Jokaisella on ainakin muutama tuttu, jotka ovat hanakasti ainakin joskus kertoneet miten pitäisi elää tai toimia. Tuttu on ottanut kantaa toisen elämään tietämättä tarkemmin henkilön tilanteesta. Joillakin on tarve kommentoida tai neuvoa toista, vaikkei neuvoa pyydettäisikään. Sillä kaiketi yritetään hyvää tai puretaan omaa epämukavaa oloa. Joka tapauksessa oli pyrkimys kumpi tahansa, on tämä paremmin tietämisen taito hyvin raivostuttava.
Paremmin tietämisen taitoja on erilaisia:
1. Annetaan neuvo asiaan, johon ei pyydetty neuvoa.
Esim. Henkilö A:lla on lapsi ja hän on löytänyt itselleen uudet housut. Hän laittaa niistä kuvan someen, ja henkilö B tulee kärkkäästi kommentoimaan, kuinka A ei ole kunnon äiti kun hän ei vie lastaan huvipuistoon housujen ostamisen sijaan.
Tilanteesta seuraava tunne: W T F.
2. Kommentoidaan ulospäin näkyvää asiaa tietämättä mitään siitä, miksi ulospäin näkyvä asia on miten on.
Esim. 1. Henkilö A on ylipainoinen ja hän odottaa bussia penkillä. Hän on kävellyt tunteja ulkona, heittänyt frisbeetä ja käynyt kaupassa pitkästä aikaa ilman ahdistusta, sillä hänen syömishäiriönsä on oireillut vaikeana viime kuukausina. Henkilö B näkee A:n ja tulee kertomaan, miten epäterveellistä on olla ylipainoinen ja kuinka tärkeää olisi liikkua eikä vain istua aloillaan - B:n mielestä ylipainoinen ei voi olla hyvässä kunnossa saati tietoinen siitä miten pitää syödä.
Esim. 2. Henkilö A on Suomessa syntynyt, suomalainen. Hänen isänsä on Keniasta. A tekee töitä insinöörinä. A:lle tullaan jatkuvasti huutamaan, kuinka hänen pitäisi palata sinne mistä on tullutkin ja kuinka hän on säälittävä sossupummi, joka vie kaikkien rahat.
Tilanteesta seuraava tunne: Anteeksi mitä helvettiä?
3. Kommentoidaan avunpyynnön ohi.
Esim. hlö A: "Pitäisi saada infoa siitä mikä olisi hyvä pöytäkone, pelaan peliä x ja läppärin tehot eivät riitä."
Hlö B: "Mikä level hahmollasi on?"
Hlö A: "74?"
Hlö B: "Pelaat liikaa, et tarvitse konetta. Aloita vaikka jokin uusi harrastus."
Tilanteesta seuraava tunne: Hyvä kun tiedät paremmin mitä elämässäni tapahtuu?
4. Annetaan neuvoksi naamioitu vihamielinen kehotus.
Esim. A on koulukiusattu ja hänellä on kotonaan alkoholiongelmainen yksinhuoltajaäiti. Hän joutuu pitämään huolta nuoremmasta sisaruksestaan, eikä välillä heillä ole mitään syötävää. A odottaa aina koulun lounasta, koska se saattaa olla ainoa ateria sinä päivänä. B kiusaa A:ta, sillä ei ole "in" syödä koululounasta. Hän ehdottaakin A:lle, että mikäli tämä aikoo lihottaa itsensä läskiksi, tappaisi samantien itsensä.
_
Besserwissereitä ja "neuvonantajia" on monenlaisia. Olisi mukavaa, jos nämä henkilöt oppisivat, että he eivät tiedä kaikkea. Monien asioiden alla on syvempiä tasoja, joten neuvomisen sijaan voisi olla vaikka hiljaa, jos asiasta ei tiedä tarpeeksi. Kaikkea kun ei tarvitse sanoa ääneen.
Suuhuni iskeytyy pistävä maku, kieli tuntuu paksulta. Kuuma hiki valuu noroina selkääni ja niskaani, hikihelmet kihoavat käsivarsilleni. Sydämeni lyö epätahtiin, muljuu, tuntuu kuvotusta. Painan sumussa bussin STOP-nappia, möngin ulos ovesta. Yritän haukkoa happea, hengittää, mutta se tuntuu yhtäkkiä liian monimutkaiselta suoritukselta. Pyörryttää. Samalla pysäkillä jää nainen lastenvaunujen kanssa, ja sanon hänelle: "Anteeksi, minulla on paniikkikohtaus. Voisitko jäädä vierelleni kunnes se menee pois?"
