Sanamitta

Olen pidempään ollut tietoinen ajattelun eri tasoista, erityisesti ajatusten tasoista. Harvemmin näistä tulee keskusteltua kenenkään kanssa, ja ne joiden kanssa yritän puhua, ovat vähintäänkin suhtautuneet epäluuloisesti tai olleet hämmentyneitä. Minusta ajatusten monitasoisuus on mielenkiintoista, ja olen kiinnittänyt asiaan huomiota alkuun juuri pakko-oireisen häiriön kautta.

Pakko-oireisessa häiriössähän on kyse jatkuvasti mieleen nousevista ahdistavista asioista, joiden tuomaa ahdistusta pyritään vähentämään pakkoajatuksilla (esim. hokemalla päässään jotain lukusarjaa) tai pakkotoiminnoilla (esim. napsuttelemalla valonkatkaisijaa tai koskettamalla jotain pintaa). Ajatukset eivät kuitenkaan ole niin voimakkaita kuin mitä normaalit ajatukset ovat.

Tästä päästäänkin ajatusten tasoihin.

1. taso on tietoista ajattelua, eli esimerkiksi se ajattelu joka tapahtuu kun kirjoitan tätä tekstiä ja ajattelen sen voidakseni tuoda sen ilmi.

2. taso on vähemmän tietoista ajattelua, ajatuksia jotka ajelehtivat mielessä. Tästä esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa korvamatoa: musiikkikappale, joka alkaa soimaan ns. "taustalla". Vähemmän tietoinen ajatus voi olla myös siihen hetkeen kuulumaton satunnainen sana tai lause. Saatan esimerkiksi keskittyä puhumaan ystävän kanssa kissoista, ja mielessäni ajelehtii randomeita asioita, kuten "parsakaali" tai "mimmummöö" tai jotain epämääräistä hälinää.

3. taso on hädin tuskin havaittavaa ajattelua, johon liitän vahvasti pakko-oireisen häiriön ahdistavat ajatukset. Ne ovat kuin kuiskauksen henkäyksiä, mutta vaikka ne ovat hentoja, ne rekisteröityvät silti ajatuksiksi.

Kolmen ajatuksen tason ollessa toiminnassa ajattelu voi olla esimerkiksi tätä:

"Mulla on vielä kahvia kupissa..." (1. taso: selkeä havainto)
"Trallalallalaa." (2. taso: ei kovin järkevää ja asiaan liittyvää)
"Jos et juo sun kahvia, sulle käy huonosti." (3. taso: uhkaava ahdistusajatus)

Eli nuo kolme ajatusta ovat samaan aikaan menossa mielessäni.

Ahdistusajatuksissa on lisäksi se mielenkiintoinen puoli, että ne voivat tuntua joskus todella voimakkailta. Ne voivat tuntua kahden muun tason ajatuksilta, mutta se johtuu pelon tuomasta voimasta. Pelko on voimakas tunne, joka helposti hukuttaa kaiken muun alleen.

Viime yö meni siruiksi, mutta minua auttoi näiden kolmen ajatustason pohdinta. Jos minua alkoi ahdistaa, pohdin onko kyseessä taso 3, ja jos oli, pakotin itseni rentoutumaan. Ei ollut oikeaa uhkaa. Sama pätee esimerkiksi eläintarhakokemukseen. Jos seison laama-aitauksen edessä, voi mieleeni nousta pelko siitä, että saan sylkäisyn kasvoilleni. Mutta jos laama seisoo viiden metrin päässä, sylkäisyn mahdollisuus on melkoisen pieni. Jos silti pelkään saavani laaman koston kasvoilleni, voin miettiä mille tasolle ajatukseni menee. Sillä mitä syvemmällä ajatus on, sen epätodennäköisempi se on. Paitsi...

Siitä päästäänkin tasolle neljä.

4. taso ei ole suoranaista ajattelua, vaan tuntemista. Sitä voisi kutsua intuition tasoksi. Fyysisesti se tuntuu ehkä parhaiten mahalaukun kohdalla, ja ehkä se onkin siitä syystä englanniksi "gut feeling = intuition". Käytämme kuitenkin intuitiota päivittäin, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Mututuntuma. Fiilis. Se tunne. Intuitio. Hassu, pieni tuntemus, joka ei liity järkeilyyn mitenkään.

Neljännen tason esimerkkinä voisi toimia tilanne, jossa on lähdössä töihin ja miettii, ottaako sateenvarjon mukaan.

1. tason ajatus: "Säätiedotus lupasi poutaa, välillä vähän pilvistä. Ei pitäisi tulla sadetta."
4. tason ajatus: "Ota sateenvarjo. Tarvitset sitä."

Päivä kuluu töissä hyvin, eikä sateenvarjo ole mukana, koska "eihän tuolla nyt voi alkaa sataa". Lähtiessä taivas tummuu ja alkaa sataa, ja pienenpieni ääni kuiskaa navan seudulla: "I told you so." Et sitten kuunnellut.

