Sanamitta

Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kasvit on ruokittu, multa tuoksuu. Lattialla on aurinkoläiskä, johon henkinen kissamaisuuteni mielellään käpertyisi. Menen lattialle pitkäkseni, oikaisen raajat, toinen käsi osuu aurinkoläiskään. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, selkäranka arvostaa. Rauhallinen hengittäminen rentouttaa kropan. Katson kattoon; se on valkoinen ja valo siivilöityy siihen säikeinä. Unettaa, hyvä olla juuri tässä.

Tätä pitäisi tehdä useammin. Olla läsnä, rennossa tilassa, oikaista itsensä suoraksi ja antautua olemassaolon hetkeen. Lattia, metsänpohja, ruohikko, niitty, kallio, hiekkaranta - vaikka kellua selällään veden hyväiltävänä. Olla siinä hetkessä antautuneena. Ei pitää huolta asioista, ei miettiä milloin pitää laittaa ruokaa, syödä, viedä koira, maksaa laskut, kiirehtiä bussiin, tuijottaa kännykkää.

Tuntea kaikilla aisteillaan se hetki. Hengittää rauhassa. Miltä kosketuspinta tuntuu selkää vasten? Jos makaan kalliolla, onko kallio sileä vai rosoisempaa laatua, onko siinä jäkälää tai sammalta? Jos hiekkarannalla, mikä tuoksuu ja miltä hiekka tuntuu kättä vasten? Jos ruohikolla, paistaako aurinko lämpöisenä vai kuumana, onko käsivarren etäisyydellä voikukkaa vai haparoinko käsiini pelkkää ruohoa?

Kokeile joskus maata puun alla. Katso lehvästöä ja oksia. Mikä eläin olisit? Oksilla hyppivä orava vai kauniisti luritteleva mustarastas tai peippo, vai kenties hetken kaarnalla tuntosarviaan värisyttelevä perhonen? Tunne se hetki missä olet, eikä sinulla ole kiire. Kiirettä riittää, jätä siis hetki aikaa olemiseen, läsnäolossa kellumiseen.

Ihmisiä on paljon, silti vähemmän kuin tuntemuksia ja ajatuksiani. Kävelen Kolmen sepän patsaan ohi. Haistan urean, kahvin, autojen pakokaasut, tupakansavun. Jonkun vastaantulijan hajuvesi on vähällä tyrmätä minut paksulla seinämällään. Kuulen ratikoiden kirskunnan, lokkien huudot, eri menopelien harmaan mutta sävelasteikon loppupäähän asteittain sijoittuvan hurinan, kiireisen tööttäyksen, kenkien kopinan kiveystä vasten, kuulen kuinka pulu lehahtaa lentoon, kerjäläinen helisyttää yksinäisiä lanttejaan kahvikupissa. Suussa maistuu maitokahvin rippeet, kieli on karhea ja janottaa, kaivan vesipullon repusta, veden liike pullossa on rauhoittava verrattuna kiireiseen ja jyrkkään ihmismassaan. Avaan korkin, nostan pullon huulilleni. Suuhuni virtaa kylmän ilman viilentämä kraanavesi, puhdistava, rauhoittava, tasaava. Näen pilvien raosta palan sinistä taivasta kattojen yllä.

Kun on herkät aistit ja tietoa tulvii jokaisen väylän kautta, on osattava pysähtyä. Pysähtymisellä en tarkoita pelkästään konkreettista juomataukoa ihmisvilinässä, vaan ihan taukoa arjesta. Aikataulu ei koskaan saisi olla liian täynnä. Siihen pitäisi aina mahtua oman ajan, rutiinien, työn tai opiskelun lisäksi Se hetki, jolloin ihan vain keskittyy olemaan läsnä. Hengittämään rauhassa ja tietoisesti.

Meillä kiireisillä ihmisillä - etenkin kaupunkilaisilla, tuntuu olevan usein vähän liian kiire. Nopea kävelyrytmi, "paahtaminen" niin kuin kaveripiirissäni sanotaan, on aika tyypillinen tapa. Lokkien kirkuna siivittää jalkoja nopeampaan tempoon, punainen jalankulkijavalo saa meidät näkemään punaista. Vaihtuisi jo! Ihan arjen lomassakin voi yrittää olla läsnä. Vaikka niissä liikennevaloissa. Koskaan aikataulu ei saisi olla niin tiukka, ettei ehdi minuuttia odotella valojen vaihtumista. Jotkut lenkkeilijät pomppivat paikallaan odotellessaan, ja kyllä ymmärränkin sen kun flowta ei halua pysäyttää. Mutta missä vaiheessa sitä sitten pysähtyisi?

