Sanamitta

Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kasvit on ruokittu, multa tuoksuu. Lattialla on aurinkoläiskä, johon henkinen kissamaisuuteni mielellään käpertyisi. Menen lattialle pitkäkseni, oikaisen raajat, toinen käsi osuu aurinkoläiskään. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, selkäranka arvostaa. Rauhallinen hengittäminen rentouttaa kropan. Katson kattoon; se on valkoinen ja valo siivilöityy siihen säikeinä. Unettaa, hyvä olla juuri tässä.

Tätä pitäisi tehdä useammin. Olla läsnä, rennossa tilassa, oikaista itsensä suoraksi ja antautua olemassaolon hetkeen. Lattia, metsänpohja, ruohikko, niitty, kallio, hiekkaranta - vaikka kellua selällään veden hyväiltävänä. Olla siinä hetkessä antautuneena. Ei pitää huolta asioista, ei miettiä milloin pitää laittaa ruokaa, syödä, viedä koira, maksaa laskut, kiirehtiä bussiin, tuijottaa kännykkää.

Tuntea kaikilla aisteillaan se hetki. Hengittää rauhassa. Miltä kosketuspinta tuntuu selkää vasten? Jos makaan kalliolla, onko kallio sileä vai rosoisempaa laatua, onko siinä jäkälää tai sammalta? Jos hiekkarannalla, mikä tuoksuu ja miltä hiekka tuntuu kättä vasten? Jos ruohikolla, paistaako aurinko lämpöisenä vai kuumana, onko käsivarren etäisyydellä voikukkaa vai haparoinko käsiini pelkkää ruohoa?

Kokeile joskus maata puun alla. Katso lehvästöä ja oksia. Mikä eläin olisit? Oksilla hyppivä orava vai kauniisti luritteleva mustarastas tai peippo, vai kenties hetken kaarnalla tuntosarviaan värisyttelevä perhonen? Tunne se hetki missä olet, eikä sinulla ole kiire. Kiirettä riittää, jätä siis hetki aikaa olemiseen, läsnäolossa kellumiseen.

Yleensä keskustellessa mielenterveysongelmista tuodaan esiin kaikki negatiivinen: kuinka ongelmat ovat vaikuttaneet psyykeen, fyysisesti, perhesuhteisiin, muihin sosiaalisiin suhteisiin, maailmankuvaan, asunnon siisteyteen, omaan siisteyteen jne. Entäpä jos mietittäisiin niitä hyviäkin puolia?

En edelleenkään vähättele mielenterveysongelmia. Itse masennusta sairastaneena ja pakko-oireista häiriötä edelleen sairastavana tiedän mistä puhun ja aion puhua. Kun elää tarpeeksi pitkään tällaisen asian kanssa, oppii näkemään myös mitä kiven alla on ja kauneuden kivikkoisella kinttupolulla.

Olen aina kokenut olevani optimistinen realisti. Tarkoitan sillä sitä, että vaikka tiedostan realiteetit, se ei tapa kuitenkaan sitä positiivisempaa asennetta elämään. Kun olin rankasti koulukiusattu, jaksoin kirjoittamisella ja keskittymällä pieniin hyviin juttuihin, kuten huurteiseen lehteen koulutiellä tai puiden oksien välistä ujuttautuvaan auringonvaloon. Vaikken jaksanut aina uskoa tulevaan, keskityin kuitenkin kyseiseen hetkeen. Ehkä sen ansiosta olen täällä edelleen.

Mitä hyvää mielenterveysongelmissa sitten on?

Kahlatessani ahdistuksen suossa ja vajotessani masennuksen silmäkkäisiin opin vielä empaattisemmaksi. Opin empaattiseksi muita kohtaan vielä enemmän, vaikka olinkin jo entuudestaan tunneherkkä. Tiesin, miten vaikealta aikainen nouseminen tuntuu ja miten omien henkisten voimiensa rajoilla on. Jos ystävälläni oli masennus, olin tukemassa tietäen mitä hän käy läpi eikä sanoja välttämättä tarvittu.

