Ja ei, kyse ei ole Taru Sormusten herran hiisistä, vaan historiallisista pyhistä luonnonpaikoista. Niille on uhrattu ruokaa ja juomaa (ja osa luonnonuskoisista uhraa niille edelleenkin). Paikoilla on pidetty rituaaleja, rukoiltu ja parannettu.
Kilpailu on kansainvälinen ja sen järjestää virolainen Hiite Maja- säätiö, Viron omauskoisten Maavalla Koda ja Tarton yliopiston pyhien luonnonpaikkojen keskus.
Kilpailun pääpalkinto on 1000 euroa ja alle 16-vuotiaiden sarjassa palkinto on 200 euroa. Lisäksi kilpailussa myönnetään 300 euron uralilaisten kansojen erikoispalkinto. Kilpailun voittajat palkitaan loppuvuodesta Tartossa, Virossa.
Ainahan se tulee. Siinäs tulee, katson kun se lipuu kohti, totean että katos perkele, ja katson kun se menee ohi. Juhannusta tai Keskikesän juhlaa ei ole pakko viettää, voi vain todeta että siinähän se taas.
Aikaisemmin itselleni oli aika tärkeää päästä näillä main maalle tai edes johonkin pikkupaikkaan, pois Helsingistä. Kesä tuli korkattua matkustamalla pois ihmisvilinästä itikoiden syötäväksi stressaten onko tarpeeksi ruokaa että selviää elossa keskellä korpea. Internetin puute ehkä aluksi vähän kirpaisi, mutta siihen tottui kun muisteli millä kaikilla tavoin on Ennen Wanhaan itseään viihdyttänyt.
Tällä kertaa olen kaupungissa, eikä se tunnu niin pahalta. Kaupunki hiljenee, väentungos kaupoissa vähenee ja aiemmin niin paksu kasauma stressiä haihtuu mökille menijöiden kaasuttaessa kohti loman suorittamista.
Eikä minun tarvitse mennä kokolle. Onhan niitäkin aina Seurasaaresta Lauttasaareen tai lomakuvista Youtuben videoihin. Itse taidan pyykätä tänään, eikä pesutuvassa ole ruuhkaa. Yleinen saunavuorokin on, ehkä sen voisi hyödyntää. Huomenna tuleekin nähtyä omaa armasta ja kaiketi otan risukeittimen mukaan, jos tuntuu ettei sydämen tuli riitä. Risukeitin on hyvin kätevä, menee pieneen tilaan eikä sitä lasketa avotuleksi. Kunhan muistaa pitää palamattomalla alustalla ja sammuttaa hehkuvat hiilet lähtiessä vedellä tai hiekalla. Puut ja sytykkeetkin löytyvät kivasti lähiympäristöstä.
Risukeittimiä (Varustelekasta molemmat)
Tämä hetkellinen kaupungin hiljentyminen ei siis minulla ole stressin aikaa. Todennäköisesti käyn ulkona kävelemässä, ehkä frisbeegolfaan tai hoidan yhden oman geokätkön kuntoon jos tulee aktiivisuuden kaipuu. Ja tietenkin pelaan World of Warcraftia. Mikäs sen parempaa kuin istua tuoliin kahvikupillisen kanssa päivän päätteeksi ja kirmata yöhaltialla ampumassa jättihämähäkkejä. Ja jos oikein sosiaaliseksi intoutuu, voi juosta porukalla jonkin luolaston läpi ja heittää höperöä nörttiläppää.
Palefacen uusimmassa musiikkivideossa tykitetään pellesti katuja terrorisoinutta, kiihkoisänmaallista ja rasistista katupartioryhmää, Soldiers of Odinia. Musiikkivideo "Emme suostu pelkäämään" ottaa kantaa viime aikoina velloneeseen pakolaiskeskusteluun.
Rasismi ei ole ok, eivätkä suomalaiset tarvitse "nahkapäitä" katujansa "suojelemaan" (ts. pelottelemaan). Palefacen musiikki yllättää kerta toisensa jälkeen, tällä kertaa viihdyttävällä sävelellä. Musiikki perustuu vanhaan irlantilaiseen kansansävelmään.
Kaikki eivät nuku hiljaa, yö ei aina ole äänetön. (06/2015, Kitee)
Lapsena nukkuessani äiti tuli katsomaan, olenko saanut unta. Kun ovi aukeaa, pomppaan istumaan silmät kiinni. "Ei hätää, minä tässä vain", äiti sanoo minulle. Istun kankeana, silmät yhä kiinni. Äiti jatkaa: "Etkö saa unta?" Istun hetken vielä hiljaa ja sanon sitten hitaasti ja painokkaasti: "Tuskaa." Sitten romahdan takaisin ja jatkan unia normaalisti.