Liikennevaloissa odottaminen, kassalla jonottaminen, hetki lääkärinaikaa ennen - niistä kaikista voi saada enemmän irti. Hengitä. Ole läsnä. Mitä haistat? Mitä kuulet? Mitä näet? Mitä tunnet? Millainen on maa tai lattia jalkojesi alla? Onko se rosoinen, pehmeä, liukas, kylmä vai lämmin? Miltä vaatteet tuntuvat ylläsi? Rentouta kehosi sen verran kuin voit. Ajattele tilanne rentoutusharjoituksena. Itse inhoan sanaa mindfulness tai downshiftaaminen, mutta jos koet ne paremmaksi avuksi keskittymisessä, go for it. Huomaatko pidättäväsi hengitystä? Päästä se vapaaksi. Hengitä, sinulla ei ole mihinkään kiire, ei juuri nyt. Ehdit leijailla työstressissä tai mustin ulkoiluttamisessa myöhemminkin.

Järjestä itsellesi aikaa. Ei netissä olemiseen (koska sitä järjestyy aina jotenkin kummallisesti muutenkin), vaan ihan vain olemiseen. Mene ulos. Luonto auttaa kummasti. Toiselle sopii puisto siisteine pensasrivistöineen, toiselle villimpi (talousmetsä), kolmannelle Nuuksio tai muu isompi metsäinen alue. Kävele, hengitä, ole. Se ei ole lopulta niin vaikeaa.

No mitähän hyötyä tuostakin sitten on? Kun ei ole tehokas ajanhallinnassaan? Kyllä nyt pitää erikseen aikatauluttaa tämäkin irtiotto. Ehtisikö sitä kymmenen minuuttia keskittyä hengittämään aamumurojen ja mustin viemisen välillä, tai jospa sitten töistä tullessa... Ai mutta silloin ei jaksa, ehkä huomenna tai viikonloppuna? Jos vaikka ensi kuussa...? Ei. Nyt. Ehkä kannattaa havahtua viimeistään siinä vaiheessa kun koet stressiä stressittömän ajan järjestämisestä. Siinä vaiheessa kannattaa pysähtyä ja miettiä, onko elämän pakko olla niin kiireistä että ei voi hetkeksikään heittäytyä oravanpyörästä pois. Sinä voit halutessasi olla oman elämäsi orava, joka valitsee pyörästä hyppäämisen. Siihen kun voi hypätä niin helposti takaisin.

Ihoa kiristää, ihoa kutittaa. Se punoittaa, hilseilee ja on täynnä punaisia pieniä näppylöitä. Rasvaan päivittäin, kosteutan, vältän uimahalleja vaikka uimisesta pidänkin. Talvi tuntuu atoopikon iholla.

Atooppinen iho ei pidä normaalin ihon tavoin kosteutta ja rasvaa sisällään, ja monet kemikaalit ärsyttävät ihoa. Uimaveden kloori, hiki, karkea vaatemateriaali ja kuiva sekä kylmä ilma pahentavat oireilua.

Talvella käsivarsieni iho on suurelta osin karkean ihottuman peitossa, jota kutsun lempinimellä hiekkapaperi. Joillain alueilla ihottumaa ei ole, mutta kuiva iho kyllä on, ja kutisee uutterasti. Yritän olla raapimatta, mutta aina ei muista. Kylmäpuristettu kookosöljy auttaa jonkin verran, samoin suolasaippuointi ja leivinsoodasta ja öljystä tehty tahna.

Atooppinen iho muistuttaa yleensä olemassaolostaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti kutinan tai ihottuman muodossa. Sen kanssa pystyy kuitenkin aika hyvin luovimaan. Pesulla voi käydä niin kuin hyvältä tuntuu, mutta perusvoidepurkki kuuluu atoopikon kylpyhuoneen vakiovarusteisiin ja sitä on myös syytä käyttää ahkerasti. Liikuntaa voi aivan hyvin atoopikkokin harrastaa, hiki on kuitenkin viisasta huuhdella nopealla suihkulla pois välittömästi liikunnan jälkeen. Pehmeä puuvilla ja muut hellävaraiset luonnonkuidut ovat atooppisen ihon ystäviä. (lähde: Atopialiitto)

Talvi on visuaalisesti kivaa aikaa, ja on se mukavaa ettei lumi sula, mutta kylmä ja kuiva ilmanala tekee kirjaimellisesti hallaa iholleni. Suomalaisista noin joka viidennellä on atooppinen iho. Jos kuulut meihin, niin osanottoni. Haaveilen etenkin talvisin lämpöisistä etelänlomista, ei pelkästään kylmyyden vuoksi vaan myös siksi, että valohoito auttaa. Kesällä käsivarsieni ihottuma rauhottuu melko hyvin eikä iho punoita enää niin pahasti.

Olisi kyllä siistiä (ja melkoisen epätodennäköistä) jos reilu miljoona suomalaista pääsisi talvikautena muutamaksi viikoksi aurinkolomalle ihoaan parantelemaan. Hei Kela, miten ois?

Pahinta on se, jos on näkymätön. Haluan aina saada tunnereaktion aikaiseksi. Negatiivinenkin reaktio on parempi kuin ei reaktiota ollenkaan. Jos en saa ketään reagoimaan, olen näkymätön.