Kiusattuna ja masentuneena koululaisena opin tarkkailemaan muita ihmisiä ja ympäristöä. Äänenpainot, elekieli, pukeutuminen, erilaisten kuppikuntien rakenne. Yläasteella kutsuin itseäni mielessäni Tarkkailijaksi, ja hitto että olin hyvä siinä. Siitä oli hyötyä myös kirjoittaessani, ja siihen aikaan kirjoitin fantasiaa ja kehitin laajan ja yksityiskohtaisen fantasiamaailman mutkikkaine ihmissuhdekuvioineen. Tarkkailukykyä ja sosiaalisten rakenteiden analysointia.

Lukion filosofiantunnilla Aristoteleet ja Sokrateet eivät ehkä jääneet kovinkaan tarkkaan mieleeni, sillä - kiitos ihanan opettajani - ajattelin ja sain ajatella omilla aivoillani. Eihän siitä kovasti ollut hyötyä ylioppilaskirjoituksissa, mutta olin tyytyväinen siihen mitä MINÄ olin saanut aikaiseksi. Minun ajatusprosessini, minun eettiset arvoni, minun järkeni näkyivät tekstissä. Se oli tärkeämpää kuin Laudaturin tavoitteleminen.

Entä pakko-oireinen häiriöni? Ensimmäiset oireilut ilmaantuivat ala-asteella, mutta häiriö diagnosoitiin vasta yläasteen lopussa. Miten vaikea OCD on hyvällä tavalla vaikuttanut elämääni?

Olen oppinut olemaan kärsivällisempi itseni kanssa ja antamaan aikaa itselleni. Ajan antamisella tarkoitan sitä, että jos pahimmillaan olen 8x8 napsutellut valonkatkaisijaa päälle ja pois (eli 64 kertaa, siinä on vähän tekemistä), olen huomannut että mitä pahempi kiire on, sen pahemmat oireet. Ja kun olen tietoisesti hidastanut ja antanut itselleni aikaa, olen saattanut selvitä huomattavasti helpommalla.

Olen oppinut myös huomaamaan, kuinka monimutkaisia ajatusrakenteita vaaditaan pakko-oireisuuteen. Ja sanotaanhan, että pakko-oireista häiriötä esiintyy keskimääräistä älykkäämmillä. Että vaikka tuntisi itsensä dorkaksi (ja sitä tuntee) napsutellessaan valoja, voi jokseenkin ironisesti lohduttautua sillä että älykkyys on hyvällä mallilla.

Ja edelleen se pienistä asioista nauttiminen on ollut tärkeä apu. Ja ehkä OCD on sitäkin tukenut. Kun matka kauppaan kestää iäisyyden kaikkien ahdistavien, mieleen nousevien ahdistusten kanssa, joita vastaan ajattelee pakkoajatuksen (esim. tiettyjen lukujen hokeminen) tai tekee pakkotoiminnon (esim. kosketan jotain materiaalia kolme kertaa), oppii huomaamaan että maailmassa on niin paljon muutakin. Ja sitten miettii, että miten helppoa niillä on joilla ei tätä monimutkaista ajatusprosessointia ole. Ja niinä päivinä, yleensä kesällä, kun pakko-oireista häiriötä ei melkein ole, tuntee itsensä kertakaikkisen eläväksi. Silloin käyttöön vapautuu hirveästi energiaa ja tuntuu melkein siltä kuin voisi valloittaa maailman.

Tiivistäen: olen oppinut lisää empatiakykyä, tarkkailemista, nauttimaan pienistä asioista ja spekuloimaan omia ajatus- ja tunneprosesseja. Olen tavannut polullani ihania ja mahtavia ihmisiä ja oppinut itsestäni valtavasti. Olen myös kiinnostunut siitä, miten eri tavoin ruoka-aineet, yrtit ja mausteet vaikuttavat fyysisesti ja psyykeen. Olen myös huomannut, että kaikki mielenterveysongelmista kärsivät ovat tavallista herkempiä ja että valtaosalla on taiteellisia lahjoja. Mehän ollaankin, hitto vie, supertyyppejä! Rassukoita emme. Jos mielenterveysongelmat katoaisivat yhtäkkiä, ei maailmasta varmaankaan löytyisi niin helposti meitä superihmisiä. :)