Mutta tässä nämä neljä tasoa. Niiden tiedostaminen opettaa havainnoimaan sekä omaa sisäistä että ulkoista maailmaa vähän paremmin.

95% mediassa esiintyvistä uutisista mässäilee jollain tavalla ikävillä tai ahdistavilla aiheilla. Kuolema, sota, sairaudet, henkinen pahoinvointi, raiskaukset, pelot, viha, salaliittoteoriat, juorutkin. Päivälehtien otsikot huutavat suurilla mustilla kirjaimilla kadotusta ja tuhoa, oli kyseessä sitten pakolaiset, kohuparin ero tai Asikkalassa ojaan kaatunut lehmä.

Sosiaalisessa mediassa sama meno jatkuu ja ihmiset jakavat kauhistuttavia ja inhottavia asioita minkä kerkiävät. Saan olla klikkailemassa ahdistavia uutisia pois feedistäni joka päivä. Olen toki itsekin kirjoittanut mm. masennuksesta, mutta kirjoitan välillä myös kevyemmistä aiheista ettei järki mene. Yksi vain "hyviä" uutisia sisältävä nettisivu on Guutiset. Siellä voi lisäksi äänestää, oliko mainittu uutinen omasta mielestä miellyttävä.

Myös omassa elämässä voi itse kukin listata asioita, jotka ovat hyvin. Sen lisäksi, että elämme yhteisessä maailmassa, myös jokaisen ihmisen oma elämä on oma maailmansa. Muita kiinnostavia ja arjen kauhurealismia väistäviä maailmoja on esimerkiksi musiikin ja kirjallisuuden maailmat.

Musiikin maailmoina hyvinä esimerkkeinä omalla kohdallani esiintyvät edukseen Vivaldin Neljä vuodenaikaa, animemusiikki, Nightwish ja Finntroll.

Kirjallisina maailmoina suosittelen Terry Pratchettin "Discworld"-sarjaa eli Kiekkomaailmaa. Kirjoja on kymmeniä, ne ovat fantasiaa ja teksti kukkii mustaa huumoria liittäen mm. Shakespearen, Tolkienin ja Tuhkimon härskisti kummallisiin kiekuroihin. Muita mielenkiintoisia ja rentouttavia kirjoja ovat mm. Burnettin "Salainen puutarha" ja tietenkin Harry Potterit. Nuorempana luin hyllykaupalla juuri fantasiaa ja scifiä. Nykyään menee tietokirjojen lisäksi satunnaiset romaanit eri genreistä. Tällä hetkellä luettavana on Kafkan "Oikeusjuttu", joka sisältää erittäin mustaa ja ajoittain vaikeatajuista huumoria. Se kuitenkin vetoaa minuun.

Vaikka minulla onkin vaikea masennus, pyrin pitämään rutiinin yllä. Ja joistakin asioista pystyn tässäkin mustuudessa nauttimaan:

- Go-lautapeli (muistuttaa shakkia, mutta vallataan alueita)
- bloggaaminen
- rauhallinen instrumentaalinen musiikki
- juustot
- hetki ennen nukahtamista
- se että saa nukuttua
- raikas päänahka suihkun jälkeen
- se että atooppinen iho ei kutia
- eläinten rapsuttelu
- äänieditointi
- varikset
- tv-ohjelmista "Taste", "Elementary" ja aivot narikkaan- tyyppisenä iltakatsottavana "Rikkaiden deittipalvelu"

Uskon, että jokainen voi löytää ainakin yhden hyvän asian elämästään, jopa jokaisesta päivästä. Synkkiä aiheita on helppo mutustaa, mutta olisi tärkeää huolehtia omasta henkisestä hyvinvoinnistaan. Mainostenkin ignooramisen voi oppia.

Herään aamulla, käyn lämpimässä suihkussa ja pyyhettä ympärille kietoessani katson peiliin. Vesihöyry on sumentanut peilin pinnan, ja kasvojeni yksityiskohtia ei näy. Olen vain karkeasti maalattu läikkä, tummaa tukkaa ja punainen tuhru huulten kohdalla. Tältä minusta näyttävät ne, joiden ulkonäön yritän muistaa jälkeenpäin. Olen kasvosokea.

Havahduin pienenä siihen, että en millään pystynyt erottamaan kahta serkkupoikaani toisistaan. Olivatkin vielä saman pituisia, hiukset samaa sävyä ja olemukset yhtäläiset. En edelleenkään ole aina varma, kumpi on kumpi.

Murrosiässä luin hyvin paljon fantasiakirjallisuutta ja kehitinkin oman fantasiamaailman lukuisine hahmoineen. Muistan tunteneeni itseni tyhmäksi kun en muistanut yhden melko keskeisen hahmon ulkonäköä. Kun yritin muistella sitä, piirteet karkasivat kuin liukuen tiehensä. Jouduin luomaan hahmon ulkonäön kokonaan alusta.

