Sanamitta

Risainen ja rosoinen yö. Hetkittäin unta, vaikka fyysinen olemus on väsynyt. Mieli on samalla liian kirkas ja liian samea. Vaikeus olla tasapainossa. Kaipuu niihin öihin, jolloin nukahti saman tien ja nukkui hyvin. Lapsesta asti on tosin nekin olleet harvassa. Minulla on melkein aina ollut jokin vaikeus nukahtaa, milloin se on sitten ollut pimeän pelkoa, liian aktiivista mieltä tai ahdistusta.

Fyysiset harjoitteet päivän aikana parantavat unenlaatuani. Tietysti niissäkin pitää olla jokin raja, koska yliväsyneenä lihaksetkin kiristyvät liikaa.

Jos yhtenä yönä ei nuku, se ei vielä hirveästi vaikuta arkeen. Mutta mitä enemmän tällaisia öitä on, sen enemmän sillä on vaikutusta elämään kokonaisvaltaisesti. Onneksi huonosti nukuttua yötä voi lievittää mm. kofeiinilla.

Maailma alkaa näyttää maailmalta,
sininen sumu haalistuu läpinäkyväksi.
Rakkauden tunne valtaa kehoni,
mieleni väsyneessä salongissa verhot avautuvat.
Kohotan kupin huulilleni
ja juon itseni eloon.

Laitan kahvin valumaan, kupin pohjalle pakuria. Antioksidantteja ja kofeiinia. Sumutorveksi.

Zombivaatteeni heitän lattialle, kuoriudun. Perhosta minusta ei ehkä tänään tule, mutta jonkinlainen kummallinen hyönteinen ainakin.

Kupillinen on valmis, tuoksu värisyttää tuntosarviani. Ulkomaailma ei näytä enää niin epämiellyttävältä.

Laulan ja teen biisejä, sävellän myös. Ensimmäisen kappaleeni tein kahdeksannella luokalla, ja vaikka olin vahvasti koulukiusattu, musiikinopettajani kannusti minua esittämään sen koulun edessä. Hyvin meni, ja kiusaajia kiukutti se, että biisi oli niin tarttuva ja se, että korvamato luikerteli heidän korvastaan sisään ja suustaan hyräilynä ulos.

Masennukseni kuitenkin vei laulutekokyvyn pitkäksi aikaa pois. Se vei pois myös halun lukea. Sarjakuvat menivät, mutta entinen kirjatoukka koteloitui. Loin ympärilleni muurit, mutta silti ilkeät sanat tihkuivat läpi, jokainen sana viiltävänä lasinsiruna. Nitistävät, lytistävät, latistavat sanat.

Nyt olen tehnyt omaa musiikkiani parisen vuotta. On käyty äänitysstudiolla äänittämässä raakileet, saatu hyvää palautetta. Ja vaikka hyvää palautetta on saatukin, on tullut myös henkisiä kapuloita rattaisiin. Ne ihmiset, joilta kannustusta ja ymmärrystä musiikin tekemiseen olisin kaivannut, olivat sitä vastaan.

"Ei siitä mitään tule, älä edes yritä."
"Ei siitä leipätyötä tule."
"Vaikka saisitkin musiikkia valmiiksi, kuka ne muka äänittäisi?"
"Menestyminen musiikkialalla on todella vaikeaa."
"Kannattaisi keskittyä johonkin realistisempaan."

Jos ei kokeile, miten voi tietää miten olisi pärjännyt?

Ensinnäkin olisin kaivannut arvostusta. Arvostusta siitä, että edes paljastan intohimoni median ja kirjoittamisen lisäksi. Arvostusta siitä, että minulla on edes intohimo johonkin. Arvostusta siitä, että olen hyvä jossain ja olen saanut hyvää palautetta. Mutta ei.

Toiseksi: en ajatellut tehdä sitä päätyönäni, ja ihan sama vaikka olisinkin. Tärkeintä on se, että edes yrittää, kokeilee. Jos ei kokeile, miten voi tietää miten olisi pärjännyt?

Nitistäminen on inhottavaa ja lannistavaa. Ei saa tukea, ei kannustusta, ei kehuja, ei arvosteta, ei innosteta, nyrpistetän nenää ja käännytään pois. Onkohan kyse jostain suomalaisesta mentaliteetista? Älä nyt vaan ylpisty. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ja niin edespäin.

