Sanamitta

Yleensä ihmiset toivovat valkoista joulua. Lumi tuo valoisuutta, piristää ja tuo mieleen vanhat joulupostikortit tunnelmallisine aiheineen. Tänä jouluna osa maasta, erityisesti Etelä-Suomi, joutuu tyytymään mustaan jouluun. Siitä voi silti selvitä ja asenne ratkaisee. Musta joulu ei välttämättä tunnu niin mustalta, jos käyttää hieman samansävyistä huumoria asennoitumisessa. Siispä tässä muutamia vinkkejä vaihtoehtoisen valkeaan jouluun:

(Varoitus: saattaa sisältää yksittäisiä toimiviakin vinkkejä.)

TOP5 TYÖT:

1. Tee paperitöitä koko joulu.

2. Lypsä lehmiä ja vuohia.

3. Työskentele kalkkikaivoksessa.

4. Hakeudu meijeriin töihin.

5. Toimi vain valkoisten koirien trimmaajana.

TOP5 HARRASTUKSET:

1. Harjoita karatea tai aikidoa.

2. Katso Youtubesta vanhoja videoita "lumisateesta". (hakusanat "tv lumisade", "tv noise")

3. Tee paperia.

4. Tee Kleopatrat ja kylve maidossa.

5. Suosi skandinaavista tyyliä kodissasi ja maalaa kaikki ilolla valkoiseksi.

TOP5 JOULURUOAT:

1. Syö ja juo vain valkoisia elintarvikkeita. Lipeäkalaa valkokastikkeella.

2. Vuohenjuusto, raejuusto ja kotijuusto, esimerkiksi riisikakun kera.

3. Riisipuuro. Ei kanelia, vain sokeria. Tai vaikka sokerikuorrutetta päälle, kunhan on valkoista.

4. Pannacotta ja seuraksi litsiä tai lohikäärmehedelmää.

5. Valkosuklaa ja kookospähkinää.

Ja onhan lastenkin kanssa kiva tehdä valkoisia asioita:

TOP5 LEIKIT:

1. Tee taikataikina suolasta ja vehnäjauhoista, ja askartele siitä koristeita. Tee vaikka pelkkiä lumiukkoja.

2. Tee lasten kanssa styroxista iglu tai lumiukko. Jos sinulla on vain styrox-murua, levitä sitä ympäriinsä kotiin.

3. Pakasta kymmeniä avaamattomia maitotölkkejä ja tee niistä pihalle vähän kestävämpiä lumilyhtyjä.

4. Kaada tarjottimelle kookoshiutaleita ja aseta kookospalloista lumiukkoja sinne tänne. Lumipallokasan saa lumikarpaloista.

5. Järjestä vaahtobileet.

Ja jos jouluahdistus yltyy kovaksi, voit purkaa stressiä näillä vinkeillä:

- Heitä jauhosäkkejä ympäri asuntoa. Tomusokeri toimii myös. Ota jouluisia kuvia ja lähde matkoille. Anna jonkun muun siivota puolestasi. Se ei ole sinun ongelmasi, onhan joulu rentoutumisen aikaa.

- Käytä kirkavalolamppua aamupäivällä ja katso valokuvia lumesta. Tiedosta, että tämäkin joulu on kohta ohi ja vuoden alussa voi olla lunta.

- Matkusta maahan, jonka rantahiekka on valkoista. Juo slushia niin että koet jäätymistä muistuttavan olotilan. Sulje silmät ja kuvittele olevasi talvimaisemassa.

- Jos asut rivitalossa tai omakotitalossa, anna periksi ja levitä kaikki valkoiset lakanat pihalle. Hanki on valmis. Kuuseen voi kietoa suikaleita lakanoista ja kuusenjalan luokse voi mytätä tyynyliinoja. Jos ahdistus yltyy kovaksi, kiedo sideharsoa ympärillesi ja muumioidu rauhassa.