Yläasteella olin vahvasti koulukiusattu. Negatiiviset reaktiot olivat inhottavia, mutta tyhjintä oli se kun minusta tehtiin osa seinää. Seurasin välitunnilla muuta maailmaa. Olin yksi tiilistä. Opin huomaamaan erilaisia ihmistyyppejä, erilaisia tapahtumia. Kutsuin itseäni tarkkailijaksi, halusin edes nimetä itse itseni, vaikka muualta ei olisi tullut olomuotoni tunnustamista. Olo oli ontto, koska en ollut näkyvissä.

Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi, tunnustetuksi. Avatar-elokuvassakin tunnustetaan toinen sanomalla: "I see you." Minä näen sinut. Minä tunnustan sinut. Sinä olet näkyvä.

Näkymätön Ninni alkoi tulla hiljalleen näkyväksi kun hänet tunnustettiin. Parhaiten näkymättömän ihmisen saa näkyviin tunnustamalla, positiivisen tunnereaktion saattelemana. Mutta jos tunnereaktiota ei ole lainkaan... se on sama kuin sinua ei olisi, ja pahinta se on sen ihmisen kohdalla, josta välität.

Kysyin yläasteella yhdeltä kiusaajaltani, miksi hän kiusaa minua. Hän katsoi ohitseni, lävitseni, ei puhunut, ei reagoinut mitenkään minuun. Hän reagoi minuun vain silloin kun halusi tuoda itseään enemmän olevaksi, tallaamalla toista. Kuin puhua kuuroille korville. Kuurot korvat tekevät sinusta tunnistamattoman. Sokeat silmät tekevät sinusta näkymättömän. Mykät suut tekevät sinusta olemattoman.

Olen välillä ärsyttävä yrityksessäni olla näkyvä. Aiemmin pelkäsin tulevani nähdyksi kun olin tottunut olemaan ei-kukaan. Vähättelin itseäni, vähättelin saavutuksiani. Nyt kun uskallan olla oma itseni, yritykseni aiheuttaa reaktioita on jopa ajoittain raastava. Hei huomaatko minut? Kai sinä näet minut? Olenhan minä olemassa? Olenhan olemassa vielä senkin jälkeen kun avaan suuni? Olenhan olemassa vielä, kun näytän itseni ja avaan sydämeni?

Jos saan alulle edes pienen ärtymyksen kipinän, riemastun. Reaktio. Sen ei tarvitse olla iso. Jos saan alulle suuren reaktion, ilotulitteita ja revontulien leimuamista, se on parasta. Minulla on ehkä ongelmana se, että haluan kaikkien pitävän minusta. Se olisi sama kuin jatkuva auringonpaiste, tuntuisi mukavalta ja ihanalta, lämmittäisi sisintä, mutta aurinkokaan ei paista jatkuvasti, eikä niin pidäkään. Ja jos aiheutan vain välinpitämättömyyttä, alan tuntea itseni näkymättömäksi ja se tuntuu pahalta. Edes se inhottava, negatiivinen reaktio on silloin parempi kuin ei mitään. Tiedän, että siinä on ongelma.

Jossain vaiheessa aloin käyttää huumoria saadakseni huomiota. Joku saattaa tietää, että teen joskus stand uppia. Useimmat tietävät, että minulla on vikkelä kieli ja kiero huumorintaju. Oli mukavaa saada huomiota vitsikkyydellä. Mutta mitä enemmän olin vitsikäs ja yritin saada naurua, positiivista reaktiota, sen enemmän aloin taas muuttua näkymättömäksi. En ollut minä, naurattamisesta oli tulossa rooli. Pakko olla hauska, jotta muut pitävät sinusta. Jotta muut maalaavat sinut näkyväksi.

Välillä huomaan, että tulee sorruttua hauskuuttajan rooliin. Se on vähän liian helppo rooli, ja salakavala. Sillä jos heittäydyn pellenä eteesi, etkä lotkauta korvaasi, maiskauta paheksuvasti suutasi tai edes pyörittele silmiäsi, olen epäonnistunut näkymisessäni. Hermostun. Eikö tuo huomannut minua edes narrin roolissa? Olenko minä sittenkin näkymätön Ninni?

Pystyn olemaan vakava. Yritän enemmän olla minä itse. Kun olin liian pitkään "se hauska tyyppi", muut pukivat minut edelleen siihen rooliin, ja nauroivat minulle kun puhuin tärkeistä, vakavista asioista. Siitä saattoi tulla hyvin näkymätön olo. Olla näkyvä väärällä tavalla, sekin on kuin et olisi oikeasti olemassa.

Jos joku sanoo minulle, että tee jotain, olet siinä hyvä, niin minä teen ja iloitsen. Silloin näyn kuin korkealle lentävä, värikäs ilotulite. Jos joku sanoo, etten saa tehdä jotain, niin minähän teen. Ihan kerta kiellon päälle. Katso minua, miten ärsyttävä olen! Näe minut kaikessa vittumaisuudessani! Jos joku sanoo, että siinäs teet, minua ei liikuta, tuntuu pahalta.