Paniikkikohtaus. Niitä minulla oli viimeksi yläasteella kun olin koulukiusattu. Mutta silloin ne olivat paljon lievempiä. Vähän vaikeutta hengittää, pientä epätodellisuuden tunnetta. Nyt kohtaus oli paljon pahempi. Se pelokas ja kauhuissaan oleva paniikkipuoli minussa kirkui että entä jos minulla on sydänkohtaus? Vaikka veriarvot ovatkin hyvät ja liikun. Mutta se tuntuu niin pahalta! Eikä se lopu vaikka yritän keskittyä hengittämään rauhallisesti. Sanon naiselle, että minua heikottaa, menen kyykkyyn, siitä istumaan maahan. Maailma ei keiku niin pahasti enää. Oksettaa silti.
Kohtauksen jälkimainingit hiljenevät. Totean naiselle, että taidan jatkaa matkaa. Kiitän. Nousen vapiseville bambin jaloilleni ja muistutan, että kumppanini luo kissoja hoitamaan on enää muutaman pysäkin kävelymatka. Minulla ei ole kiire, voin vaikka istua välillä. Jokin osa minusta ihmettelee, että miksi bussissa? Kun normaalisti julkiset liikennevälineet tuntuvat ihan hyvältä. Ja miksi nyt?
Kävelen hieman, maailma alkaa taas keikkua. Hengittäminen on vaikeaa, sydän alkaa taas kiemurrella rinnassani. Huohotan. Hiki valuu ohimoitani pitkin. Mietin usvaisessa päässäni, että minun täytyy soittaa jollekulle, että en halua olla yksin. Istuudun kadun toiselle puolelle pysäkille. Soitan kumppanilleni, en halua olla yksin itsessäni. Hän kehottaa minua nostamaan jalat ylös penkille, lojumaan selälläni huimauksen vähentämiseksi. Vaikka olo on karmea, mietin silti: mitäköhän joku ajattelee, jos teen jotain tällaista poikkeavaa?
Luovutan, mutta menen nurmikolle, selkä hiestä märkänä asetun makuulle. Oksettaa, pelkään oksentavani ja sitten pyörtyväni. Nousen istumaan. Itkettää ja pelottaa olla fyysisesti yksin. Sanon kumppanilleni, että soitan ambulanssin, etten kestä. Katkaisen puhelun, soitan 112:een. Istun tärisemässä nurmikolla, vaipuneena kaksin kerroin. Maailma keikkuu liikaa, olen hajalla. Tuntuu että olen leijailemassa pois kehostani, pois päästäni. Katson ohitseni pyöräileviä ihmisiä: voi kunpa kunpa kunpa he kääntyisivät, edes yksi heistä, tulisi kysymään mikä on, mutta kaikki menevät ohitseni. Ehkä he ajattelevat että olen kännissä.
Ambulanssi tulee yllättävän nopeasti. Juttelen henkilöstölle, vapisen voimakkaasti. Puhe sammaltaa, kädet tärisevät, itkettää. Vähän ajan päästä sydän ei enää mulju eikä maailma keiku, vaikka se on keikahtanut sijoiltaan minun mielessäni. Saan kyydin kumppanin kämpälle, se on niin lähellä ja kotini niin kaukana, ja uskon kissojen auttavan minut takaisin tasapainoon. Pyydän että toinen ambulanssimiehistä tulee tsekkaamaan, että saan otettua rauhoittavan. Se on hätätapauksia varten, ja nyt voin ottaa sen. Toinen kissoista maukuu uteliaana ambulanssimiehelle, toinen on varovaisempi. "Onpas sinulla isot tassut", ambulanssimies sanoo toiselle kissalle. Hän lähtee, minä jään. Soitan kumppanilleni: olen kotona, olen ottanut rauhoittavaa, toivon että saan unta, pelottaa, on ikävä sinua, kunpa voisit teleportata matkaltasi tänne. Sovimme, että alamme altistamaan minua paniikkikohtauksilleni. Myöhemmin nukahdan, rauhoittava päästää minut kärsimyksistä hetkellisesti.
"Maailma keikkuu liikaa, olen hajalla."
Seuraavana päivänä olen neljän seinän sisällä. Paniikkikohtauksia tulee kaksi. Tekstaan, etten pääse lentokentälle vastaan, myönnän että nyt olen heikko, minä saan olla heikko. Kumppanini on hyvin ymmärtäväinen ja sanoo, että tärkeintä on se että minä huolehdin omasta hyvinvoinnistani.