- Voit myös valkaista hampaat tai vaatteita, tai mikäli uupumus pitää sinut tietokoneella, avaa tyhjä välilehti ja tuijota sitä kunnes näet valkoista silmätkin sulkiessasi.

Hyvää talvipäivänseisausta - tästä päivät alkavat hiljalleen pidentyä.

Oletko kyllästynyt vanhoihin joulun murheenkryyneihin? Etkö jaksa kuulla taas kuinka varpunen pienoinen kerjää siemeniä? Oletko eri mieltä siitä, että "hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä"? Tuntuuko siltä että kaipaat uutta joulumusiikkia? Tule siis tutustumaan HEO:n joulukonserttiin!

16. joulukuuta klo 18.30 starttaa Musiikkitalon lämpiössä ilmainen konsertti. Siellä esiintyvät HEO:n eli Helsingin evankelisen opiston Lauluntekijälinjan opiskelijat yhdessä kuoron kanssa.

Kaikki esitettävät jouluiset kappaleet ovat lauluntekijöiden käsialaa, niin lyriikat kuin sävelkin. Ja mikä olisikaan parempi tapa virittäytyä raikkaaseen joulutunnelmaan, joka on tehty hyvällä maulla ja uusista aineksista.

Tule ja tutustu!

Koska maailma on välillä niin piikikäs, pitää pehmeyttä tuoda siilien muodossa.

Siilit ovat hyönteissyöjiä, joten käytännössä ne karppaavat. Täten ruoasta tulevat hiilarit ovat oikeastaan siilihydraatteja.

Ollessaan pelokas tai vihainen, siili tuhisee. Lyhyesti sen voisi ilmaisemalla sanalla TUH.

TUHkis = harmaja citysiili

TUHti = helposti vararavintoa kerryttävä ruokalaji

TUHat = siililauman kollektiivinen ääntely

TUHma = ilkikurinen pilke silmäkulmassa

TUHolainen = vaikeasti kiinni otettava pikkusyötävä, tyypillisesti cocktailkutsuilla hammastikusta syliin tippuva hiukopala

Apteekissa voisi olla saatavilla siilitabletteja. Ne tietenkin auttaisivat vaikeuteen sanoa "ei". Kysyessäni siilitabletin merkitystä, ehdotettiin että ne olisivat pikku tabletteja, joita poliitikot kantavat mukanaan. Kun tulisi vaikeita kysymyksiä lehdistöltä, poliitikko ottaisi siilitabletin ja välttyisi näin vastaamasta. Sivuoireena saattaisi tulla tasajalkaa pallona pomppimista.

Siilit ovat vikkeliä. Se johtuu niissä olevista siiliketjuista.

Siilikuitu on vahvaa. Sen olen päässyt itse kokemaan yrittäessäni pestä ent. afrikkalaista kääpiösiili Hamletia vieraassa paikassa. Pelästyessään siili upotti hampaansa käteeni päästäkseen paljusta. Roikkuessaan hampaillaan peukalon ja etusormeni välissä minulla oli kova työ saada otus irti. Siilikuidusta se johtui. Siilikuitua käytetään joskus myös nuolissa, jolloin nuoli on kestävä tauluun osuessaan. Ymmärrettävä logiikka.

Vaikka siileistä löytyykin lujuutta ja asennetta, piikkikuoren alla on myös pehmoisuutta.

Iltasanomat kirjoitti munakanaloiden eroista.

Häkkikanalat ovat vaihtuneet virikehäkkikanaloiksi, mutta edelleen häkit ovat yhtä ahdettuja kuin ennenkin. Vähän sama kuin laittaisi rypälerasiaan rusinan ja kertoisi, että tässäpä on tuorerusinoita.