Olla hyväksytty itsenään on tärkeää. Olla näkyvä, tunnustettu ihmisenä, tuntevana olentona, yksilönä. Lähimmät ihmiset huomaavat sinut, vaikket olisikaan kasvotusten heidän kanssaan. Voit olla oma itsesi ja näkyä, ja se on ihanaa. Se, joka pääsee kurkistamaan sydämeesi, näkee sinut aina. Näkyminen edes jollekin on tärkeää meille jokaiselle.

Herään aamulla, käyn lämpimässä suihkussa ja pyyhettä ympärille kietoessani katson peiliin. Vesihöyry on sumentanut peilin pinnan, ja kasvojeni yksityiskohtia ei näy. Olen vain karkeasti maalattu läikkä, tummaa tukkaa ja punainen tuhru huulten kohdalla. Tältä minusta näyttävät ne, joiden ulkonäön yritän muistaa jälkeenpäin. Olen kasvosokea.

Havahduin pienenä siihen, että en millään pystynyt erottamaan kahta serkkupoikaani toisistaan. Olivatkin vielä saman pituisia, hiukset samaa sävyä ja olemukset yhtäläiset. En edelleenkään ole aina varma, kumpi on kumpi.

Murrosiässä luin hyvin paljon fantasiakirjallisuutta ja kehitinkin oman fantasiamaailman lukuisine hahmoineen. Muistan tunteneeni itseni tyhmäksi kun en muistanut yhden melko keskeisen hahmon ulkonäköä. Kun yritin muistella sitä, piirteet karkasivat kuin liukuen tiehensä. Jouduin luomaan hahmon ulkonäön kokonaan alusta.

Kautta opiskeluiden olen ollut aika kujalla siitä, kuka kukin on, eikä huono nimimuisti ole auttanut asiaa lainkaan. Etenkin kun yläasteella ihmiset alkoivat pukeutua samalla tavalla, suurin osa ihmisistä tuntui minusta oikeasti kopioilta toisistaan.

Lukiosta valmistuttuani opiskelin leipuri-kondiittoriksi. Ryhmässäni oli kaksi naista, jotka olivat mielestäni todella kuin identtiset kaksoset. Tummat hiukset, pyöreähköt kasvot, tietynlainen olemus. Vasta puolentoista vuoden jälkeen opin erottamaan heidät toisistaan, ja nyt kun mietin oppimaani, tavallaan ymmärrän miksi sekoitin heidät. Tavallaan taas en ymmärrä.

Kerran kun eräs tuttu kysyi tietoja tapaamistani henkilöistä, kuvailin heitä persoonan kautta. Tällöin tuttuni huomautti, että onpa kiva kun en kuvaile ihmisiä ulkonäöllisesti vaan syvemmällä tasolla, että voi kun hänkin voisi huomata tuollaisia asioita heti ensitapaamisella. Siitä jotenkin havahduin, että hetkinen, onko ulkonäön pitkällinen muistaminen normi ja miksi minä en muista?

Minulla diagnosoitiin kasvosokeus noin puolitoista vuotta sitten. Minulle näytettiin pitkä kuvasarja lukemattomia erilaisia kasvoja, ja ne sekä muutamat muut joita sarjassa ei ollut ollut, näytettiin tunti myöhemmin. Tunnistin muutaman yksittäisen, ja useat kasvot sekoitin helposti toisiinsa. Erityiset piirteet jäivät mieleeni, esimerkiksi erikoisen muotoinen nenä. Diagnoosin saaminen oli helpotus, sillä nyt tällä lahopäisyydellä oli nimi. Koska työskentelen ja harrastan paikoissa, jossa ihmisten vaihtuvuus on suuri, on helppo esittäytymisen yhteydessä sanoa, että hei, minulla on kasvosokeus, en varmaan muista sinua myöhemmin, eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Olen saanut hyvän vastaanoton tässä asiassa.

Minulta on kysytty, muistanko läheisteni kasvot. Kyllä ja ei. Tunnistan heidät heti nähdessämme, mutta jos emme ole nähneet pariin päivään, muistellessani kasvoja muistan vain erityiset piirteet. Hiusten värin, sen ovatko ne kiharat vai suorat, joidenkin kohdalla muistan silmien värin, mutta se on harvinaisempaa. Helpoiten tunnistan ihmiset heidän äänestään ja suun muodosta.

Minulla on kasvosokea ystävä, jonka kanssa minulla oli hiljattain mehevä keskustelu aiheesta. Ymmärsin sitä kautta, että en oikein muista omia kasvojanikaan. Periaatteessa kärjistettynä aina kun herään, itsensä näkeminen peilistä tuntuu uudelta ja jännittävältä. Ainakaan aika ei käy pitkäksi!