Olen ystävän mökillä ja minulla on kuume. Pyörin hetken sängyssä ja nukahdan. Ystäväni on saamassa unen päästä kiinni, kunnes alan puhua unissani pitkiä pätkiä "todistajansuojelusta".
Herään siihen, että nauran kovaan ääneen.
Herään siihen, että laulan.
Havahdun siihen, että olen noussut sängystä ja pyyhin käsilläni näkymättömiä hämähäkkejä pois lakanaltani. "Hus, pois siitä! Hirveitä... hämähäkkejä."
Nämä ovat tietämiäni unissapuhumiskokemuksiani.
Varmasti niitä on enemmänkin. Olen puhunut unissani lapsesta asti ja edelleen se jatkuu. Kunnon lörppö siis olen. Tyypillisintä unissapuhuminen on lapsille, ja noin 5% aikuisista puhuu unissaan. Mitä useammin, sen harvinaisempaa. Stressi, masennus, alkoholi ja kofeiini voivat lisätä unissapuhumista aikuisilla.
(07/2014, Pickala)
Aina puhuminen ei ole selviä sanojakaan. Muminaa, köhinää, siansaksaa, naurua, itkua, ölinää. Ainakin on vilkas unielämä. Tietysti jos samassa huoneessa nukkuu joku muukin, partneri tai Musti, voi yöllinen kommentointi haitata toisen nukkumista. Korvatulpat ovat hyvä apu. Itse kun asun yksin, en pääse häiriköimään ketään. Tosin olen kai joskus huutanutkin öisin, silloin voi kuulua jopa naapuriin asti. Toistaiseksi kukaan ei ole hälyttänyt virkavaltaa apuun.
Kiehtova ilmiö tuo unissapuhuminen. Tässä hykerryttävä maistiainen siitä, kuinka unissapuhumista on äänitetty.
Rakas lukijani, tiedätkö puhuvasi unissasi? Mihin olet herännyt? Onko sinulle kerrottu jostain sanomastasi? Vastaa kommenttikenttään.
Onhan se kovin suomalaista: kesää odottaa kieli pitkällä ja sitten kun se nimensä mukainen kesän aloittava kuukausi saapuu, se on kylmä ja märkä.
Voiko kylmästä kesäkuusta nauttiakaan?
Kyllä voi. Se on asenteesta ja ajattelutavasta kiinni.
Hytisyttääkö?
1. Kylmä vesi - jos vertaat sitä mahdollisuuteen uida avannossa, eikös se 12-14 asteinen vesi olekin aika lämmin?
2. Voimakas tuuli - pysyy hyttyset loitolla ja leijaa voi lennättää aika mukavasti
3. Sadekuurot - ilmainen suihku, kunhan muistaa ottaa mäntysaippuan mukaan. Sadekuuro pesee auton tai fillarin myös näppärästi. Syksyinen sade voi hetkeksi vetää mielen myrtsiksi, mutta kun muistelee että nythän on kesä, ei tarvitse manata lehtivihreän katoamista. Kesä on vasta edessäpäin.
4. Kylmä lämpötila - et paahdu sisällä etkä ulkona, ei hikoa niin helposti, voi taas piiloutua lämpimiin vaatteisiin. Jos olet yhtään extremetyyppiä, mieti kylmää lämpötilaa uimarantakantilta: ei häiritseviä ihmismassoja rannalla!
5. Juhannus a.) kylmä juhannus - ulkoruoat eivät pilaannu yhtä nopeasti kuin helteellä, ihmisiä hukkuu huomattavasti vähemmän, kokko lämmittää todella ihanasti
b.) sateinen juhannus - sateellakin voi grillata jos on tarpeeksi sinnikäs, ihmisiä hukkuu huomattavasti vähemmän, kokon syttymisen seuraaminen käy viihteestä - käyttääkö Matti tänä vuonna vain 10L dieseliä kokon sytyttämiseen?
Kesällähän pitäisi olla iloinen! Miten on mahdollista että olen masentunut?
En ole ennen ollut masentunut kesällä, sinänsä uusi tunne. Mutta jotenkin olen nyt siinä pisteessä, että olen masentunut ja on kesä.
Jotenkin tulee syyllinen olo siitä että on masentunut tähän aikaan vuodesta. Aurinko paistaa, on lämmin, kaikkialla on vihreää, kielot ja syreenit tuoksuvat, kaikki on niin sanotusti mahdollista. Hiekka on lämmintä jalkojen alla, jäätelö sulaa suussa, mustarastas, peipponen ja satakieli kilpailevat kauneimmasta laulusta.