Minusta ihmisen - suomalaisenkin - pitäisi osata arvostaa toisen taitoa tehdä jotain. Jos on kateellinen, voi olla hiljaa ja miettiä, voiko itse tehdä asialle jotain että kykenisi samaan, ja jos ei, onko itse kenties hyvä jossain muussa asiassa. Nitistämisen tarve tulee kaiketi omista huonoista kokemuksista. Ei ole saanut jostain asiasta kannustusta tai hyvää palautetta, ei ole edennyt vaikka on kokenut itsensä hyväksi ja riittäväksi. Tai joku on katkonut unelmilta siivet.

Ei ole mitään haittaa siitä, että tavoittelee unelmiaan. Lintukodossa on ehkä turvallista, mutta jos ei kokeile siipiään, ei voi tietää miten hyvä lentäjä on. Jos joku yrittää nitistää unelmasi, älä välitä, mene eteenpäin. Sinun ei tarvitsee miellyttää nitistäjää. Hän ei omista siipiäsi. Hän on se Ikaros, et sinä.

Olin nuorempana halunnut pitkään lemmikkiä, mutta mitään karvaista ei voitu hankkia äitini ja veljeni allergian vuoksi. Kunnes eräänä päivänä törmäsin afrikkalaisiin kääpiösiileihin.

Harvempaa ne allergisoivat ja päätimme ottaa riskin. 2008 elämääni vipelsi kääpiösiili Hamlet.

Toukkafoobikkona otuksen ruokkiminen oli haasteellista, mutta mitä sitä ei olisi tehnyt pienen nappisilmän eteen. Perheeni allergikot eivät saaneet allergiaa Hamletista, joten saatoin huoahtaa helpotuksesta.

Hamlet oli aika uniikki kaveri. Pentuaikana se oli saanut piikistä silmäänsä, joten sillä oli vain yksi toimiva silmä. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, ja siilit muutenkin kipittävät menemään nenäänsä ja korviinsa luottaen.

Hamlet oli aika sähäkkä siili meille tullessaan. Haimme siilin viralliselta kasvattajalta, toimme pahvilaatikossa pehmoisiin fleeceihin sammuneena ja kotona se sai hirveän tuhinahepulin. Kuin vihainen höyryveturi olisi tuotu kotiin, piikkeineen kaikkineen. Vaikka olin yrittänyt totuttaa sitä hajuuni pitämällä yhtä sen fleeceistä ihoani vasten, Hamlet ei kovinkaan arvostanut paikanvaihdosta. Meni monta viikkoa, ennen kuin se alkoi luottaa minuun. Ei ehkä helpoin yksilö aloittelijalle.

Mutta oli se lopulta sen arvoista. Kunnolla kesyynnyttyään se otti kanssani monet päikkärit yhdessä, siili rentoutuneeksi kasaksi lässähtäneenä pääni vieressä. Olin ainoa, jolle se "kehräsi" eli päästi hiljaista poksunnan ja putputuksen sekoitusta. Äidilleni se saattoi joskus suurena hempeyden hetkenä todeta majesteetillisesti ja ytimekkäästi "put".

Hamlet asui vitriiniin rakennetussa siilikerrostalossa. Se oli tottunut omakotitalossa asumaan isossa lattialämmitteisessä kylpyhuoneessa laajalla alueella, mutta koska huoneeni oli vain kahdeksan neliömetriä, päätimme antaa otukselle mahdollisuuden modernimpaan asumiseen. Eri kerrosten välille rakennettiin voimapahvista kävelyliuskat ja ne päällystettiin kylpyhuoneen muovimatolla, jotta pikku käpälät saisivat hyvän kiipeämisotteen.

Aivan aluksi Hamlet ei ihan älynnyt kerrosten moninaisuutta, ja muutamaan otteeseen se tuli ramppia pitkin pyörien alas, tussahtaen pehmeästi vastapäiseen vitriiniseinään. Siileillä ei ole kovinkaan hyvä syvyysnäkö, mutta onneksi lopulta opettelu maksoi vaivan.

Öisin Hamlet kipitti juoksupyörässä ja huoneeni lattialla tutkien kaikki pimeimmät koloset. Mörköä minulla ei ollut sänkyni alla, vaan pieni hämäräeläin. Juoksupyörä oli tehty isosta muovisangosta, ja treenitassutuksen ääneen oli mukava nukahtaa. Tosin oli siinä se vähemmän mairitteleva puoli, kun piti kuivunutta siilinkakkaa pestä juoksupyörästä pois - siilit kun kakkasivat juostessaan ja tassut painelivat menemään. Jotain se varmaan kertoo, että siilinomistajien kesken juoksupyörää kutsutaan lempinimellä "paskalinko".