Joillakin ihmisillä kasvojen muistaminen on todella helppoa. Heikäläisiä tavatessani vitsailen yleensä siitä, että olen syntymässäni antanut heille kasvojentunnistuskykyni.

On kuitenkin hyvä, että pystyn kompensoimaan vaikeuttani tunnistaa kasvoja. Uskon aistiyliherkkyyteni auttavan tässä ja lisäksi olen vahvasti muuta kautta visuaalinen. Vaatteiden yksityiskohtia muistankin hyvin, joskin siitä ei ole ihmisten kanssa kovinkaan paljon apua - vaatteet kun vaihtuvat alati. Kiinnitän entistä enemmän huomiota ihmisten olemukseen ja energiaan. Pystyn kuvailemaan ihmisiä parhaiten heidän persoonansa kautta.

Jos joku tervehtii minua kadulla, useimmiten hämmennyn. Kun henkilö otetaan tyypillisestä ympäristöstään ja laitetaan muualle, se voi vaikeuttaa tunnistamistani suuresti. Joskus varmasti vaikutan jopa tylyltä, koska en kerta kaikkiaan saa päähäni, kuka minua moikannut henkilö oli.

Ystävieni lemmikkien kasvojakaan en oikein muista. Valokuvat tietysti auttavat, kuten ihmistenkin tapauksessa. Mutta on se vähän hassua, kun ei viikkoa myöhemmin oikein saa mieleensä, miltä ystävän koira näyttää kasvoistaan. Toisaalta luonteen leikillisyys ja eläimen pehmeän turkin tuntuma jää erityisen hyvin mieleen. Onneksi on muitakin tapoja tunnistaa. Kiitos siis aistiherkkyyden, etten ole ihan pihalla koko ajan.

Nyt on taas se vuodenaika, jolloin kylmä tuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin, kädet kohmettuvat ja kynnet sinertävät. Kastematojakaan ei tarvitse enää väistellä sateella, sillä madot ovat liian kylmissään noustakseen mullan povesta.

Itsellänikin on kieltämättä välillä vaikeutta nousta ja lähteä ulos, mutta jos on vetoisa asunto kuten minulla, on melkeinpä sama onko ulkona vai sisällä - sitä jäätyy kuitenkin.

Vanhoissa kerrostaloissa on usein ominaisuutena vetoisuus. Kesällä on kuuma ja talvella on kylmä. Ikkunat falskaavat, eikä tylsyys pääse iskemään kun tökkii pumpulia vetoisiin rakoihin. Tiivistenauha ei pysy kiinni, vaan rullautuu hiljalleen irti. Ikkunalaudalla olevat kasvit kellastuvat kun eivät kestä vetoa, ja ikkunankehyksen alle rullaa yhden ylimääräisen viltin eristeeksi - siemenestä kasvatettuja avokadontaimia kun ei kovin mielellään haluaisi menettää.

Mutta mitä iloa tai hyötyä on sitten vetoisuudesta?

1. Kun kädet jäätyvät, tulee toimeliaaksi. Niin ärsyttävää kuin tiskaaminen onkin, on se yllättäen miellyttävä toimenpide käsien lämmittämiseen.

2. Kannettava tietokone lämpenee myös jonkin verran, ja jos Youtubesta laittaa pyörimään kokoruututilaan videon nuotiosta tai roihuavasta takasta, voi melkein kuvitella olevansa oikean takan hehkussa.

3. Ikkunoiden tiivistäminen pitää puuhakkaana ja lämmittää.

4. Vaatekaapin perälle unohtuneet villavaatteet alkavat taas innostaa, ja ennen niin kutittavan karhea neule tuntuu aika mukavalta lisälämmikkeeltä kerrospukeutuessa. (Tietenkin alla pitää olla jokin muu vaatekappale, ettei tällainen aistiherkkä ärsyynny neuleen karkeudesta iholla.)

5. Jos laskee lattialle pienen limupullon ja unohtaa sen siihen, se säilyy kylmänä. Kuka muka tarvitsee jääkaappia tai kylmäkomeroa on kun vetoisa lattia?

6. Kun tuulee kovaa (esimerkiksi nyt) ja ikkunoista vetää, ilma on raikas aivan luonnostaan. Jos olet luonteeltasi laiska tuulettamaan, on 50-luvulla rakennettu talo omiaan juuri sinulle!

7. Sanotaan, että nukahtaa helpommin viileässä huoneessa. Kyllä, se pitää paikkansa. On mukava kääriytyä paksun peiton alle ja viileänraikas huoneilma nopeuttaa nukahtamista.

8. Aamuisin voi säästyä aikaa pukeutumisessa, sillä kylmä ilma jouduttaa vaihtamaan yövaatteet nopeasti lämpimämpiin. Sama koskee suihkussa käymistä: suihkun jälkeen kylmä ilma tuntuu aivan erityisen kylmältä, eikä malta olla pukeutumatta. Tämänkin takia vetoisa asunto olisi erityisen hyvä joutilaalle ihmiselle.