Kautta opiskeluiden olen ollut aika kujalla siitä, kuka kukin on, eikä huono nimimuisti ole auttanut asiaa lainkaan. Etenkin kun yläasteella ihmiset alkoivat pukeutua samalla tavalla, suurin osa ihmisistä tuntui minusta oikeasti kopioilta toisistaan.

Lukiosta valmistuttuani opiskelin leipuri-kondiittoriksi. Ryhmässäni oli kaksi naista, jotka olivat mielestäni todella kuin identtiset kaksoset. Tummat hiukset, pyöreähköt kasvot, tietynlainen olemus. Vasta puolentoista vuoden jälkeen opin erottamaan heidät toisistaan, ja nyt kun mietin oppimaani, tavallaan ymmärrän miksi sekoitin heidät. Tavallaan taas en ymmärrä.

Kerran kun eräs tuttu kysyi tietoja tapaamistani henkilöistä, kuvailin heitä persoonan kautta. Tällöin tuttuni huomautti, että onpa kiva kun en kuvaile ihmisiä ulkonäöllisesti vaan syvemmällä tasolla, että voi kun hänkin voisi huomata tuollaisia asioita heti ensitapaamisella. Siitä jotenkin havahduin, että hetkinen, onko ulkonäön pitkällinen muistaminen normi ja miksi minä en muista?

Minulla diagnosoitiin kasvosokeus noin puolitoista vuotta sitten. Minulle näytettiin pitkä kuvasarja lukemattomia erilaisia kasvoja, ja ne sekä muutamat muut joita sarjassa ei ollut ollut, näytettiin tunti myöhemmin. Tunnistin muutaman yksittäisen, ja useat kasvot sekoitin helposti toisiinsa. Erityiset piirteet jäivät mieleeni, esimerkiksi erikoisen muotoinen nenä. Diagnoosin saaminen oli helpotus, sillä nyt tällä lahopäisyydellä oli nimi. Koska työskentelen ja harrastan paikoissa, jossa ihmisten vaihtuvuus on suuri, on helppo esittäytymisen yhteydessä sanoa, että hei, minulla on kasvosokeus, en varmaan muista sinua myöhemmin, eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Olen saanut hyvän vastaanoton tässä asiassa.

Minulta on kysytty, muistanko läheisteni kasvot. Kyllä ja ei. Tunnistan heidät heti nähdessämme, mutta jos emme ole nähneet pariin päivään, muistellessani kasvoja muistan vain erityiset piirteet. Hiusten värin, sen ovatko ne kiharat vai suorat, joidenkin kohdalla muistan silmien värin, mutta se on harvinaisempaa. Helpoiten tunnistan ihmiset heidän äänestään ja suun muodosta.

Minulla on kasvosokea ystävä, jonka kanssa minulla oli hiljattain mehevä keskustelu aiheesta. Ymmärsin sitä kautta, että en oikein muista omia kasvojanikaan. Periaatteessa kärjistettynä aina kun herään, itsensä näkeminen peilistä tuntuu uudelta ja jännittävältä. Ainakaan aika ei käy pitkäksi!

Joillakin ihmisillä kasvojen muistaminen on todella helppoa. Heikäläisiä tavatessani vitsailen yleensä siitä, että olen syntymässäni antanut heille kasvojentunnistuskykyni.

On kuitenkin hyvä, että pystyn kompensoimaan vaikeuttani tunnistaa kasvoja. Uskon aistiyliherkkyyteni auttavan tässä ja lisäksi olen vahvasti muuta kautta visuaalinen. Vaatteiden yksityiskohtia muistankin hyvin, joskin siitä ei ole ihmisten kanssa kovinkaan paljon apua - vaatteet kun vaihtuvat alati. Kiinnitän entistä enemmän huomiota ihmisten olemukseen ja energiaan. Pystyn kuvailemaan ihmisiä parhaiten heidän persoonansa kautta.

Jos joku tervehtii minua kadulla, useimmiten hämmennyn. Kun henkilö otetaan tyypillisestä ympäristöstään ja laitetaan muualle, se voi vaikeuttaa tunnistamistani suuresti. Joskus varmasti vaikutan jopa tylyltä, koska en kerta kaikkiaan saa päähäni, kuka minua moikannut henkilö oli.

Ystävieni lemmikkien kasvojakaan en oikein muista. Valokuvat tietysti auttavat, kuten ihmistenkin tapauksessa. Mutta on se vähän hassua, kun ei viikkoa myöhemmin oikein saa mieleensä, miltä ystävän koira näyttää kasvoistaan. Toisaalta luonteen leikillisyys ja eläimen pehmeän turkin tuntuma jää erityisen hyvin mieleen. Onneksi on muitakin tapoja tunnistaa. Kiitos siis aistiherkkyyden, etten ole ihan pihalla koko ajan.