Mökille otimme Hamletin tietysti mukaan ja hankin ulkoilua varten eräänlaisen marsuaitauksen. Vieressä piti vahtia tarkasti, sillä Hamletilla oli hinku lähteä seikkailuun. Se ujutti kuononsa kalteriseinän alle ja tuuppi voimakkaasti. Samalla uljaalla voimatekniikalla se antoi kotona tyynyille köniin ja ne lentelivät lattialle. Useimmiten Hamlet kuitenkin kaivautui tyytyväisenä tyynyjen luolastoon. Piti olla tarkkana, ettei itse rojahtanut tyynyjä vasten noin vain. Opin aina tarkistamaan siilin olinpaikan.

Silloin kun siili oli rauhallinen, sen piikit olivat matalana ihoa myöten. Äiti on verrannut piikistön paijaamista hyvin karkeakarvaisen mäyräkoiran karvaan, ja karvojahan ne piikitkin ovat. Hamlet ei ollut ihan niin silitettävä kuin olisin toivonut, mutta se antoi meidän silittää sitä selästä ja takaa. Pumpulinpehmeitä kylkiä tai mahaa jos yritin paijata, siili vastasi mokomaan röyhkeyteen tuhahduksilla. Ehkä sitä kutitti, kuka tietää? Myöskään samettisia korvia ei saanut hipelöidä, siitä tuli isompi TUH ja piikit menivät pystyyn. Hamlet oli hyvin herkkä, mutta tulisieluinen siili.

Nukkumapaikkana Hamletilla oli yhdellä tasolla iso, 750 gramman tyhjä murolaatikko, jossa oli runsaasti fleecejä hyväksi nukkumapesäksi kuopsuteltavaksi. Iltaisin seitsemän aikaan huhuilin Hamletia ensimmäisen herätyksen aikoihin, ja jos otus oli kevyemmässä unen vaiheessa, se vastasi tietynlaisella kevyellä tuhutuksella kyselyyni: "Missä Hamlet?"

Hamlet ei valitettavasti kipittänyt luonani kuin kaksi vuotta. Se sai ensin virtsatieinfektion jota hoidettiin antibiooteilla, ja sitten kun vastustuskyky oli jo muutenkin huonontunut, se sai viilentyneestä syyslattiasta jonkinlaisen keuhkotulehduksen. Aamulla kun olin menossa antamaan ennen opinahjoon lähtemistä (opiskelin leipuri-kondiittoriksi) lääkettä, minua odotti kylmä siili piikit kevyesti pystyssä. Ainakaan se ei ollut kuollut yksin, vaan oli kuullut unisen tuhinani.

Hautasin Hamletin yhteen lempimetsikköni osaan, mitä Hamlet olisi varmasti siilimäisten piilopaikkojen mukaan arvostanut.

Ehkä vielä joskus hankin afrikkalaisen kääpiösiilin uudemman kerran. Se vaatii kuitenkin hyvin tarkat olosuhteet tiettyine hyönteisruokavalioineen ja lämpötiloineen.

Lisää tietoa afrikkalaisista kääpiösiileistä tarjoaa Suomen siiliyhdistys ry. Huomaathan, että afrikkalainen kääpiösiili on eri kuin eurooppalainen siili, eikä villisiilejä saa missään nimessä ottaa lemmikiksi.

Lopuksi vielä monta tuntia mielessä soinut korvamato:

Herään, nousen, käyn suihkussa, puen, syön, olen koneella, menen ulos, matkustan bussilla, tapaan ihmisiä, syön, matkustan bussilla, tulen kotiin, olen koneella, syön, menen nukkumaan. Herään...

Näen masentuneita, vihaisia, välinpitämättömiä ihmisiä. Näen kännisiä, selviä ihmisiä. Näen nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja ihmisiä. Näen liikunnallisia, liikkumattomia, liikuntakyvyttömiä ihmisiä. Näen myyjiä, poliiseja, eläkeläisiä, koululaisia, opiskelijoita.

Harvemmin näen kenenkään hymyilevän tai nauravan, ja jos näen, muut tuntuvat suhtautuvan tilanteeseen karsastaen.