Lattiakanaloissa linnuilla on hieman enemmän tilaa, eivätkä linnut näytä viimeisiä päiviään viettäviltä, resuisilta tyynyiltä kuten virikehäkkikanat. Silmätkin ovat kirkkaammat. Lattiakanaloiden munia myydään kuluttajalle onnellisina ja vapaina. Vapaita kanat ovat siinä määrin, että ne eivät ole pienessä paketissa kylki kylkeä vasten toisin kuin virikehäkkikanaloissa, mutta ei niitä kyllä ulkoilutetakaan. Onnellisuus on riippuvainen yksilön kokemuksesta, enkä usko että kukaan on kanoilta kysynyt masentaako, ahdistaako tai onko toiveita paremmasta.

Ulkokanalan ja luomukanalan ero kulkee lähinnä siinä, että luomukanoille syötettävä rehu on luomua. Molempien kanaloiden kanat pääsevät ulos, ja ainakin luomukanalan rakennukseen paistaa aurinko ikkunoista. Luomukanojen ruoassa ei myöskään sallita geenimanipuloitua rehua.

Koolla on siis väliä kanalassa. Kukin tekee oman valintansa siitä, millaisia munia käyttää. Itse pyrin ostamaan luomua aina kun budjetti sallii. Tässä tapauksessa koko menee saatavuuden edelle.

Joskus syy on keskittymisvaikeuden. Joskus väsymyksen. Joskus tympäännyttää, ärsyttää, on kiire. Joskus ei vain muista. Tiskivuori kohoaa kilpaa pyykkivuoren kanssa, kuivat pyykit ovat olleet narulla jo viikon. Pölyä on kerääntynyt joukoittain nurkkiin. Urakka tuntuu vaikealta jo aloittaessa.

Itseään moittii laiskuudesta ja saamattomuudesta. Mitä jos joku näkisi... Eihän nyt normaalit ihmiset näin... Miksen saa aikaiseksi... Perfektionismista ja itsensä syyllistämisestä ei ole hyötyä. Sitä vajoaa syvemmälle kuralätäkköön ja miettii silti, miksei tee asialle mitään. Piehtaroi syyllisyydentunteissa.

kukaan ei ole täydellinen eikä niin kuulukaan olla

Kun pitäisi tehdä tuo, tuo ja tuokin vielä. Ja viikata kaikki. Ja värikoodata astiat. Ja sitten keittiön pitäisi olla tahraton jos tiskejäkään ei ole enää työtasoilla. Kylpyhuonekin pitäisi pestä ja lattia kuurata juuriharjalla. Ja sitten...!

Stop. Pala kerrallaan. Et sinä berliinimunkkiakaan niele kokonaisena. Kannattaa ottaa tavoitteekseen pestä yksi koneellinen pyykkiä. Tiskata mukin ja pari aterinta ainakin. Viikata pari vaatetta. Imuroida edes yksi nurkka. Viedä roskista edes biojätteet tai pahvit. Pala kerrallaan auttaa eteenpäin, sillä kukaan ei ole täydellinen eikä niin kuulukaan olla. Kun asettaa itselleen pienempiä tavoitteita, pystyy tekemään. Kotia ei tarvitse saada täydelliseen järjestykseen nyt heti, eikä maailmaa tarvitse valloittaa päivässä. Huone huoneelta, nurkka nurkalta, taso tasolta. Hiljalleen hyvä tulee, tiesivät suomalaiset ennen. Sama pätee edelleen.

Elämä ei ole kilpa-ajoa. Elämää ei suoriteta. Maapallolle on synnytty, jokin maa on valikoitunut syntymäpapereihin, jokin kaupunki tai kylä on kasvualusta. Elämää kuuluu tutkia ja oivaltaa, ja yksi parhaimmista oivalluksista koskee oman elämän hallintaa. Pala kerrallaan, niin siitä muodostuu kokonaisuus.

Piirtelin katuliiduilla viimeksi itseäni yli 20 vuotta nuorempien kanssa. Olen siitä asti halunnut omat katuliidut, ja onhan haluun voinut vaikuttaa sekin, miten eräs Facebook-kaverini päivitti kuvia omista katuliitutöistään. Tuli olo: minäkin haluan!