95% mediassa esiintyvistä uutisista mässäilee jollain tavalla ikävillä tai ahdistavilla aiheilla. Kuolema, sota, sairaudet, henkinen pahoinvointi, raiskaukset, pelot, viha, salaliittoteoriat, juorutkin. Päivälehtien otsikot huutavat suurilla mustilla kirjaimilla kadotusta ja tuhoa, oli kyseessä sitten pakolaiset, kohuparin ero tai Asikkalassa ojaan kaatunut lehmä.

Sosiaalisessa mediassa sama meno jatkuu ja ihmiset jakavat kauhistuttavia ja inhottavia asioita minkä kerkiävät. Saan olla klikkailemassa ahdistavia uutisia pois feedistäni joka päivä. Olen toki itsekin kirjoittanut mm. masennuksesta, mutta kirjoitan välillä myös kevyemmistä aiheista ettei järki mene. Yksi vain "hyviä" uutisia sisältävä nettisivu on Guutiset. Siellä voi lisäksi äänestää, oliko mainittu uutinen omasta mielestä miellyttävä.

Myös omassa elämässä voi itse kukin listata asioita, jotka ovat hyvin. Sen lisäksi, että elämme yhteisessä maailmassa, myös jokaisen ihmisen oma elämä on oma maailmansa. Muita kiinnostavia ja arjen kauhurealismia väistäviä maailmoja on esimerkiksi musiikin ja kirjallisuuden maailmat.

Musiikin maailmoina hyvinä esimerkkeinä omalla kohdallani esiintyvät edukseen Vivaldin Neljä vuodenaikaa, animemusiikki, Nightwish ja Finntroll.

Kirjallisina maailmoina suosittelen Terry Pratchettin "Discworld"-sarjaa eli Kiekkomaailmaa. Kirjoja on kymmeniä, ne ovat fantasiaa ja teksti kukkii mustaa huumoria liittäen mm. Shakespearen, Tolkienin ja Tuhkimon härskisti kummallisiin kiekuroihin. Muita mielenkiintoisia ja rentouttavia kirjoja ovat mm. Burnettin "Salainen puutarha" ja tietenkin Harry Potterit. Nuorempana luin hyllykaupalla juuri fantasiaa ja scifiä. Nykyään menee tietokirjojen lisäksi satunnaiset romaanit eri genreistä. Tällä hetkellä luettavana on Kafkan "Oikeusjuttu", joka sisältää erittäin mustaa ja ajoittain vaikeatajuista huumoria. Se kuitenkin vetoaa minuun.

Vaikka minulla onkin vaikea masennus, pyrin pitämään rutiinin yllä. Ja joistakin asioista pystyn tässäkin mustuudessa nauttimaan:

- Go-lautapeli (muistuttaa shakkia, mutta vallataan alueita)
- bloggaaminen
- rauhallinen instrumentaalinen musiikki
- juustot
- hetki ennen nukahtamista
- se että saa nukuttua
- raikas päänahka suihkun jälkeen
- se että atooppinen iho ei kutia
- eläinten rapsuttelu
- äänieditointi
- varikset
- tv-ohjelmista "Taste", "Elementary" ja aivot narikkaan- tyyppisenä iltakatsottavana "Rikkaiden deittipalvelu"

Uskon, että jokainen voi löytää ainakin yhden hyvän asian elämästään, jopa jokaisesta päivästä. Synkkiä aiheita on helppo mutustaa, mutta olisi tärkeää huolehtia omasta henkisestä hyvinvoinnistaan. Mainostenkin ignooramisen voi oppia.

Viikkokaupalla jatkuvaa epätoivoa. Uupumusta. Kykenemättömyyttä rentoutumaan. Hukuttavaa surumielisyyttä. Vaikeutta päättää, lähteäkö kävelylle. Vaikea sietää kivojakin työkavereita. En jaksa enää käyttää tekstiviesteissä hymiöitä. Niiden kirjoittaminen tuntuu liian työläältä.

