Joskus syy on keskittymisvaikeuden. Joskus väsymyksen. Joskus tympäännyttää, ärsyttää, on kiire. Joskus ei vain muista. Tiskivuori kohoaa kilpaa pyykkivuoren kanssa, kuivat pyykit ovat olleet narulla jo viikon. Pölyä on kerääntynyt joukoittain nurkkiin. Urakka tuntuu vaikealta jo aloittaessa.
Itseään moittii laiskuudesta ja saamattomuudesta. Mitä jos joku näkisi... Eihän nyt normaalit ihmiset näin... Miksen saa aikaiseksi... Perfektionismista ja itsensä syyllistämisestä ei ole hyötyä. Sitä vajoaa syvemmälle kuralätäkköön ja miettii silti, miksei tee asialle mitään. Piehtaroi syyllisyydentunteissa.
kukaan ei ole täydellinen eikä niin kuulukaan olla
Kun pitäisi tehdä tuo, tuo ja tuokin vielä. Ja viikata kaikki. Ja värikoodata astiat. Ja sitten keittiön pitäisi olla tahraton jos tiskejäkään ei ole enää työtasoilla. Kylpyhuonekin pitäisi pestä ja lattia kuurata juuriharjalla. Ja sitten...!
Stop. Pala kerrallaan. Et sinä berliinimunkkiakaan niele kokonaisena. Kannattaa ottaa tavoitteekseen pestä yksi koneellinen pyykkiä. Tiskata mukin ja pari aterinta ainakin. Viikata pari vaatetta. Imuroida edes yksi nurkka. Viedä roskista edes biojätteet tai pahvit. Pala kerrallaan auttaa eteenpäin, sillä kukaan ei ole täydellinen eikä niin kuulukaan olla. Kun asettaa itselleen pienempiä tavoitteita, pystyy tekemään. Kotia ei tarvitse saada täydelliseen järjestykseen nyt heti, eikä maailmaa tarvitse valloittaa päivässä. Huone huoneelta, nurkka nurkalta, taso tasolta. Hiljalleen hyvä tulee, tiesivät suomalaiset ennen. Sama pätee edelleen.
Elämä ei ole kilpa-ajoa. Elämää ei suoriteta. Maapallolle on synnytty, jokin maa on valikoitunut syntymäpapereihin, jokin kaupunki tai kylä on kasvualusta. Elämää kuuluu tutkia ja oivaltaa, ja yksi parhaimmista oivalluksista koskee oman elämän hallintaa. Pala kerrallaan, niin siitä muodostuu kokonaisuus.
Puutkaan eivät mieti, mitä olisivat voineet tehdä toisin
Kuulostaako lause tutulta otsikolta? Taas olet jotain mennyt tekemään väärin, etkä osaa uutisoinnin perusteella tätäkään tehdä. Tätä et osaa, tätä et tiennyt, tätäpä et tullut ajatelleeksikaan, tyhmä ja hidas kun olet.
Erilaisten ja toisenlaisten toimintatapojen uutisointi porautuu ihmisen epätäydellisyyteen. Et taaskaan osannut tehdä mitään oikein. 69 liikettä, jotka teet sängyssä väärin. 365 asiaa, jotka teet vuodessa turhaan. 112 väärää tapaa soittaa hätäkeskukseen. Näin olet aina hengittänyt väärin, pukenut vaatteet, pyyhkinyt takapuolesi tai tiskannut astiasi.
Miksi mennä negatiivisen kautta? Kyllähän sitä tulee helpommin klikattua, kun ei halua kuulua niihin tampioihin, jotka eivät tätäkin hommaa tajunneet. Ja kun "uutinen" avautuu, huomaa että oikeastaan tiesikin listatut asiat jo entuudestaan. Rautatiekiskoa väännetään niin että varmasti tyhmempikin ymmärtää.
Haluaisin vastapainona tuoda positiivisemman vireen pinnalle. Kannustamista, arvostamista, toisen kohtaamista. Miltä kuulostaisivat seuraavat:
"10 asiaa, jotka olet tehnyt aina oikein"
"1000 asiaa, jotka tekevät ainakin jonkun onnelliseksi"
"7 kehua, jotka kannattaa itselleen sanoa päivittäin"
Yleensä keskustellessa mielenterveysongelmista tuodaan esiin kaikki negatiivinen: kuinka ongelmat ovat vaikuttaneet psyykeen, fyysisesti, perhesuhteisiin, muihin sosiaalisiin suhteisiin, maailmankuvaan, asunnon siisteyteen, omaan siisteyteen jne. Entäpä jos mietittäisiin niitä hyviäkin puolia?
En edelleenkään vähättele mielenterveysongelmia. Itse masennusta sairastaneena ja pakko-oireista häiriötä edelleen sairastavana tiedän mistä puhun ja aion puhua. Kun elää tarpeeksi pitkään tällaisen asian kanssa, oppii näkemään myös mitä kiven alla on ja kauneuden kivikkoisella kinttupolulla.