Välillä olen törmännyt siihen, että jotkut herneitä aamuin illoin nenäänsä vetävät ovat urputtaneet katuliitupiirrosten - olivatpa ne sitten lasten tekemiä tai eivät - olevan töherryksiä ja rinnastettavissa graffiteihin. Itse kannatan sitä, että lapset piirtävät katuun, ja etenkin nillittäjien kotipiha pitäisi piirtää täyteen värikkäitä kuvia. Katuliitupiirroksista ei ole haittaa, sillä sade pesee jäljet. Jos pelkää kenkiinsä tarttuvan liitupölyä, voi ottaa harjan kauniiseen käteen ja harjata kenkänsä, tai vaihtoehtoisesti levitoida piirrosten yli. Tai jäädä kotiin murjottamaan.

Välillä tuntuu siltä, että kaikesta kivasta urputetaan. Kaikki pitäisi kieltää, koska joillakin aikuisilla on paha olla. Kokeilisivat itse piirtämistä. Näkisivät miten värikäs liitu luo kauniita kaaria maahan, geometrisiä kuvioita tai elefantteja, tai asfalttikuopan yli hyppääviä tikku-ukkoja. Itse olen piirtänyt aika lailla kaikkea lohikäärmeestä mandalaan. Seuraavaksi haluan luoda kolmiulotteisen kuvan. Haluan hätkähdyttää, yllättää, ilahduttaa. Ja vielä enemmän jos joku siitä ärsyyntyy, niin minähän teen lisää. Kuka sanoi, että katuliidut olisivat vain lapsille?

Tässä teille haaste:

Hanki katuliituja ja piirrä maahan jotain kaunista. (Hyvän maun mukaista tietenkin.) Ota siitä kuva ja jaa vaikka Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä hashtagillä #katuliituhaaste.

(Katuliituja saa esimerkiksi Tiger Shopista.)

Jokaisella on ainakin muutama tuttu, jotka ovat hanakasti ainakin joskus kertoneet miten pitäisi elää tai toimia. Tuttu on ottanut kantaa toisen elämään tietämättä tarkemmin henkilön tilanteesta. Joillakin on tarve kommentoida tai neuvoa toista, vaikkei neuvoa pyydettäisikään. Sillä kaiketi yritetään hyvää tai puretaan omaa epämukavaa oloa. Joka tapauksessa oli pyrkimys kumpi tahansa, on tämä paremmin tietämisen taito hyvin raivostuttava.

Paremmin tietämisen taitoja on erilaisia:

1. Annetaan neuvo asiaan, johon ei pyydetty neuvoa.

Esim. Henkilö A:lla on lapsi ja hän on löytänyt itselleen uudet housut. Hän laittaa niistä kuvan someen, ja henkilö B tulee kärkkäästi kommentoimaan, kuinka A ei ole kunnon äiti kun hän ei vie lastaan huvipuistoon housujen ostamisen sijaan.

Tilanteesta seuraava tunne: W T F.

2. Kommentoidaan ulospäin näkyvää asiaa tietämättä mitään siitä, miksi ulospäin näkyvä asia on miten on.

Esim. 1. Henkilö A on ylipainoinen ja hän odottaa bussia penkillä. Hän on kävellyt tunteja ulkona, heittänyt frisbeetä ja käynyt kaupassa pitkästä aikaa ilman ahdistusta, sillä hänen syömishäiriönsä on oireillut vaikeana viime kuukausina. Henkilö B näkee A:n ja tulee kertomaan, miten epäterveellistä on olla ylipainoinen ja kuinka tärkeää olisi liikkua eikä vain istua aloillaan - B:n mielestä ylipainoinen ei voi olla hyvässä kunnossa saati tietoinen siitä miten pitää syödä.