Masennus.

Kun saan itseni liikkeelle, puen päälleni itselleni mieluisat, siistit vaatteet, katson että hiukset ovat puhtaat. Toisin kuin luullaan, masentuneet pitävät usein kiinni ulkonäönsä siisteydestä. Vasta sitten kun he ovat jo vajonneet suohon päälakea myöten, siistiä vaatetusta, puhtaita hiuksia ja esimerkiksi meikkaamista ei jakseta enää pitää yllä.

Katson peiliin. Uupunut olemus, surumieliset mutta kirkkaat silmät. Ryhdistäydyn, ryhti pitenee parilla sentillä.

"Jaksat toimia. Mene ulos. Ota roskapussi."

Annan itselleni lyhyitä käskyjä kuin ruostuneelle robotille. Käsi nappaa roskapussin, sammutan eteisen valon ja suljen oven takanani. Siirryn pihalle. Kävelen varovasti liukkauden takia. Kenkien alla on harmaata jäätä, jolle on ripoteltu sepeliä. Sekin näyttää pääosin harmaalta. Tihuttaa vettä, paljastuneen asfaltin syleilyssä on tummia vesilätäköitä. Avaan roskakatoksen oven, heitän roskapussin roskikseen. Olo tuntuu hetken huojentuneelta.

"Hyvä. Sait vietyä roskat."

Kehun itseäni. Edes jotain sain tehtyä. Maailma näyttää uskomattoman rumalta ja ankealta. Vedän syvään henkeä ja keskityn kävelemään bussipysäkille. Koirankakkaa näkyy siellä täällä lumihangella. Henkistä paskaa olenkin jo kurkkua myöten täynnä.

Kävelen kohti pysäkkiä. Mietin, mitä minua vilkaissut eläkeläinen oikein näki. Ihmisen, varjon vai jotain muuta? Jos olo on todella kurja, tunnen muuttuvani näkymättömäksi. Hymyilen pysäkkiä vartioivalle puulle. Se ei arvostele. Se ottaa vastaan sellaisenaan.

Toivon suomalaisittain bussissa, ettei kukaan istuisi viereeni. Silloin kun en ole masentunut, ei viereeni istumisella ole erityisen suurta merkitystä. (Joskus saatan jopa keskustella jonkun kanssa hyvin epäsuomalaisesti.)

Pienet asiat ärsyttävät tavallista enemmän. Lapsen venkoilu rattaissa, kitinä. Puhelua kovaan ääneen puhuva naishenkilö, kuljettajan radiosta kuuluva popkappale. Etenkin ihmiset, jotka täydessä bussissa istuvat käytävänpuoleisella penkillä, jotta heidän laukkunsa tai reppunsa näkisi ulos ikkunapaikalta. Pyöräytän silmiäni, yritän keskittyä maisemaan, löytää siitä tarttumapintaa.

Mietin kuinka paljon bakteereita bussin metallitangoissa on. Tartun tankoon joko ylhäältä tai hansikkain. Tiedän olevani bakteerifoobikko, sen käsidesikin repussani kertoo. Ovenkahvat, pankkiautomaatit, tuolit. Kaikissa tarttumapinnoissa on likaa. Masentuneena huolestuttavat ajatukset paisuvat valtaviksi ja ahdistus valtaa mielen.

Tapaan ystävän rautatieasemalla. Jännitän huuleni hymyyn. Minua ei hymyilytä. Yritän rentoutua. Menemme syömään. Yritän olla ahdistumatta. Tilaamme. Tunnen syyllisyyttä siitä että olen ravintolassa. Siitä, että en tilannutkaan jotain terveellistä vaikka en ravintolassa usein käykään. Siitä, että olen masentunut enkä hyvillä energioilla, vaikkei minun tarvitsekaan näytellä lähimmille ystävilleni vointini todellista laitaa.