Vaikka vetoisuudesta löytyykin hyviä puolia kun oikein miettii, on se silti epämiellyttävää. Jos kuitenkin koet olevasi lämminverinen tai aamurutiinisi kestävät liian kauan, voi vetoisa asunto olla omiaan juuri sinulle.

Suu kuivuu, kädet ovat jäässä, mitään ei saa alas, mahaan sattuu ja hengittämiseen täytyy keskittyä. Kuulostaako tutulta?

Esiintymisjännitys on hyvästä, jos se saa ihmisen liikkeelle ja tekemään asioita, mutta pahimmillaan se lamauttaa ja tulee taistele tai pakene -reaktio. Itse olen ollut melkein aina kova jännittämään asioita, etenkin esiintymistä, vaikka pidänkin siitä ja olen siinä hyvä.

Viime viikonloppuna olin sekä perjantaina että lauantaina Lyhty ry:ssä kutsuvierasillallisilla juontamassa, ja vaikka jaoinkin juontajuuden toisen henkilön kanssa, se tuntui oikeastaan aluksi vaikeammalta. Kun juontaa yksin, tietää helpommin mitä sanoo ja pystyy aika lailla arvioimaan tapahtumien kulun. Työskentelen myös parhaiten yksin.

Aloitin taidokkaasti jännittämisen jo alkuviikosta ja jännitys paheni pikkuhiljaa mitä lähemmäs viikonloppua mentiin. Olin hyvin lähellä luovuttaa, mutta mentorini sai minut jatkamaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä en juurikaan pystynyt rentoutumaan, joten nukkumisesta ei oikeastaan tullut mitään. Kävin aamutuimaan hoitamassa joululaulutreenit ja muistan hajamielisenä piirrelleeni lohikäärmeitä kuvataideryhmässä, jossa käyn. Ehdin ottaa pienet, hermokireät tunnin torkut kotona ja sitten lähdin matkaan.

Matka taittui busseilla tai bussilla - en oikein muista vaihdoinko bussia, pääni oli tuolloin sumussa. Muistan epätoivoisen, mutta turhan yrityksen keskittyä muistiinpanoihin bussissa. Sydän hakkasi, valot tuntuivat hirveän kirkkailta. Osasin sentään jäädä oikealla pysäkillä ja minulla oli tarpeeksi aikaa yrittää rentoutua. Käytin rentoutumismenetelmää, jota voidaan myös kutsua eräänlaiseksi meditoinniksi tai maadoittumiseksi.

Etsin puun, joka tuntui kutsuvan minua, tässä tapauksessa muhkean kuusen. Nojauduin sen pihkantuoksuista runkoa vasten ja suljin silmäni. Visualisoin mielessäni jännittymiseni imeytyvän puuhun ja valuvan sen kylkeä pitkin maan uumeniin. Vastaavasti ollessani yhtä puun kanssa saisin sen kautta rauhoittavaa energiaa. Sain melko hyvin itseni tyyneen, tai ainakin vähemmän stressaantuneeseen tilaan, ja nautinkin jopa märän maan ja kuusen ominaistuoksuista. On muuten mielenkiintoista, kuinka aistiherkkyys tavallaan jää jännityksen pinkeän pallon alle, eikä ympäristön tuoksuja ja esteettisesti mukavia asioita huomaa niin helposti.

Kun olin ladannut itseni parempaan vireeseen pystyin astelemaan rakennukseen melko rennon oloisena. Sisällä oli kova hulina, kun ihmisiä ohjeistettiin ja tekniikkaa tarkistettiin. Yritin etsiä rauhoittavaa paikkaa siinä onnistumatta, joten keskityin sitten hengittämään ja kävelemään tilassa. En voinut olla paikoillani, kun hermostuneet pienet muurahaiset vipelsivät selkärankaani pitkin.

Lopulta, itse H-hetken aikaan hermoni pysyivät yllättävän hyvin kurissa eikä ääneni edes tärissyt. Pahin jännitys tuntui olevan ennen varsinaista tilannetta, itse juontaminen sujui kuin vettä valaen ja sain kakistettua ulos pienen kevennyksenkin.

Alkuruoan ja pääruoan välissä oli tyhjää, ja yllätin itseni sekä muut esittämällä oman kappaleeni a cappellana - ja ex tempore. Jos olisin etukäteen sopinut esittäväni jotain, olisin varmaan saanut paniikkikohtauksen, mutta äkillinen päätös toimi hyvin. Kyllähän ääneni värisi, mutta sitä luultiin tunteelliseksi, lauluun kuuluvaksi värinäksi, ja vaikka lopussa minun oli puristettava mikrofonitelinettä saadakseni viimeiset säkeet ulos ja käsien tärinän loppumaan, koko esitys meni hyvin ja sain upeat aplodit.