Tunne siitä, ettei saa oikein mielihyvää mistään. Tunne siitä, että ei jaksa nähdä ketään ja tehdä mitään sosiaalista. Nukkuisi lisää, mutta sitten olo olisi pahempi. Painajaisia unimaailmassa. Kodin pitäminen järjestyksessä on tavanomaista hankalampaa. Tyhjät kivennäisvesipullot kertyvät pöydälle ja lattialle. No, ainakin nesteytän helteellä oikeaoppisesti.
Järjellisesti ajateltuna minulla ei pitäisi olla mitään mistä masentua: seurustelusuhde, ystäviä, liikuntatreenejä, rahaa tilillä, katto pään päällä, kasvit kukoistavat ikkunalaudalla, bussikortti on voimassa, jääkaapissa on ruokaa. Silti olo on todella tympääntynyt.
Kesällähän pitäisi olla iloinen! Miten on mahdollista että olen masentunut?
Mahdolliset syyt ovat kyllä tiedossa. Asioita, jotka ovat erilaisten ihmissuhteiden kautta kertyneet, ja jotka puskevat pintaan. Masennus ei ole järjellinen asia. Se voi puhjeta yllättäen, ilman mitään ns. näkyvää syytä, ja laukaisevana tekijänä voi olla vuosien takainen asia.
Kaikki puut eivät lehteile kesällä.
Ja tuo pitäisi-verbi. Se on harhaa. Ei ole mitään ohjekirjaa siitä, millainen mieliala pitäisi olla milloinkin. Ei ole kansallista ohjeistusta siitä, mitä kenenkin pitäisi tuntea sisältä päin. Ei saa sakkoja siitä, että naama on norsunvitulla. Tunteet ja tuntemukset ovat osa elämää, ei suorittamista.
Tiedän, että tämä menee vielä ohi. Se on mennyt ennenkin. Maailma tuntuu tunkkaiselta kuin auringossa kuumenevat nahkaiset auton istuimet. Jos se polttaa pakaroitani, se ei ole muilta pois.
Tämä masennus menee vielä ohi. Siihen asti menen päivä kerrallaan, vaikken "nauttisikaan täysin riemurinnoin kesästä".
Petroskoista kotoisin oleva räppäri Ondrei eli oikealla nimellään Andrei Gorškov räppää karjalaksi. Hän on huolissaan äidinkielensä asemasta ja haluaakin räppäämällä pitää kieltä elossa.
Jotkut saavat inspiraationsa lähipiiristään, ikävistä tapahtumista tai kokemuksistaan, Ondrei taas kuvaa inspiraationsa tulevan ilmestyksinä kosmoksesta. Oli lähde mikä tahansa, hyvältä hänen musiikkinsa mielestäni kuulostaa. Karjalan kieli on hyvin samankaltainen suomeen verrattuna.
Minusta on hienoa, että vähemmistökielien edustajat tekevät musiikkia omalla äidinkielellään. Oli laulettu kieli joko sitten karjalaa tai saamea (kuten Wimme Saari), ja tyyli räppiä tai jotain muuta, hyvältä se kuulostaa. Mielestäni vähemmistökieliä pitäisi tukea enemmän. Ne ovat rikkaus, ja me tarvitsemme kielellistä rikkautta ollaksemme yhteydessä toisiimme.
Tänään, 28.5, on valtakunnallinen Siivouspäivä. Kuka tahansa voi perustaa vaikka omalle pihalleen kirppiksen päivän ajaksi. Vanhat vaatteet, ylimääräiset tavarat ja vaikkapa jouluksi saadut karmeat lahjat odottavat löytäjäänsä.
Kirppistelyn lisäksi Siivouspäivänä keskitytään muutenkin ympäristön siivoamiseen. Jos roskia ei tule kerättyä kauniista metsistämme, tänään sen voi todellakin tehdä. Ja jos nolottaa kykkiä värinsä menettäneiden Snickers-käärepapereiden ja tupakantumppien perässä muovipussi kourassa, voi aina selittää itselleen syyksi teemapäivän. (Oikeasti ohikulkijoita ei kiinnosta roskiesi kerääminen. Että se siitä huolesta.)
Muistathan oman kirpputorin pystyttämisen yhteydessä, että omat jälkensä on korjattava. Turhasta on mukavinta päästä eroon ekologisesti. :)
Migreeni. Tuo päänsärkyjen pahamainen esiäiti, tuo katala elämää rappeuttava painajainen. Sen kourissa olin hiljattain.