"Näytät vähän väsyneeltä. Saitko nukuttua?" ystäväni kysyy. Myönnän, että oli vaikeaa saada unta, uni oli repaleista eikä sitä kertynyt tarpeeksi. Yritän silti pitää jonkinlaisesta unirytmistä kiinni. Yritän kysellä hänen kuulumisiaan, vaikka sisälläni irvistävää masennuksen peikkoa ei kiinnosta. Keskustelu siirtyy ruoan vähetessä iloisempiin asioihin. Nauran ja vitsailen. Välillä on jopa ihan hauskaa. Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää.

Käymme kirjastossa pyörähtämässä. Siellä on joitakin kiinnostavia teoksia, mutta minun on hyvin vaikea päättää minkä lainaisin. Pari kiinnostaisi erityisesti, mutta niitä ei saa uusia. Päätän etten lainaa mitään. Masentuneena lukemisessa voi kestää kauankin aikaa, joskus taas ei saa luettua ollenkaan.

Kotona istun tietokoneelle. Puhelin soi, äiti soittaa. Hän sanoo, että kuulostan vähän alakuloiselta. Myönnän asian, jotenkin silti nolottaa. Mietin miksi. Ehkä meillä on tarve pitää kulisseja yllä, aivan kuten loukkaantuneet eläimet pyrkivät salaamaan loukkaantumisensa, etteivät joudu petojen suihin. Pakko salata, jotta ei tule syödyksi. Myönnän olevani masentunut ja huomaan lisääväni melkein samaan hengenvetoon, että kyllä tämä vielä tästä. Pakko lisätä jotain, toista piristääkseen. Lupaamme soitella parin päivän päästä.

Masentunut ihminen osaa kyllä hyvin näytellä olevansa kunnossa. Sama koskee myös muita mielen ongelmia, syömishäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä. Oppii piilottamaan itsensä ympäristön paineissa, vaikka joskus tarve piilottaa heikkoudet onkin vain omassa mielessä. Ehkä pitäisi avautua enemmän jatkossa. Aina ei tarvitse olla huulta heittävä, energiaa pursuava kaverilauman ilopilleri, kun ei se elämäkään ole aina tasaista.

Harrastan anagrammeja. Anagrammi on sananmuunnos, jossa yhden tai useamman sanan sisältämistä kirjaimista tehdään yksi uusi sana tai useampi. Parhaimmat anagrammit kertovat jotain alkuperäisestä lähteestään.

Unettomina öinä on tullut leikiteltyä sanoilla. Haluan erityisesti kiittää muutamaa ihmistä sopivista sanaehdotuksista. Tässä satoa:

psykiatria = paska tyrii
diagnoosi = adios, go in
poliklinikka = olinpa kilkki

mieliala = aiemalli
osasto = toosas
lääkitys = ylisätkä
terapia = eri tapa
varattu aika = arvaat tukia / raukat vaati

Toisin sanoen jos sinulla on alhainen mieliala, se johtuu huonosta aiemallista ja tarvitset pahimpiin oireisiin vain hyvän ylisätkän.

ahdistus = hidastus
hypomania = yh, ponimaa
paniikki = pikikani

Oli synkkä ja myrkyinen yö, ja hermeliinikasvattaja Arjalla oli pikikanikohtaus.

Entäs lääkkeet? Niiden nimet vaikuttavat sattumanvaraisilta, mutta ne taitavatkin oikeasti kertoa lääkkeiden vaikutuksista.

Diapam = mad pai
Ketipinor = poniretki
Opamox = oma pox
Tenox = not ex

Ja sitten:

Sertraliini = siilin terra (Ei paha oikeastaan. Siilithän ovat söpöjä.)

Ehkä on hyvä lopettaa kepeämpään sanaan? Mielialaa kohottava ja masennusta lievittävä siilin terra eli terraario. Pienet pikku lääkevaikutukset vipeltävät aivoissa ja olo on taas auvoinen, vaikka ajoittaista tuhinaa joskus ehkä ilmeneekin.

Itselläni on toistuva masennus, joka nousee pintaan kun valo alkaa vähentyä. Sitä kutsutaan kaamosmasennukseksi. On eri asia olla masentunut jonkin aikaa, muutaman päivän, vaikkapa jostain ikävästä asiasta, ja toipua siitä sitten jatkaakseen elämää. Masennus ei ole parin päivän mielialan lasku. Se ei ole asia, josta päästään yli menemällä ulos kävelylle, "piristymällä", "ottamalla itseään niskasta kiinni" tai kuuntelemalla iloista musiikkia.