Ratikkaan nousee teinilauma, jotka kikattavat, hihittävät ja nauravat. Äänenvoimakkuus on korkeampi kuin ratikassa vellova tyypillinen hiljaisuus. Paheksuvia huokauksia ja katseita. Mikseivät ne voi olla hiljaa?

Kävelen ystäväni kanssa väentungoksessa keskustassa. Olemme nuoria aikuisia, hymyilemme koko naamalla, suu on hymyssä, silmät loistavat. Melkein tuntuu siltä, että se on väärin. Miksi? Johtuuko se masentuneiden vakavamielisten laumapaineesta?

Milloin elämästä tulee liian vakavaa?

Milloin nauravat teinit lopettavat nauramisen, niin sanotusti aikuistuvat?

Milloin aikuisuus on tarkoittanut tummentuvaa harmautta ja ilottomuutta?

Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Jos kahvia tippuu paidalle tai lattialle, se on elämää. Jos bussi menee nenän edestä, siinähän menee. Jos toivotan kassalle takaisin hyvää ruokahalua Mäkkärissä, sellaista sattuu. Jos huomaan hyräileväni ääneen seurassa, mitä sitten?

Emme ole robotteja. Emme tunteettomia. Meidän ei kuulu raahautua tilanteesta toiseen väkipakolla. Elämää ei kuulu suorittaa, se on tehty elettäväksi. Asioita sattuu ja tapahtuu. Rutiini on hyvä, mutta pakkopullaa siitä ei saa tulla.

Milloin olet nauranut tai hymyillyt viimeksi? Yksin kotona? Ystävän kanssa ravintolassa pari viikkoa sitten? Mille nauroit? Meemille, sarjakuvalle, tv-sarjalle, kirjalle, toisen sanomalle? Milloin nauroit itsellesi tai tilanteelle?

Hyväsydämistä, positiivista iloa tarvitaan enemmän. Anna tunteesi näkyä, elä ja ole! Naura itsellesi, naura tilanteelle. Anna ilon virrata lävitsesi. Höpsöttele, vitsaile, ole hetkessä. Nauti auringosta, anna sen sulattaa itsesi. Käy kuuntelemassa stand uppia, katso sketsejä, naura ääneen kirjan sisällölle. On vakavia ja ikäviä asioita, mutta on myös osattava ottaa rennosti. Tasapaino on tärkeä asia, ja paras tapa tasapainoilla on muistaa ettei elämää tarvitse ottaa ihan niin vakavasti.

Olen vuodesta 2010 ottanut kuvia satunnaisista ruoista, joilla on ollut ilme. Idea sai alkunsa I can has Cheezburger? -sivustosta, jossa oli kuvaosasto nimeltä "Happy chair is happy". (Sen löytää hakemalla vieläkin.)

Ihmisellä on luontainen kyky "tunnistaa" kasvoja elottomissakin asioissa: kallio, matto, moderni taide, hiillos jne. Ja tokihan kasvoja löytyy myös kasveistakin.

Tällä kertaa tuon kuitenkin esiin ruokien ilmeitä. Surulliset murot, iloiset leivät ja monet muut ruoat haluavat kertoa tunnetiloistaan. Oletko huomannut kuinka ylhäältä alas halkaistu paprika on joko iloinen vekkuli tai järkyttynyt kasvisparka, siemenet nököhampaineen? Entä oletko huomannut, kuinka pystyssä nököttävä päärynä näyttääkin yllättävän lintumaiselta? Tai että kookospähkinäkin voi olla varsin otettu siitä, että aiot ehkä ostaa sen?

Joskus ruokien monet osat yhdessä voivat toimia silmiä avaavalla tavalla. Aamupala ei ehkä olekaan niin iloinen kuin olisit voinut haluta:

No, murothan ovat aika sokeripitoisia ja käyvät herkusta. Ne eivät edes pidä nälkää. Leipä on parempi vaihtoehto, ja katso, miten iloinen on tämä kaveri:

Jos et ole vielä törmännyt sosiaalisiin syötäviin, ehkä jatkossa saatat niitä havaita. Hyvää bongauksen iloa!

28.3 vietetään hiisienpäivää. Hiisienpäivä kunnioittaa suomalaisen luonnonuskon pyhiä paikkoja, joita alettiin kartoittaa Taivaanaula ry:n toimesta v. 2013. Maaliskuun 28. päivä valikoitui hiisien hävittämistä kehottavan 1700-luvun piispankirjeen päiväyksen johdosta.

