinkin uusi asia, joten sekin miksi siitä meuhkataan niin paljon, on jokseenkin naurettavaa.

Itse liittäisin vaaleanpunaisen ihastumiseen, pehmeään rakkauteen ja herkkyyteen. Ja onhan se yhdistelmä punaista ja valkoistakin. Yhdistelmä rakkautta ja viattomuutta ehkä?

Kirja "Symbolit ja merkit - alkuperä ja merkitys" (Gummerus) kertoo vaaleanpunaisesta hyvin lyhyesti ja kapea-alaisesti:

Vaaleanpunainen symboloi aistillisuutta. - - - Vaaleanpunaisen värin yhteys homoliikkeeseen sai alkunsa toisesta maailmansodasta, jolloin natsit pakottivat homot käyttämään vaaleanpunaisia kolmioita. Väri on nykyisin Gay Pride -liikkeen symbolinen tunnus.

Tosin eipä taida olla enää virallisin väri, vaan sateenkaaren kaikki värit liitetään Prideen. Kirjan tekijä oli hyvin niukkasanainen vaaleanpunaisen suhteen ja kuvituskuvina oli Roosa-nauha sekä kuva homoparista. Hyvin kapeakatseista. Tosin tuo kirja on vain yksi symbolikirja, ja monissa muissakin symboliikkaan liittyvissä jutuissa on puutteellista tietoa.

Vaaleanpunaista ja pinkkiä näkee siis nykyään suurimmaksi osaksi naissukupuolelle suunnatuissa tuotteissa (vaatteet, kynsilakka, lelut ((mikä taas on ristiriitaista, sillä lelut kuuluvat kaikille, itse leikin autoilla ja Legoilla, ja ihan normaali minusta on kasvanut ;) )), jopa tavalliset vasarat saattavat olla vaaleanpunaisia. Mikäs siinä jos joku sellaisen haluaa, ei se ole minulta pois. Silti ärsyttää kun sitä vaaleanpunainen = tyttömäisyys alleviivataan niin kauheasti.

Jospa unohdetaan sukupuolitukset ja mennään luontoon. Luonnossa vaaleanpunaista näkyy siivekkäissä (linnut, perhoset, kuoriaiset, hämähäkit jne.), auringonnousussa, auringonlaskussa, kukissa ja kasveissa. Flamingot ovat vaaleanpunaisia väriltään, koska ne syövät katkarapuja, joiden sisältämä karotenoidi värjää höyhenet. Ilman kyseistä ruoka-ainetta flamingot ovat arkisemman näköisiä.

Vaaleanpunainen on väri siinä missä muutkin. Ja taiteessa sitäkin käytetään. Mielestäni tätä väriä pitäisi kohdella yhtenä väreistä. Maailmasta tulee liian mustavalkoinen, jos värit sidotaan tiukasti tiettyihin rooleihin.