Luulin ensin, että kyseessä on mojovampi jännityspäänsärky, sillä niska ja hartiat tuntuivat olevan jumissa eikä aurallisia oireita ollut niin kuin minulla tyypillisesti on. Painelin akupisteitä sormin ja kipukoukulla, hieroin ja venyttelin. Kipu vain paheni.
Kun olin talonyhtiön pesutuvassa ja kyykistyin alas laittaakseni vaatteita pesukoneeseen, pääni sykki tummasta kivusta. Liikkeet aiheuttivat kipua ja kuvotusta. Pesin silti kolme koneellista pyykkiä. Odotin kipulääkkeen vaikuttavan, nesteytin minkä pystyin, kuvotuksesta huolimatta.
Valot sattuivat silmiin, tasapaino oli heikentynyt, oksetti, pyörrytti, ruoka tuntui pahentavan kuvotusta. Oli pakko mennä maate. Mietin utuisesti pyörremyrskymäisen tuskan takaa, että mitä jos oksennan? Onko parempi oksentaa lattialle vai peitolle? Ehkä peitolle, se olisi helpompi pestä. Lopulta nukahdin.
Herätessäni olo oli darrainen, mutta melko kivuton. Oli melkein keskiyö. Sain syötyä hieman ja menin takaisin nukkumaan. Seuraava päivä meni migreenistä toipuessa. Datailin tietokoneella aurinkolasit päässä ja säädin ruudun valoisuutta himmeämmäksi. Välillä oikealla puolella päätä oli kivun riipaisuja, aivan kuin joku olisi viillellyt kuumalla veitsellä. Sain kuitenkin loput pyykit ripustettua ja keskityin parantamaan oloani kipulääkkein ja kivennäisvedellä. Välillä auringon häikäisevä välähdys aiheutti vampyyrimaisen älähdyksen. En sentään savunnut valokeilassa, mutta lähellä se oli.
Nyt kolmantena päivänä olo on ihan hyvä. Silti tuntuu hermostossa jonkinlaista arkuutta. Minulla on niin harvoin migreeni, että muistan sen vasta kun se iskee. Pitäisi käydä lääkärillä, vaikka synkästi mietinkin millaisen lääkearsenaalipinon mahdan saada. Ehkä olisi kuitenkin ihan hyvä antaa itselleen lupa käyttää kunnon troppeja sen pahimman kivun aikaan?
Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kasvit on ruokittu, multa tuoksuu. Lattialla on aurinkoläiskä, johon henkinen kissamaisuuteni mielellään käpertyisi. Menen lattialle pitkäkseni, oikaisen raajat, toinen käsi osuu aurinkoläiskään. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, selkäranka arvostaa. Rauhallinen hengittäminen rentouttaa kropan. Katson kattoon; se on valkoinen ja valo siivilöityy siihen säikeinä. Unettaa, hyvä olla juuri tässä.
Tätä pitäisi tehdä useammin. Olla läsnä, rennossa tilassa, oikaista itsensä suoraksi ja antautua olemassaolon hetkeen. Lattia, metsänpohja, ruohikko, niitty, kallio, hiekkaranta - vaikka kellua selällään veden hyväiltävänä. Olla siinä hetkessä antautuneena. Ei pitää huolta asioista, ei miettiä milloin pitää laittaa ruokaa, syödä, viedä koira, maksaa laskut, kiirehtiä bussiin, tuijottaa kännykkää.
Tuntea kaikilla aisteillaan se hetki. Hengittää rauhassa. Miltä kosketuspinta tuntuu selkää vasten? Jos makaan kalliolla, onko kallio sileä vai rosoisempaa laatua, onko siinä jäkälää tai sammalta? Jos hiekkarannalla, mikä tuoksuu ja miltä hiekka tuntuu kättä vasten? Jos ruohikolla, paistaako aurinko lämpöisenä vai kuumana, onko käsivarren etäisyydellä voikukkaa vai haparoinko käsiini pelkkää ruohoa?
Kokeile joskus maata puun alla. Katso lehvästöä ja oksia. Mikä eläin olisit? Oksilla hyppivä orava vai kauniisti luritteleva mustarastas tai peippo, vai kenties hetken kaarnalla tuntosarviaan värisyttelevä perhonen? Tunne se hetki missä olet, eikä sinulla ole kiire. Kiirettä riittää, jätä siis hetki aikaa olemiseen, läsnäolossa kellumiseen.
Kissat ovat hyviä opettamaan läsnäoloa. (Joutsa 2014)