Se on mörkö itsessä, joka välillä mönkii ulos. Se on ankeuttaja, joka vie ilon kaikesta, myös niistä asioista joista normaalisti nauttii. Se on mustat lasit silmillä, jolloin värit haalistuvat tai niitä ei ole. Se on lohduttomuuden, tympääntyneisyyden ja elottomuuden tunne.

Sitä saattaa silti toimia läpi arjen. Nousta, pukea, mennä töihin tai oppilaitokseen, tavata ystäviä ja nauraa heidän kanssaan. Masennus on salakavala varjo, jota ei välttämättä huomaa päällepäin. Se osaa piiloutua.

Minun masennukseni oli aikaisempina vuosina jokapäiväistä, vuodenajasta riippumatonta. Olen sairastanut keskivaikean masennuksen. Elämä tuntuu silloin tasapaksulta, harmaalta betonipuurolta. Olin masentunut opiskelujeni aikana, ja aamulla sängystä ylös nouseminen oli tuskaa. Olisin vain halunnut kääriytyä peittoon niin kuin masennus oli kääriytynyt minuun, ja nukkua, vaipua horteeseen kunnes olisi aika purkautua kotelosta kuivattelemaan kosteita siipiään.

Pahimmillaan masennus vie elämänilon kokonaan ja päivä toisensa jälkeen on väkinäistä selviytymistä arjessa. Aamulla miettii, että ehkä tämä päivä on vähemmän paha kuin edellinen. Että ehkä minä jaksankin hymyillä tänään. Ehkä en olekaan niin väsynyt kuin olen viimeiset kuukaudet ollut. Ehkä vielä joskus en tarvitse mielialalääkkeitä. Ehkä minun ei tarvitsekaan ajatella kuolemaa juuri tänään.

Masentuneena pahimpia ovat pirteät ihmiset, joilla ei ole mitään kokemusta itse sairaudesta, ja jotka eivät kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miltä toisesta tuntuu. Jos et edelleenkään pysty ymmärtämään miltä masennus tuntuu, älä ehdota kivaa pikku lenkkeilyä kirpeässä talvisäässä, tanssahtelua pirteän musiikin tahtiin tai jotain muuta, joka piristää sinua kun olet allapäin. Masentunut ihminen ei ole allapäin, hän on pudonnut kuiluun, jonka pohjalla on mustaa, tahmeaa mutaa. Huutamalla sieltä kuilun reunalta, kuinka kannattaa muistaa mitä hyvää elämässä on tai kuinka pitää vaan vähän tsempata, on kuin heittäisit sangollisen kylmää vettä tämän ihmisen niskaan ja virtsaisit vielä pisteeksi iin päälle. Parasta mitä voit masentuneelle tehdä, on olla läsnä. Voit kuunnella, jos hän haluaa sanoa jotain. Olla tukena hiljaisuudessa. Tehdä hänen kanssaan asioita, joita hän haluaa kanssasi tehdä. Väkisin piristäminen ei auta.

Masentunut ei ole myöskään tyhmä, ei laiska, ei saamaton, ei tahallaan ärsyttävä. Masentunut on mustavalkokopio itsestään, koteloitunut pieni olento. Jos tökit kepillä koteloa, haavoitat tätä olentoa vain entistä enemmän.

Minun kaamosmasennukseni ei tänä vuonna ole ollut kovinkaan paha, ja olen siitä todella iloinen. Mutta minulla on ystäviä, joilla on vaikeampi masennus. Olen heidän tukenaan, muistaen oman jaksamiseni. Sillä vaikka on hyvä osata tukea masentunutta, on hyvä myös osata tunnistaa omat rajat, koska masentunutta syövä ankeuttaja saattaa pahimmillaan alkaa nakertaa tukijaakin.

Masennus tuntuu pahalta, ja erityisen pahalta jos sitä ei osata ymmärtää. Yritäthän sinä edes?