Esim. 2. Henkilö A on Suomessa syntynyt, suomalainen. Hänen isänsä on Keniasta. A tekee töitä insinöörinä. A:lle tullaan jatkuvasti huutamaan, kuinka hänen pitäisi palata sinne mistä on tullutkin ja kuinka hän on säälittävä sossupummi, joka vie kaikkien rahat.

Tilanteesta seuraava tunne: Anteeksi mitä helvettiä?

3. Kommentoidaan avunpyynnön ohi.

Esim. hlö A: "Pitäisi saada infoa siitä mikä olisi hyvä pöytäkone, pelaan peliä x ja läppärin tehot eivät riitä."
Hlö B: "Mikä level hahmollasi on?"
Hlö A: "74?"
Hlö B: "Pelaat liikaa, et tarvitse konetta. Aloita vaikka jokin uusi harrastus."

Tilanteesta seuraava tunne: Hyvä kun tiedät paremmin mitä elämässäni tapahtuu?

4. Annetaan neuvoksi naamioitu vihamielinen kehotus.

Esim. A on koulukiusattu ja hänellä on kotonaan alkoholiongelmainen yksinhuoltajaäiti. Hän joutuu pitämään huolta nuoremmasta sisaruksestaan, eikä välillä heillä ole mitään syötävää. A odottaa aina koulun lounasta, koska se saattaa olla ainoa ateria sinä päivänä. B kiusaa A:ta, sillä ei ole "in" syödä koululounasta. Hän ehdottaakin A:lle, että mikäli tämä aikoo lihottaa itsensä läskiksi, tappaisi samantien itsensä.

_

Besserwissereitä ja "neuvonantajia" on monenlaisia. Olisi mukavaa, jos nämä henkilöt oppisivat, että he eivät tiedä kaikkea. Monien asioiden alla on syvempiä tasoja, joten neuvomisen sijaan voisi olla vaikka hiljaa, jos asiasta ei tiedä tarpeeksi. Kaikkea kun ei tarvitse sanoa ääneen.

Päätän, että perkele, minä en luovuta.

Suuhuni iskeytyy pistävä maku, kieli tuntuu paksulta. Kuuma hiki valuu noroina selkääni ja niskaani, hikihelmet kihoavat käsivarsilleni. Sydämeni lyö epätahtiin, muljuu, tuntuu kuvotusta. Painan sumussa bussin STOP-nappia, möngin ulos ovesta. Yritän haukkoa happea, hengittää, mutta se tuntuu yhtäkkiä liian monimutkaiselta suoritukselta. Pyörryttää. Samalla pysäkillä jää nainen lastenvaunujen kanssa, ja sanon hänelle: "Anteeksi, minulla on paniikkikohtaus. Voisitko jäädä vierelleni kunnes se menee pois?"

Paniikkikohtaus. Niitä minulla oli viimeksi yläasteella kun olin koulukiusattu. Mutta silloin ne olivat paljon lievempiä. Vähän vaikeutta hengittää, pientä epätodellisuuden tunnetta. Nyt kohtaus oli paljon pahempi. Se pelokas ja kauhuissaan oleva paniikkipuoli minussa kirkui että entä jos minulla on sydänkohtaus? Vaikka veriarvot ovatkin hyvät ja liikun. Mutta se tuntuu niin pahalta! Eikä se lopu vaikka yritän keskittyä hengittämään rauhallisesti. Sanon naiselle, että minua heikottaa, menen kyykkyyn, siitä istumaan maahan. Maailma ei keiku niin pahasti enää. Oksettaa silti.

Kohtauksen jälkimainingit hiljenevät. Totean naiselle, että taidan jatkaa matkaa. Kiitän. Nousen vapiseville bambin jaloilleni ja muistutan, että kumppanini luo kissoja hoitamaan on enää muutaman pysäkin kävelymatka. Minulla ei ole kiire, voin vaikka istua välillä. Jokin osa minusta ihmettelee, että miksi bussissa? Kun normaalisti julkiset liikennevälineet tuntuvat ihan hyvältä. Ja miksi nyt?