Sitten iski jälkitärinä, ja käteni vatkasivat kuin olisin kantanut painavia kauppakasseja kilometritolkulla. Mutta oli se sen arvoista, ja pystyin tämän jälkeen olemaan melko rento loppuillan. Juontaminen ei tuntunut enää niin ihmeelliseltä kuin se oli tuntunut viikon varrella, ja olin todella tyytyväinen siihen, etten jättänytkään mahdollisuutta väliin.

Seuraava päivä sujui vielä paremmin, ja mikä hupaisinta, rento juontajatoverini jännitti tällä kertaa kuin ei olisi koskaan esiintynyt. Perjantaina jännitykseni oli ollut asteikolla 0-10 kymmenessä, mutta lauantaina asteikko kipusi vain kolmoseen. Ja pakko sanoa, minä nautin olostani. Hymyilin, nauroin, laskin leikkiä ja nautin kaikilla herkillä aisteillani tunnelmasta. Esitin tälläkin kertaa lauluni - eri yleisölle tosin, ja koko esitys meni nappiin. Ääni pysyi hallinnassa ja sain kuulla itkettäneeni ihmisiä! Aikamoinen kokemus.

Oli hienoa seurata omaa edistymistään jännittämisen parissa. En usko, että esiintymisjännitykseni tulee koskaan parantumaan, sen verran krooninen jännittäjä olen. Mutta jos oppisin olemaan vähemmän hermokimppu, olisin tyytyväinen.

Monilla vuosikausia esiintyvillä voi olla silti, edelleen, aivan järjetön esiintymisjännitys, joka saa heidät oksentamaan ennen esitystä ja jännittämään itsensä kipeiksi. Joitakin ei jännitä paljoakaan. Mutta uskallan väittää, että esiintymisjännitys kulkee suurimmalla osalla ihmisiä käsi kädessä esiintymisen kanssa, ja tulee aina kulkemaan. Minun pitää vain hyväksyä se osaksi persoonallisuuttani.

Olen saanut palautetta eri tahoilta siitä, että olen tulkinnut liian vapaasti termejä. Olen siis käyttänyt "Millaista on olla aistiherkkä?"- tekstissäni myös yliherkkyyden kokemuksia, ja olen saanut nyt paremman vainun siitä mikä niitä erottaa. Ajattelin tehdä täten pienen kirjoituksen termien yhdistävistä ja erottavista tekijöistä. Kiitos palautteen antajille!

Aistiherkkyys on erityisherkkyyden yksi osa-alue, ja se voi olla erillään muustakin herkkyydestä. Aistiherkkyyttä voi olla myös se, että aistit eivät ole sen ylivirittyneemmät, mutta esimerkiksi jokin haju voi jäädä pidemmäksi aikaa häiritsemään, toisin sanoen aistien adaptaatio (= hajuun tottuminen tässä tapauksessa) tapahtuu huomattavasti hitaammin kuin tyypillisesti ihmisellä keskimäärin.

Aistiherkkyys on erityisesti aistien herkkyyttä (maku, haju, tunto, kuulo, näkö ym.) ja aistien vaikeutta rauhoittumiseen pidemmän ajan sisällä.

Entä erityisherkkyys? Blogissa "Erityisherkän elämää" (http://www.hspelamaa.net/#!itsetuntemus/c1cj3) avataan termiä mielestäni hyvin:

Eli aistiherkkyys on enemmänkin aistien herkkyyttä, kirjaimellisesti, ja erityisherkkyys on yleistä herkkyyttä, joka voi koskea kaikkia elämän osa-alueita aina aisteista tunnekokemuksiin ja luovuuteen.

Miksi en sitten hakenut tietoa ennen tekstini julkaisua?

Itse koen termin "yliherkkyys" enemmän negatiivisena kuin positiivisena. On herkkyyttä ja erilaisia herkkyyden tasoja, ja laittamalla etuliitteen yli- johonkin sanaan se nostetaan jalustalle. Ja se voi olla jopa negatiivista syrjintää. Me olemme herkkiä omilla tavoillamme. Tavanomaista herkempi kuulostaa mielestäni paremmalta kuin yliherkkä, tai tässä tapauksessa käyttämäni aistiherkkä. Koen myös aistieni herkkyyden välillä niin voimakkaana, ettei mieleeni tullut sitä, että sen voisi ehkä erottaakin yliherkkyydestä ylipäätään.

Mutta hei, oppimalla viisastuu. Me olemme maailmassa oppiaksemme asioita, ja tämä oli taas hyvä hetki oppia uutta, itse kunkin.

The Telegraph on julkaissut artikkelin erityisherkkyydestä, josta itse käytän sanaa aistiherkkyys, koska mielestäni termi erityisherkkä voi joskus saada negatiivisen sävyn. Esimerkiksi: "Tuo Kati on niin erityisherkkä, aina loukkaantumassa kaikista jutuista mitä sanon eikä siedä sitä että laitan hajuvettä kokoukseen." Riippuu tietysti asiayhteydestäkin.