Hiisi on siis aiemmin tarkoittanut luonnossa olevaa pyhää paikkaa, jonne on tuotu uhriruokaa haltijoille ja suvun vainajille. Vaikka aikoinaan kirkko yrittikin tuhota luonnonuskoisten pyhiä paikkoja kuten pyhiä lehtoja, ja käännyttää jukuripäisiä suomalaisia kristinuskoon, luonnonuskoisuus ja kristinusko elivät aika lailla rinta rinnan.

Lähimetsän tai -pellon keskeltä voi paljastua jotakin niin ikiaikaisen arvokasta, että sen puolesta on uhmattu esivaltaa vuosisatojen halki. Jo ammoisista ajoista on monia luonnontilaisia lehtoja, kiviä, puita, mäkiä ja vesistöjä pidetty pyhinä uhripaikkoina. Niitä on kutsuttu hiisiksi. - Taivaannaula ry

Kirkon puhdistamisyrityksen myötä sanasta hiisi tuli kielletty, syntinen asia, ja siihen yhdistettiin sairaudet ja pahuus. Kristillisyydessä koettiin pakanajumalat ja palvontapaikat epäsuotavina rikkaruohoina, jotka oli kitkettävä pois "oikean" uskonnon tieltä.

Taivaannaulan Hiisi-hankkeessa kartoitetaan hiisiä vapaaehtoisten voimin. Jos sinua kiinnostaa osallistua kartoittamiseen, voit joko lähettää perimätietoa hiisistä tai liittyä vapaaehtoisten joukkoon Taivaannaulan sivuilla.

Kyllä. Se, joka trollaa maahanmuutto-, feminismi-, tasa-arvo- ja politiikkakeskusteluja mielessään yksi ja ainoa isäm maa. Nyt rasistinen vihapuhe ja idiotismi vihdoin onnistuu ilman suurempia ponnisteluja, sillä kaikkien ulottuvilla on Koliikkiaikuinen.

Koliikkiaikuinen on tyhmyysgeneraattori, jonka on luonut Juha Remes. Generaattorin avulla kuka tahansa fiksu ja tavallinen kansalainen voi heittää aivot narikkaan suoltaakseen caps lockilla kirjoitettuja aggressiivisia, mukaviisaita viestejä. Enää ei tarvitse etsiä sivistyssanoja kuvaamaan sisäistä tuskaa, vaan kaikki hoituu yhdellä hiiren näpäytyksellä.

Ainoa miinus tekotyhmyydessä on, että siinä ei ole tarpeeksi kielioppivirheitä. Ne voi onneksi korjata melko helposti etenkin jos unohtaa yhdyssanojen oikeinkirjoituksen ja pilkkusäännöt. Ihan vain yhdyssanojen osien kirjoittaminen erikseen antaa jo luontevan vaikutelman tuohtuneesta ämpäripäästä. (Toki jos jollakulla on esimerkiksi lukihäiriö jossa virheitä syntyy, se on asia erikseen, sille ei vain voi mitään.)

Kaikessa surullisuudessaan generaattori osuu kuitenkin ajoittain vähän liiankin oikeaan:

LIKAINEN EDUSKUNTA VARASTAA VERONMAKSAJIEN RAHAT! KARJALA TAKAISIN!

Koliikkiaikuinen on made in Finland ilman lisättyä sokeria.

-

Huom. Rasismi ja vihapuhe ei ole koskaan hyväksyttävää. Generaattorin sisältö ei vastaa tekijän eikä bloggaajan omia mielipiteitä.

#EiVihapuheelle

Minna Canth (1844-1897) oli suomalainen kirjailija ja vaikuttaja. Canth oli merkittävä mielipidevaikuttaja ja eurooppalaisten aatteiden välittäjä. Hän edisti naisten asemaa mm. tekemällä työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi. - Wikipedia

Vaikka feminismi on alun perin syntynyt siitä, ettei sukupuolten välillä ollut tasavertaisuutta ja naisilla äänioikeutta 1800-luvulla, on feminismi harpannut silti eteenpäin. Jotkut feministit kannattavat tietysti vain naisten oikeuksia, ja pitäähän niitäkin kannattaa, mutta yleisesti ottaen feminismi ajaa kaikkien asiaa, tasapuolisesti.