Sinnittelen. En saa syötyä, mutta juon vettä. Möngin ulos ja istuudun kuusen alle. Nojaan sen runkoon, rungosta tarttuu pihkaa vaatteisiini, mutta en välitä. Puu on selustani ja minä olen sen käsivarsien suojassa. Ulkoilma auttaa, samoin puun läsnäolo. Palaan takaisin asuntoon vähemmän tuskaisena. Kumppanini tulee lopulta matkaltaan. Yritän hymyillä, vaikka olo on surkea. Inhoan päätäni ja mitä se tekee kohtauksilla keholleni. En halua olla surkea mytty, ansaitsen parempaa. Päätän, että perkele, minä en luovuta. Minä en alistu paniikkihäiriölle. Tiedän kuinka se voi eristää ihmisen, ja minä en suostu siihen. Taistelutahto nousee ja tuijotan itseäni tiukasti silmiin. Minähän päälleni näytän.
Seuraavat päivät ovat vaikeita. Me käymme kaupassa. Puren hammasta kun kävelemme bussipysäkille. Huimaa, olo on heikko ja olen luisua koko ajan epätodelliseen oloon. Käskityn olemaan itsessäni. Askel askeleelta keskityn tuoksuihin, toisen suusta virtaaviin sanoihin, lintukin laulaa jossain, koira haukkuu. Olen hiestä märkä kun astumme bussiin. Täällä sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Puristan toisen kättä, lujempaa, kun alan tuntea saman maun suussani kuin ensimmäisellä kerralla. Yritän muistaa hengittää. Selviämme päätepysäkille, menemme kauppaan. Maailma tuntuu hirveän oudolta kun aurinko paistaa: ihmiset kulkevat vapaasti, nauraen, ilman jatkuvaa kamppailua siitä häviääkö itselleen ja tuleeko lopullinen sekoamisen ja sisäisen kirkumisen tunne. Yritän keskittyä ostoksiin. Kurkku, hae kurkku. Punnitse kurkku. Ota etiketti. Annan itselleni lyhyitä käskyjä, samoja käskyjä joita olen masennuksessa käyttänyt. Otsani kiiltää hiestä, mutta en luovuta. Minä en todellakaan luovuta.
Seuraavana päivänä menemme taas saman reitin. Voin hengittää jo vähän paremmin. R-kioskilla olo on tukala ja joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani, että pysyn itsessäni eikä pääni lennä pois. Starbucksissa tilaamme juomat, ja juodessani kylmää juomaani pysyn itsessäni aika hyvin. Melkein jopa nautin olostani, ja bussimatka menee jokseenkin hyvin.
Keskityn syömään säännöllisesti ja monipuolisesti. Juon paljon vettä. Menen nukkumaan ajoissa ja saan jopa unta. En ota enää rauhoittavia. Kumppanillani on ruusujuuritippoja, hän tiputtaa niitä vesilasiin. Juon niitä päivittäin, ne vahvistavat hermostoa eikä makukaan ole niin karsea kuin olisin pelännyt. Osa minusta haluaisi hautautua kissojen turkkiin ja olla menemättä ulos. Itse asiassa en haluaisi mennä ulos ollenkaan, sillä se tuntuu vaaralliselta ja epämiellyttävältä paikalta, mutta en voi luovuttaa. Jos nyt luovutan, paniikkihäiriö pahenee kunnes lopulta minusta on jäljellä vain tärisevä olento, ja sitä en halua. Olen tottunut menemään ja tulemaan kuten tahdon, päästäni viis.
Menen käymään kotona. Bussissa on huono olo, olen hiessä ja jännittää. Ostan leivän, tuntuu että syömällä parannan oloani. Leivän välissä on paistettua kananmunaa, juustoa ja kinkkua, ja siihen on struutattu sinappista majoneesia. Menen metroon, oloni on hutera. Leipä ällöttää minua, mutta keskityn syömään sitä haukkaus haukkaukselta. Näytän varmaan vihaiselta pureksijalta, mutta en välitä. Oloni on todella huono, matkapahoinvointiakin on. Vihaan leipääni, se maistuu karsealta, mutta tiedän että se tekee oloni paremmaksi. Haukkaan, pureksin raivoisasti, keskityn makuun, nielaisen. Haukkaan, pureksin, nielaisen. Oloni muuttuu paremmaksi hiljalleen. Vielä yksi bussimatka ja olen kotona. Rauhoitun luonnossa, olo paranee lisää. Olo on melkein normaali.
Hiljalleen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, kohtaaminen kohtaamiselta pureksin itseni läpi sinappisen ja pahanmakuisen paniikin. Taistelu itseään vastaan on kaikista vaikein. Oma pää on voimakas vihollinen. Pitkään jatkunut tunnestressi toimi laukaisijana, mutta entä sitten? Tärkeintä oli se, että minähän näytin itselleni - ja voitin.