Kävelen hieman, maailma alkaa taas keikkua. Hengittäminen on vaikeaa, sydän alkaa taas kiemurrella rinnassani. Huohotan. Hiki valuu ohimoitani pitkin. Mietin usvaisessa päässäni, että minun täytyy soittaa jollekulle, että en halua olla yksin. Istuudun kadun toiselle puolelle pysäkille. Soitan kumppanilleni, en halua olla yksin itsessäni. Hän kehottaa minua nostamaan jalat ylös penkille, lojumaan selälläni huimauksen vähentämiseksi. Vaikka olo on karmea, mietin silti: mitäköhän joku ajattelee, jos teen jotain tällaista poikkeavaa?

Luovutan, mutta menen nurmikolle, selkä hiestä märkänä asetun makuulle. Oksettaa, pelkään oksentavani ja sitten pyörtyväni. Nousen istumaan. Itkettää ja pelottaa olla fyysisesti yksin. Sanon kumppanilleni, että soitan ambulanssin, etten kestä. Katkaisen puhelun, soitan 112:een. Istun tärisemässä nurmikolla, vaipuneena kaksin kerroin. Maailma keikkuu liikaa, olen hajalla. Tuntuu että olen leijailemassa pois kehostani, pois päästäni. Katson ohitseni pyöräileviä ihmisiä: voi kunpa kunpa kunpa he kääntyisivät, edes yksi heistä, tulisi kysymään mikä on, mutta kaikki menevät ohitseni. Ehkä he ajattelevat että olen kännissä.

Ambulanssi tulee yllättävän nopeasti. Juttelen henkilöstölle, vapisen voimakkaasti. Puhe sammaltaa, kädet tärisevät, itkettää. Vähän ajan päästä sydän ei enää mulju eikä maailma keiku, vaikka se on keikahtanut sijoiltaan minun mielessäni. Saan kyydin kumppanin kämpälle, se on niin lähellä ja kotini niin kaukana, ja uskon kissojen auttavan minut takaisin tasapainoon. Pyydän että toinen ambulanssimiehistä tulee tsekkaamaan, että saan otettua rauhoittavan. Se on hätätapauksia varten, ja nyt voin ottaa sen. Toinen kissoista maukuu uteliaana ambulanssimiehelle, toinen on varovaisempi. "Onpas sinulla isot tassut", ambulanssimies sanoo toiselle kissalle. Hän lähtee, minä jään. Soitan kumppanilleni: olen kotona, olen ottanut rauhoittavaa, toivon että saan unta, pelottaa, on ikävä sinua, kunpa voisit teleportata matkaltasi tänne. Sovimme, että alamme altistamaan minua paniikkikohtauksilleni. Myöhemmin nukahdan, rauhoittava päästää minut kärsimyksistä hetkellisesti.

Seuraavana päivänä olen neljän seinän sisällä. Paniikkikohtauksia tulee kaksi. Tekstaan, etten pääse lentokentälle vastaan, myönnän että nyt olen heikko, minä saan olla heikko. Kumppanini on hyvin ymmärtäväinen ja sanoo, että tärkeintä on se että minä huolehdin omasta hyvinvoinnistani.

Sinnittelen. En saa syötyä, mutta juon vettä. Möngin ulos ja istuudun kuusen alle. Nojaan sen runkoon, rungosta tarttuu pihkaa vaatteisiini, mutta en välitä. Puu on selustani ja minä olen sen käsivarsien suojassa. Ulkoilma auttaa, samoin puun läsnäolo. Palaan takaisin asuntoon vähemmän tuskaisena. Kumppanini tulee lopulta matkaltaan. Yritän hymyillä, vaikka olo on surkea. Inhoan päätäni ja mitä se tekee kohtauksilla keholleni. En halua olla surkea mytty, ansaitsen parempaa. Päätän, että perkele, minä en luovuta. Minä en alistu paniikkihäiriölle. Tiedän kuinka se voi eristää ihmisen, ja minä en suostu siihen. Taistelutahto nousee ja tuijotan itseäni tiukasti silmiin. Minähän päälleni näytän.