Olen aina kokenut olevani optimistinen realisti. Tarkoitan sillä sitä, että vaikka tiedostan realiteetit, se ei tapa kuitenkaan sitä positiivisempaa asennetta elämään. Kun olin rankasti koulukiusattu, jaksoin kirjoittamisella ja keskittymällä pieniin hyviin juttuihin, kuten huurteiseen lehteen koulutiellä tai puiden oksien välistä ujuttautuvaan auringonvaloon. Vaikken jaksanut aina uskoa tulevaan, keskityin kuitenkin kyseiseen hetkeen. Ehkä sen ansiosta olen täällä edelleen.
Mitä hyvää mielenterveysongelmissa sitten on?
Kahlatessani ahdistuksen suossa ja vajotessani masennuksen silmäkkäisiin opin vielä empaattisemmaksi. Opin empaattiseksi muita kohtaan vielä enemmän, vaikka olinkin jo entuudestaan tunneherkkä. Tiesin, miten vaikealta aikainen nouseminen tuntuu ja miten omien henkisten voimiensa rajoilla on. Jos ystävälläni oli masennus, olin tukemassa tietäen mitä hän käy läpi eikä sanoja välttämättä tarvittu.
Kiusattuna ja masentuneena koululaisena opin tarkkailemaan muita ihmisiä ja ympäristöä. Äänenpainot, elekieli, pukeutuminen, erilaisten kuppikuntien rakenne. Yläasteella kutsuin itseäni mielessäni Tarkkailijaksi, ja hitto että olin hyvä siinä. Siitä oli hyötyä myös kirjoittaessani, ja siihen aikaan kirjoitin fantasiaa ja kehitin laajan ja yksityiskohtaisen fantasiamaailman mutkikkaine ihmissuhdekuvioineen. Tarkkailukykyä ja sosiaalisten rakenteiden analysointia.
Lukion filosofiantunnilla Aristoteleet ja Sokrateet eivät ehkä jääneet kovinkaan tarkkaan mieleeni, sillä - kiitos ihanan opettajani - ajattelin ja sain ajatella omilla aivoillani. Eihän siitä kovasti ollut hyötyä ylioppilaskirjoituksissa, mutta olin tyytyväinen siihen mitä MINÄ olin saanut aikaiseksi. Minun ajatusprosessini, minun eettiset arvoni, minun järkeni näkyivät tekstissä. Se oli tärkeämpää kuin Laudaturin tavoitteleminen.
Mitä Laudaturista, kun matka on tärkeämpi?
Entä pakko-oireinen häiriöni? Ensimmäiset oireilut ilmaantuivat ala-asteella, mutta häiriö diagnosoitiin vasta yläasteen lopussa. Miten vaikea OCD on hyvällä tavalla vaikuttanut elämääni?
Olen oppinut olemaan kärsivällisempi itseni kanssa ja antamaan aikaa itselleni. Ajan antamisella tarkoitan sitä, että jos pahimmillaan olen 8x8 napsutellut valonkatkaisijaa päälle ja pois (eli 64 kertaa, siinä on vähän tekemistä), olen huomannut että mitä pahempi kiire on, sen pahemmat oireet. Ja kun olen tietoisesti hidastanut ja antanut itselleni aikaa, olen saattanut selvitä huomattavasti helpommalla.
Olen oppinut myös huomaamaan, kuinka monimutkaisia ajatusrakenteita vaaditaan pakko-oireisuuteen. Ja sanotaanhan, että pakko-oireista häiriötä esiintyy keskimääräistä älykkäämmillä. Että vaikka tuntisi itsensä dorkaksi (ja sitä tuntee) napsutellessaan valoja, voi jokseenkin ironisesti lohduttautua sillä että älykkyys on hyvällä mallilla.
Ja edelleen se pienistä asioista nauttiminen on ollut tärkeä apu. Ja ehkä OCD on sitäkin tukenut. Kun matka kauppaan kestää iäisyyden kaikkien ahdistavien, mieleen nousevien ahdistusten kanssa, joita vastaan ajattelee pakkoajatuksen (esim. tiettyjen lukujen hokeminen) tai tekee pakkotoiminnon (esim. kosketan jotain materiaalia kolme kertaa), oppii huomaamaan että maailmassa on niin paljon muutakin. Ja sitten miettii, että miten helppoa niillä on joilla ei tätä monimutkaista ajatusprosessointia ole. Ja niinä päivinä, yleensä kesällä, kun pakko-oireista häiriötä ei melkein ole, tuntee itsensä kertakaikkisen eläväksi. Silloin käyttöön vapautuu hirveästi energiaa ja tuntuu melkein siltä kuin voisi valloittaa maailman.
Kun on tyyni vaihe, kaikki on mahdollista
Tiivistäen: olen oppinut lisää empatiakykyä, tarkkailemista, nauttimaan pienistä asioista ja spekuloimaan omia ajatus- ja tunneprosesseja. Olen tavannut polullani ihania ja mahtavia ihmisiä ja oppinut itsestäni valtavasti. Olen myös kiinnostunut siitä, miten eri tavoin ruoka-aineet, yrtit ja mausteet vaikuttavat fyysisesti ja psyykeen. Olen myös huomannut, että kaikki mielenterveysongelmista kärsivät ovat tavallista herkempiä ja että valtaosalla on taiteellisia lahjoja. Mehän ollaankin, hitto vie, supertyyppejä! Rassukoita emme. Jos mielenterveysongelmat katoaisivat yhtäkkiä, ei maailmasta varmaankaan löytyisi niin helposti meitä superihmisiä. :)