Katsaus tämän päivän Suomen tasa-arvotilanteeseen;

Esimerkiksi:

- Naisilla on äänioikeus, joka on ollut voimassa 110 vuotta.

- Miehillä on mahdollisuus isyyslomaan. Mies voi jäädä myös koti-isäksi.

- Tasavertainen (sukupuolineutraali) avioliittolaki on mennyt läpi eduskunnassa ja tulee voimaan maaliskuussa 2017.

Mitä tästä puuttuu, mitä vielä tarvitaan?

- Intti kaikille sukupuolille vapaaehtoiseksi.

- Transsukupuolisten henkilöiden pakkosterilisaatio poistettava.

- Sateenkaaripareille mahdollisuus lapsen adoptioon.

- Raiskaustuomioiden oltava suurempia. Tällä hetkellä Suomessa saa isomman tuomion talouspetoksesta kuin esimerkiksi henkilöön kohdistuvasta väkivallasta. Se on sairasta.

-Raiskaus on otettava vakavasti myös miesten kohdalla. Liian paljon kuulee juttua siitä, kuinka raiskatuksi tulleelle miehelle naureskellaan poliisiasemalla. Raiskaus ei ole koskaan ok, ei minkään sukupuolen kohdalla.

- Seksismiin on puututtava enemmän. Esimerkiksi pelimaailmassa ne harvat naishahmot joita peleissä esiintyy, ovat isorintaisia, bikinityylisissä asuissa kekkaroivia, miespelaajan silmään miellyttäväksi tehtyjä. Järkikin jo sanoo, että jos taistelee isoa lohikäärmettä vastaan, miekka ja bikinit eivät hirveästi suojaa. Ja miten on, miksei mieshahmoille voi valita pelkäksi asuksi vaikka teräskalsareita? Pelaajissa kun on kaikkia sukupuolia, ja jos halutaan korostaa seksikkyyttä, voisi olla kiva että sekin olisi tasavertaista.

- Saamelaisten saatava pitää maansa ja kulttuurinsa kukoistavana.

Tuossa on nyt joitakin ehdotuksia, ja tasavertaistettavia asioitahan on iso lista. Se, että naisilla on äänioikeus ja miehillä isyysloma, ei tarkoita ettei feminismiä enää tarvita. Sitä tarvitaan edelleen.

Lisää tietoa feminismistä ja sen tarpeesta voi lukea herkullisesta Maria Petterssonin Ave Maria -blogista.

Harvemmin tulee ajatelleeksi, että Googlen lisäksi on olemassa muitakin hakukoneita. Jokin aika sitten törmäsin mielenkiintoiseen hakukoneeseen nimeltä Ecosia. Sitä käytetään samalla tavalla kuin Googlea, mutta siinä on kiinnostava koukku: sen avulla voi istuttaa puita.

Jokainen suoritettu haku auttaa istuttamaan puun. Suurin osa puista on tähän mennessä istutettu Afrikan Burkina Fasoon. Ecosia pyrkii parantamaan metsien tilaa, ja yksi erinomainen tapa onkin lisätä puiden määrää.

”Kasvaessaan puu sitoo ilmakehän hiiltä. Uusi metsä parantaa vesien laatua, luo edellytykset marja- ja sienisadolle sekä tarjoaa kasvupaikan sadoille muille lajeille.” - Sami Oksa, UPM:n ympäristöpäällikkö / metsamaailma.fi; "Puiden istuttaminen on investointi ja ilmastoteko"

Ecosian voi liittää helposti selaimeen, joten puiden istuttaminen ja informaation hakeminen käy näppärästi. Ja ei kun puita istuttamaan - tieto kun ei tässä tapauksessa lisää tuskaa.

Pelien ei aina tarvitse maksaa, ja ilmaisiakin pelejä löytyy runsain mitoin netin valtakunnasta. Miniclip, Nitrome, Armorgames...

Joskus nuorempana pelasin erityisesti juuri tasohyppelyitä, johon Shadowscape kuuluu. Peri on kiinnostava niin taiteellisuutensa, tarinansa, haasteidensa kuin musiikkinsakin puolesta.

Peli on täynnä myös kiinnostavia yllätyksiä. Ja erinomaisena plussana on se, että epileptikot on huomioitu. He voivat siirtyä välkkyvän osion ohi.

Harvemmin innostun kokonaisvaltaisesti mistään pelistä, mutta Shadowscape on kyllä onnistunut ilahduttamaan.