Seuraavat päivät ovat vaikeita. Me käymme kaupassa. Puren hammasta kun kävelemme bussipysäkille. Huimaa, olo on heikko ja olen luisua koko ajan epätodelliseen oloon. Käskityn olemaan itsessäni. Askel askeleelta keskityn tuoksuihin, toisen suusta virtaaviin sanoihin, lintukin laulaa jossain, koira haukkuu. Olen hiestä märkä kun astumme bussiin. Täällä sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Puristan toisen kättä, lujempaa, kun alan tuntea saman maun suussani kuin ensimmäisellä kerralla. Yritän muistaa hengittää. Selviämme päätepysäkille, menemme kauppaan. Maailma tuntuu hirveän oudolta kun aurinko paistaa: ihmiset kulkevat vapaasti, nauraen, ilman jatkuvaa kamppailua siitä häviääkö itselleen ja tuleeko lopullinen sekoamisen ja sisäisen kirkumisen tunne. Yritän keskittyä ostoksiin. Kurkku, hae kurkku. Punnitse kurkku. Ota etiketti. Annan itselleni lyhyitä käskyjä, samoja käskyjä joita olen masennuksessa käyttänyt. Otsani kiiltää hiestä, mutta en luovuta. Minä en todellakaan luovuta.

Seuraavana päivänä menemme taas saman reitin. Voin hengittää jo vähän paremmin. R-kioskilla olo on tukala ja joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani, että pysyn itsessäni eikä pääni lennä pois. Starbucksissa tilaamme juomat, ja juodessani kylmää juomaani pysyn itsessäni aika hyvin. Melkein jopa nautin olostani, ja bussimatka menee jokseenkin hyvin.

Keskityn syömään säännöllisesti ja monipuolisesti. Juon paljon vettä. Menen nukkumaan ajoissa ja saan jopa unta. En ota enää rauhoittavia. Kumppanillani on ruusujuuritippoja, hän tiputtaa niitä vesilasiin. Juon niitä päivittäin, ne vahvistavat hermostoa eikä makukaan ole niin karsea kuin olisin pelännyt. Osa minusta haluaisi hautautua kissojen turkkiin ja olla menemättä ulos. Itse asiassa en haluaisi mennä ulos ollenkaan, sillä se tuntuu vaaralliselta ja epämiellyttävältä paikalta, mutta en voi luovuttaa. Jos nyt luovutan, paniikkihäiriö pahenee kunnes lopulta minusta on jäljellä vain tärisevä olento, ja sitä en halua. Olen tottunut menemään ja tulemaan kuten tahdon, päästäni viis.

Menen käymään kotona. Bussissa on huono olo, olen hiessä ja jännittää. Ostan leivän, tuntuu että syömällä parannan oloani. Leivän välissä on paistettua kananmunaa, juustoa ja kinkkua, ja siihen on struutattu sinappista majoneesia. Menen metroon, oloni on hutera. Leipä ällöttää minua, mutta keskityn syömään sitä haukkaus haukkaukselta. Näytän varmaan vihaiselta pureksijalta, mutta en välitä. Oloni on todella huono, matkapahoinvointiakin on. Vihaan leipääni, se maistuu karsealta, mutta tiedän että se tekee oloni paremmaksi. Haukkaan, pureksin raivoisasti, keskityn makuun, nielaisen. Haukkaan, pureksin, nielaisen. Oloni muuttuu paremmaksi hiljalleen. Vielä yksi bussimatka ja olen kotona. Rauhoitun luonnossa, olo paranee lisää. Olo on melkein normaali.

Hiljalleen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, kohtaaminen kohtaamiselta pureksin itseni läpi sinappisen ja pahanmakuisen paniikin. Taistelu itseään vastaan on kaikista vaikein. Oma pää on voimakas vihollinen. Pitkään jatkunut tunnestressi toimi laukaisijana, mutta entä sitten? Tärkeintä oli se, että minähän näytin itselleni - ja voitin.

