Pahinta on se, jos on näkymätön. Haluan aina saada tunnereaktion aikaiseksi. Negatiivinenkin reaktio on parempi kuin ei reaktiota ollenkaan. Jos en saa ketään reagoimaan, olen näkymätön.
Yläasteella olin vahvasti koulukiusattu. Negatiiviset reaktiot olivat inhottavia, mutta tyhjintä oli se kun minusta tehtiin osa seinää. Seurasin välitunnilla muuta maailmaa. Olin yksi tiilistä. Opin huomaamaan erilaisia ihmistyyppejä, erilaisia tapahtumia. Kutsuin itseäni tarkkailijaksi, halusin edes nimetä itse itseni, vaikka muualta ei olisi tullut olomuotoni tunnustamista. Olo oli ontto, koska en ollut näkyvissä.
Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi, tunnustetuksi. Avatar-elokuvassakin tunnustetaan toinen sanomalla: "I see you." Minä näen sinut. Minä tunnustan sinut. Sinä olet näkyvä.
Näkymätön Ninni alkoi tulla hiljalleen näkyväksi kun hänet tunnustettiin. Parhaiten näkymättömän ihmisen saa näkyviin tunnustamalla, positiivisen tunnereaktion saattelemana. Mutta jos tunnereaktiota ei ole lainkaan... se on sama kuin sinua ei olisi, ja pahinta se on sen ihmisen kohdalla, josta välität.
Kysyin yläasteella yhdeltä kiusaajaltani, miksi hän kiusaa minua. Hän katsoi ohitseni, lävitseni, ei puhunut, ei reagoinut mitenkään minuun. Hän reagoi minuun vain silloin kun halusi tuoda itseään enemmän olevaksi, tallaamalla toista. Kuin puhua kuuroille korville. Kuurot korvat tekevät sinusta tunnistamattoman. Sokeat silmät tekevät sinusta näkymättömän. Mykät suut tekevät sinusta olemattoman.
Olen välillä ärsyttävä yrityksessäni olla näkyvä. Aiemmin pelkäsin tulevani nähdyksi kun olin tottunut olemaan ei-kukaan. Vähättelin itseäni, vähättelin saavutuksiani. Nyt kun uskallan olla oma itseni, yritykseni aiheuttaa reaktioita on jopa ajoittain raastava. Hei huomaatko minut? Kai sinä näet minut? Olenhan minä olemassa? Olenhan olemassa vielä senkin jälkeen kun avaan suuni? Olenhan olemassa vielä, kun näytän itseni ja avaan sydämeni?
Jos saan alulle edes pienen ärtymyksen kipinän, riemastun. Reaktio. Sen ei tarvitse olla iso. Jos saan alulle suuren reaktion, ilotulitteita ja revontulien leimuamista, se on parasta. Minulla on ehkä ongelmana se, että haluan kaikkien pitävän minusta. Se olisi sama kuin jatkuva auringonpaiste, tuntuisi mukavalta ja ihanalta, lämmittäisi sisintä, mutta aurinkokaan ei paista jatkuvasti, eikä niin pidäkään. Ja jos aiheutan vain välinpitämättömyyttä, alan tuntea itseni näkymättömäksi ja se tuntuu pahalta. Edes se inhottava, negatiivinen reaktio on silloin parempi kuin ei mitään. Tiedän, että siinä on ongelma.
Jossain vaiheessa aloin käyttää huumoria saadakseni huomiota. Joku saattaa tietää, että teen joskus stand uppia. Useimmat tietävät, että minulla on vikkelä kieli ja kiero huumorintaju. Oli mukavaa saada huomiota vitsikkyydellä. Mutta mitä enemmän olin vitsikäs ja yritin saada naurua, positiivista reaktiota, sen enemmän aloin taas muuttua näkymättömäksi. En ollut minä, naurattamisesta oli tulossa rooli. Pakko olla hauska, jotta muut pitävät sinusta. Jotta muut maalaavat sinut näkyväksi.
Välillä huomaan, että tulee sorruttua hauskuuttajan rooliin. Se on vähän liian helppo rooli, ja salakavala. Sillä jos heittäydyn pellenä eteesi, etkä lotkauta korvaasi, maiskauta paheksuvasti suutasi tai edes pyörittele silmiäsi, olen epäonnistunut näkymisessäni. Hermostun. Eikö tuo huomannut minua edes narrin roolissa? Olenko minä sittenkin näkymätön Ninni?
Pystyn olemaan vakava. Yritän enemmän olla minä itse. Kun olin liian pitkään "se hauska tyyppi", muut pukivat minut edelleen siihen rooliin, ja nauroivat minulle kun puhuin tärkeistä, vakavista asioista. Siitä saattoi tulla hyvin näkymätön olo. Olla näkyvä väärällä tavalla, sekin on kuin et olisi oikeasti olemassa.
Jos joku sanoo minulle, että tee jotain, olet siinä hyvä, niin minä teen ja iloitsen. Silloin näyn kuin korkealle lentävä, värikäs ilotulite. Jos joku sanoo, etten saa tehdä jotain, niin minähän teen. Ihan kerta kiellon päälle. Katso minua, miten ärsyttävä olen! Näe minut kaikessa vittumaisuudessani! Jos joku sanoo, että siinäs teet, minua ei liikuta, tuntuu pahalta.
Olla hyväksytty itsenään on tärkeää. Olla näkyvä, tunnustettu ihmisenä, tuntevana olentona, yksilönä. Lähimmät ihmiset huomaavat sinut, vaikket olisikaan kasvotusten heidän kanssaan. Voit olla oma itsesi ja näkyä, ja se on ihanaa. Se, joka pääsee kurkistamaan sydämeesi, näkee sinut aina. Näkyminen edes jollekin on tärkeää meille jokaiselle.