Kirjoitin 2.5.2016 frisbeegolfista. Hyvät säät innostavat lennättämään kiekkoa ja putki on taas päällä. Ei ole huono addiktio tämä frisbeegolfaaminen. Joko olen käynyt parin kaverin kanssa tai itsekseni. Jos kaipaa vähän kovempaa tahtia ja rauhaa omille ajatuksilleen, yksin on hyvä mennä. Kavereiden kanssa taas on se ryhmän ilo ja suurempi mahdollisuus löytää kadonnut kiekko.
Kaverini teki hiljattain kaavion siitä, mihin aika oikeastaan kuluu frisbeegolfissa:
Frisbeegolf Suomi -FB-ryhmässä esitettiin myös hienoja lisälohkoideoita:
+ yksi lohko puille haistattelulle
+ yksi lohko kiroilulle
+ yksi lohko turhanpäiväisille rupattelulle
+ yksi lohko somettamiselle
+ yksi lohko jonottamiselle, etenkin jos on liian iso ryhmä edellä (5 tai enemmän)
+ yksi lohko nesteytykselle
Ryhmässä kommentoitiin myös sitä, että oikeasti kiekon etsimiseen menee vielä enemmän aikaa. Itselläni on kyllä kokemusta tästä etsimisen ilosta. Kun väylällä on sankkaa aluskasvillisuutta (= nokkosia ja muuta pöheikköä), voi monenkymmenen minuutin etsimisen jälkeen joutua toteamaan että jatketaan, ehkä se löytyy viimeistään ennen talvea...
Siksi onkin hyvä että kiekossa on omistajan nimi ja puhelinnumero.
Aloitin harrastuksen viime vuonna ja olen jo hävittänyt kaksi draiveria. Toinen (Innovan Valkyrie) lensi lammikkoon ja toinen katosi pöheikköön. Jos tuo jälkimmäinen, tänä kesänä hukattu löytyy, olen kovin iloinen. Ostin tosin jo uuden draiverin, Westsiden Jousimiehen.
kuva: powergrip.fi
Vaikka frisbeegolfaaminen ajoittain nostaakin verenpainetta ("Missä se kiekko on?!" / "Eiiii! Nyt se lensi ihan väärään suuntaan!" / "Miksi hemmetissä tuolla on jotain randomeita kävelijöitä? Haluaako ne saada kiekon päähänsä?"), sillä on kuitenkin suotuisat vaikutukset hyvinvointiin.
Liikuntaa, maisemia, kokonaisvaltaisesti parempi mieliala, mahdollisesti hyvä seura, oman edistymisen huomaaminen, kärsivällisyysharjoittelu, addiktio.
Jopa silloin kun heitto lipsahtaa, voi todeta että ainakin se meni eteenpäin. Edes sen pari metriä.
Vaikka Norppaliveä joutuukin odottamaan seuraavaan vuoteen, on samainen kamera asetettu nyt kalasääsken pesään. WWF Suomi ilmoitti asiasta Facebook-sivuillaan. Livelintula sijaitsee Linnasaaren kansallispuistossa joka sekin on Saimaalla.
Miksi katsoa livenä kalasääskiä?
+ uljaat maisemat sykädyttävät työtuolissa kyhjöttävää työntekijää
+ kalasääsket ovat kauniita, suurikokoisia petolintuja, joiden rävähtämätön tuijotus herättää kunnioitusta - ei mikä tahansa undulaatti
+ kun munat on munittu, seuraa odotus kuoriutumisesta
+ latvan pesässä keinuessa tuudittautuu meditatiiviseen tilaan, verenpaine laskee
+ sääksilive auttaa norppaliven kaipuuseen
+ norppa vei veden, sääksi ilman - ehkä seuraavaksi on maan ja karhujen vuoro?
Ja ei, kyse ei ole Taru Sormusten herran hiisistä, vaan historiallisista pyhistä luonnonpaikoista. Niille on uhrattu ruokaa ja juomaa (ja osa luonnonuskoisista uhraa niille edelleenkin). Paikoilla on pidetty rituaaleja, rukoiltu ja parannettu.
Kilpailu on kansainvälinen ja sen järjestää virolainen Hiite Maja- säätiö, Viron omauskoisten Maavalla Koda ja Tarton yliopiston pyhien luonnonpaikkojen keskus.
Kilpailun pääpalkinto on 1000 euroa ja alle 16-vuotiaiden sarjassa palkinto on 200 euroa. Lisäksi kilpailussa myönnetään 300 euron uralilaisten kansojen erikoispalkinto. Kilpailun voittajat palkitaan loppuvuodesta Tartossa, Virossa.