Minua tuo artikkeli kosketti, ja se oli oikeastaan inspiraationa ensimmäiselle kirjoitukselleni; "Millaista on olla aistiherkkä?" Lainaus The Telegraphin artikkelista:

Rather than just being a personality type, like being shy or outgoing, being a HSP is defined as having a hypersensitive nervous system. As well as being easily overwhelmed by emotional things (they tend to have incredible empathy and get upset very easily), HSPs also have a Princess and The Pea-like sensitivity to physical things like lights, sounds, temperatures and even scratchy labels or certain fabrics.

Erinomainen artikkeli, suosittelen kovasti lukemaan. Maailmassa on paljon asioita, joista ei puhuta niin paljon kuin pitäisi.

Alla linkki musiikkikappaleeseen, joka sopii asiayhteyteen täydellisesti: Emeli Sandén Read all about it

Sitä, ettei saa unta yöllä kun miettii loukkasiko jotakuta tahattomasti ja tuntee siitä syyllisyyttä. Sitä, että hermostuu kun joku istuu viereen täpötäydessä bussissa, ja toisen hengitys rohisee korvan juuressa. Sitä, että välillä mainosten värit ja valot on niin voimakkaita, että tulee migreeni ja pitää päästä kotiin pimeään lepäämään, käpertyäkseen pieneen kasaan kuin oravatiskirätti. Sitä, että tietää paljon synonyymeja eri tunnekokemuksille. Sitä, että alkaa pyörryttää, kun ratikkaan tulee partavesipulloon hukkunut ja sen jälkeen viiden metrin säteelle istuu tuhkakupissa pyörinyt. Sitä, että suurinta osaa synteettisiä kangaslaatuja ei voi pitää ihoa vasten, että alkaa syyhyttää sisäisesti ja kuvottaa se staattinen, ihon alla kiemurtelevien henkisten matojen pinta. Sitä, että kylmät väreet hiipivät selkänahassa kun puraisee kimmoisaa lihapalaa tai pala läskiä soljuu kielen päällä. Sitä, että ohittava ambulanssi tuo pakoreaktion mieleen ja ratikkaa odottava henkilö kysyy kummeksuen miten minulla näin herkkä kuulo voi olla, kun hyppään puoli metriä ilmaan. Sitä, kun tulee kyyneleet vierien kotiin kun sotiminen ja ihmisten hätä riipaisee niin syvältä ettei kestä.

Se on myös sitä, että liikuttuu kauniista pilvistä ja pilvenkiehkuroista, kuinka tuuli kuljettaa niitä ja muotoilee ne uusiksi kuvioiksi. Sitä, että hyvän ruoan syöminen on kuin ilotulitus suussa. Sitä, että selkäpiitä hykerryttävän biisin kuunteleminen tekee yhtä aikaa surulliseksi ja elävämmäksi kuin koskaan. Sitä, että tuntee iloa kun toiselle tapahtuu jotain hyvää. Sitä, että ilahtuu yhdestä kuuraisesta lehdestä maassa tai pensaassa pörröisenä pörhistelevästä varpusesta. Sitä, että kotiin kävellessä huomaa tutussa katumaisemassa maalauksenakin toimivan värisävyjen yhdistelmän. Sitä, että värit ovat parhaimmillaan kirkkaammat ja yltäkylläisemmät, kuin mitä ne normaalilla henkilöllä olisivat. Sitä, että kävely metsässä on kuin sukellus lämpimään altaaseen täynnä tuoksuja, tekstuuria ja ääniä. Sitä, että liikuttuu iltakävelyllä tähtilaivastosta, jota yleensä katuvalojen loisteessa ei näy. Sitä, että haistaa ruusupensaiden juureen siroteltujen puulastujen pihkaisen tuoksun, ja muistaa samaan aikaan kaikkien joulujen joulukuuset ja sanomalehdelle tippuvan pihkan äänen, sekä mökin mäntyjen makeanpehmeän humahduksen sieraimissa. Sitä, kuinka ihanalta tuntuu sujahtaa puhtaisiin vällyihin kuuman, sademetsän vesiputousta muistuttavan suihkun jälkeen, ja kuinka kevyt on olo, kun on rakastunut.

Aistiherkkänä maailma on syvempi, suurempi ja moniulotteisempi. Herkkänä huomaa paljon enemmän vivahteita kuin normaalisti huomaisi. Usein ystäväni ihmettelevätkin sitä, että miten voin huomata niin paljon pieniä juttuja kun he kulkevat kokonaiskuvassa. Aistiherkkänä myös negatiiviset tunteet ovat syvempiä ja ne sattuvat herkemmin. Joskus jopa tuntuu, että muut ihmiset ovat kiviä joiden pinnassa routa ei tunnu, ja että itse on asfaltin raosta ponnistava kasvi, jonka pakkanen musertaa tomuksi.

Aistiherkkyyttä ei valita, se tulee syntymässä niin kuin fyysisetkin ominaispiirteet. Kun toiset näkevät vesiväripaletin yhdeksän erilaista sävyä, minä näen koko spektrin ja vielä sen yli.