Kirjoitin 2.5.2016 frisbeegolfista. Hyvät säät innostavat lennättämään kiekkoa ja putki on taas päällä. Ei ole huono addiktio tämä frisbeegolfaaminen. Joko olen käynyt parin kaverin kanssa tai itsekseni. Jos kaipaa vähän kovempaa tahtia ja rauhaa omille ajatuksilleen, yksin on hyvä mennä. Kavereiden kanssa taas on se ryhmän ilo ja suurempi mahdollisuus löytää kadonnut kiekko.

Kaverini teki hiljattain kaavion siitä, mihin aika oikeastaan kuluu frisbeegolfissa:

Frisbeegolf Suomi -FB-ryhmässä esitettiin myös hienoja lisälohkoideoita:

+ yksi lohko puille haistattelulle
+ yksi lohko kiroilulle
+ yksi lohko turhanpäiväisille rupattelulle
+ yksi lohko somettamiselle
+ yksi lohko jonottamiselle, etenkin jos on liian iso ryhmä edellä (5 tai enemmän)
+ yksi lohko nesteytykselle

Ryhmässä kommentoitiin myös sitä, että oikeasti kiekon etsimiseen menee vielä enemmän aikaa. Itselläni on kyllä kokemusta tästä etsimisen ilosta. Kun väylällä on sankkaa aluskasvillisuutta (= nokkosia ja muuta pöheikköä), voi monenkymmenen minuutin etsimisen jälkeen joutua toteamaan että jatketaan, ehkä se löytyy viimeistään ennen talvea...

Siksi onkin hyvä että kiekossa on omistajan nimi ja puhelinnumero.

Aloitin harrastuksen viime vuonna ja olen jo hävittänyt kaksi draiveria. Toinen (Innovan Valkyrie) lensi lammikkoon ja toinen katosi pöheikköön. Jos tuo jälkimmäinen, tänä kesänä hukattu löytyy, olen kovin iloinen. Ostin tosin jo uuden draiverin, Westsiden Jousimiehen.

Vaikka frisbeegolfaaminen ajoittain nostaakin verenpainetta ("Missä se kiekko on?!" / "Eiiii! Nyt se lensi ihan väärään suuntaan!" / "Miksi hemmetissä tuolla on jotain randomeita kävelijöitä? Haluaako ne saada kiekon päähänsä?"), sillä on kuitenkin suotuisat vaikutukset hyvinvointiin.

Liikuntaa, maisemia, kokonaisvaltaisesti parempi mieliala, mahdollisesti hyvä seura, oman edistymisen huomaaminen, kärsivällisyysharjoittelu, addiktio.

Jopa silloin kun heitto lipsahtaa, voi todeta että ainakin se meni eteenpäin. Edes sen pari metriä.

Vaikka Norppaliveä joutuukin odottamaan seuraavaan vuoteen, on samainen kamera asetettu nyt kalasääsken pesään. WWF Suomi ilmoitti asiasta Facebook-sivuillaan. Livelintula sijaitsee Linnasaaren kansallispuistossa joka sekin on Saimaalla.

Miksi katsoa livenä kalasääskiä?

+ uljaat maisemat sykädyttävät työtuolissa kyhjöttävää työntekijää
+ kalasääsket ovat kauniita, suurikokoisia petolintuja, joiden rävähtämätön tuijotus herättää kunnioitusta - ei mikä tahansa undulaatti
+ kun munat on munittu, seuraa odotus kuoriutumisesta
+ latvan pesässä keinuessa tuudittautuu meditatiiviseen tilaan, verenpaine laskee
+ sääksilive auttaa norppaliven kaipuuseen
+ norppa vei veden, sääksi ilman - ehkä seuraavaksi on maan ja karhujen vuoro?

Sääksilive löytyy tästä

.