Sitä, ettei saa unta yöllä kun miettii loukkasiko jotakuta tahattomasti ja tuntee siitä syyllisyyttä. Sitä, että hermostuu kun joku istuu viereen täpötäydessä bussissa, ja toisen hengitys rohisee korvan juuressa. Sitä, että välillä mainosten värit ja valot on niin voimakkaita, että tulee migreeni ja pitää päästä kotiin pimeään lepäämään, käpertyäkseen pieneen kasaan kuin oravatiskirätti. Sitä, että tietää paljon synonyymeja eri tunnekokemuksille. Sitä, että alkaa pyörryttää, kun ratikkaan tulee partavesipulloon hukkunut ja sen jälkeen viiden metrin säteelle istuu tuhkakupissa pyörinyt. Sitä, että suurinta osaa synteettisiä kangaslaatuja ei voi pitää ihoa vasten, että alkaa syyhyttää sisäisesti ja kuvottaa se staattinen, ihon alla kiemurtelevien henkisten matojen pinta. Sitä, että kylmät väreet hiipivät selkänahassa kun puraisee kimmoisaa lihapalaa tai pala läskiä soljuu kielen päällä. Sitä, että ohittava ambulanssi tuo pakoreaktion mieleen ja ratikkaa odottava henkilö kysyy kummeksuen miten minulla näin herkkä kuulo voi olla, kun hyppään puoli metriä ilmaan. Sitä, kun tulee kyyneleet vierien kotiin kun sotiminen ja ihmisten hätä riipaisee niin syvältä ettei kestä.
Se on myös sitä, että liikuttuu kauniista pilvistä ja pilvenkiehkuroista, kuinka tuuli kuljettaa niitä ja muotoilee ne uusiksi kuvioiksi. Sitä, että hyvän ruoan syöminen on kuin ilotulitus suussa. Sitä, että selkäpiitä hykerryttävän biisin kuunteleminen tekee yhtä aikaa surulliseksi ja elävämmäksi kuin koskaan. Sitä, että tuntee iloa kun toiselle tapahtuu jotain hyvää. Sitä, että ilahtuu yhdestä kuuraisesta lehdestä maassa tai pensaassa pörröisenä pörhistelevästä varpusesta. Sitä, että kotiin kävellessä huomaa tutussa katumaisemassa maalauksenakin toimivan värisävyjen yhdistelmän. Sitä, että värit ovat parhaimmillaan kirkkaammat ja yltäkylläisemmät, kuin mitä ne normaalilla henkilöllä olisivat. Sitä, että kävely metsässä on kuin sukellus lämpimään altaaseen täynnä tuoksuja, tekstuuria ja ääniä. Sitä, että liikuttuu iltakävelyllä tähtilaivastosta, jota yleensä katuvalojen loisteessa ei näy. Sitä, että haistaa ruusupensaiden juureen siroteltujen puulastujen pihkaisen tuoksun, ja muistaa samaan aikaan kaikkien joulujen joulukuuset ja sanomalehdelle tippuvan pihkan äänen, sekä mökin mäntyjen makeanpehmeän humahduksen sieraimissa. Sitä, kuinka ihanalta tuntuu sujahtaa puhtaisiin vällyihin kuuman, sademetsän vesiputousta muistuttavan suihkun jälkeen, ja kuinka kevyt on olo, kun on rakastunut.
Aistiherkkänä maailma on syvempi, suurempi ja moniulotteisempi. Herkkänä huomaa paljon enemmän vivahteita kuin normaalisti huomaisi. Usein ystäväni ihmettelevätkin sitä, että miten voin huomata niin paljon pieniä juttuja kun he kulkevat kokonaiskuvassa. Aistiherkkänä myös negatiiviset tunteet ovat syvempiä ja ne sattuvat herkemmin. Joskus jopa tuntuu, että muut ihmiset ovat kiviä joiden pinnassa routa ei tunnu, ja että itse on asfaltin raosta ponnistava kasvi, jonka pakkanen musertaa tomuksi.
Aistiherkkyyttä ei valita, se tulee syntymässä niin kuin fyysisetkin ominaispiirteet. Kun toiset näkevät vesiväripaletin yhdeksän erilaista sävyä, minä näen koko spektrin ja vielä sen yli.
