Sanamitta

Lapsena nukkuessani äiti tuli katsomaan, olenko saanut unta. Kun ovi aukeaa, pomppaan istumaan silmät kiinni. "Ei hätää, minä tässä vain", äiti sanoo minulle. Istun kankeana, silmät yhä kiinni. Äiti jatkaa: "Etkö saa unta?" Istun hetken vielä hiljaa ja sanon sitten hitaasti ja painokkaasti: "Tuskaa." Sitten romahdan takaisin ja jatkan unia normaalisti.

Olen ystävän mökillä ja minulla on kuume. Pyörin hetken sängyssä ja nukahdan. Ystäväni on saamassa unen päästä kiinni, kunnes alan puhua unissani pitkiä pätkiä "todistajansuojelusta".

Herään siihen, että nauran kovaan ääneen.

Herään siihen, että laulan.

Havahdun siihen, että olen noussut sängystä ja pyyhin käsilläni näkymättömiä hämähäkkejä pois lakanaltani. "Hus, pois siitä! Hirveitä... hämähäkkejä."

Nämä ovat tietämiäni unissapuhumiskokemuksiani.

Varmasti niitä on enemmänkin. Olen puhunut unissani lapsesta asti ja edelleen se jatkuu. Kunnon lörppö siis olen. Tyypillisintä unissapuhuminen on lapsille, ja noin 5% aikuisista puhuu unissaan. Mitä useammin, sen harvinaisempaa. Stressi, masennus, alkoholi ja kofeiini voivat lisätä unissapuhumista aikuisilla.

Aina puhuminen ei ole selviä sanojakaan. Muminaa, köhinää, siansaksaa, naurua, itkua, ölinää. Ainakin on vilkas unielämä. Tietysti jos samassa huoneessa nukkuu joku muukin, partneri tai Musti, voi yöllinen kommentointi haitata toisen nukkumista. Korvatulpat ovat hyvä apu. Itse kun asun yksin, en pääse häiriköimään ketään. Tosin olen kai joskus huutanutkin öisin, silloin voi kuulua jopa naapuriin asti. Toistaiseksi kukaan ei ole hälyttänyt virkavaltaa apuun.

Kiehtova ilmiö tuo unissapuhuminen. Tässä hykerryttävä maistiainen siitä, kuinka unissapuhumista on äänitetty.

Rakas lukijani, tiedätkö puhuvasi unissasi? Mihin olet herännyt? Onko sinulle kerrottu jostain sanomastasi? Vastaa kommenttikenttään.

Ahdistus. Läpitunkevia, piinaavia ajatuksia omista pahimmista peloista. Syke nousee, lihakset jäykistyvät, on taisteltava tai paettava. Yritän taistella pakkoajatusta vastaan. Se hyökyy ylitseni kuin mätä aalto, hukuttaa alleen, kirkuu korvaani ja räpistelee verisillä siivillään kasvojani vasten. Hoen itselleni: "Sinulla on ahdistuskohtaus. Se tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Olet selvinnyt tästä ennenkin, ja selviät tästä nytkin." Pakkoajatus hiljenee, se ei jaksa kirkua kuuroille korville. Keskityn mantraani.

Voin lojua minuutin rauhassa sängyssä. Olen lähellä nukahtamista, huomaan kuinka hengitykseni rauhoittuu ja mikrounia alkaa välähdellä päässäni. Sitten se tulee. Toinen pakkoajatus. Sekin kirkuu, hyökyy ylitseni, lihakseni jäykistyvät, ahdistaa. Hoen mantraani. "Sinulla on ahdistuskohtaus..."

Saan voiton tästäkin, olen yllättynyt ja todella väsynyt. Olisi hyvä saada unta kun seuraavana päivänä on paljon tekemistä. Yritän rentoutua pakkoajatuksen laantuessa. Sitten tulee kolmas. Se on jo niin voimakas, etten pysty enää keskittymään hokemaani ja ahdistus imeytyy minuun kuin vesi pesusieneen. Ahdistus tekee tuulenpesän keskivartalooni ja narskuttaa hermojani. En pysty vastustamaan, nousen ylös. Yritän olla tässä hetkessä, yritän keskittyä olemaan läsnä itsessäni ettei paniikki murskaa minua pelolla.

Hieron käsivarsiani tunteakseni itseni olevaksi ja kävelen peilin eteen. Minua katsoo - ei pakkoajatusten uhkaama hirviökuva - vaan ahdistuneen näköinen ihminen, jonka suuret silmät tuijottavat epävarmoina peilistä. Aloitan mantran, painotan jokaista sanaa. Minun on saatava itseni uskomaan itseäni.

"...tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Se menee ohi."

Tuntuu uuvuttavalta ja ääneni kalsea kaiku eteisessä saa oloni tuntumaan typerältä. Mitähän naapuritkin sanoisivat jos tietäisivät, että heidän naapurissaan asuu pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä henkilö? Joka seisoo parhaillaan peilin edessä vakuuttamassa itseään siitä, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka ajatukset kuinka kirkuisivat.

Pakko-oireinen häiriö eli OCD (obsessive compulsive disorder) on ahdistuneisuushäiriö, jossa on toistuvia, ahdistusta aiheuttavia pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Ahdistus vie huomattavasti aikaa päivästä ja ajatusketjut voivat olla hyvinkin monimutkaisia. Pakko-oireista häiriötä ilmenee keskimääräistä älykkäämmillä ihmisillä, mutta se ei hirveästi lohduta pahimman ahdistuksen keskellä.

Ilta ja yö ovat pahinta aikaa ahdistusten suhteen. Olet yksin, pitäisi mennä nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Sitten ne tulevat. Kuin pienet verenhimoiset möröt, ne hiipivät pimeistä nurkista ja kiipeävät sängynjalkoja ylös hypistelemään varpaitasi, tökkimään kehoasi pitkillä, honteloilla sormillaan ja kähisemään korvaasi kurkkuääniä.

Myönnän olevani kateellinen heille, joilla tätä häiriötä ei ole ja jotka voivat paneutua maate ilman suurempia ponnisteluja ja nukahtaa. Isäni on tällainen henkilö. Että voikaan tuntua epäreilulta joutua taistelemaan tuulimyllyjä vastaan rättiväsyneenä kun joku muu ei edes tiedä millaista tuulimyllyjä vastaantaisteleminen on ja miltä nuo tuulimyllyt edes näyttävät.

Pakko-ajatuksen ruumiinavauksessa huomaa, että se koostuu jostain voimakkaasta pelosta. Voimakas pelko on pakko-ajatuksen sydän, ja keho koostuu "mitä jos"-ajattelusta. Jos pelkona on esimerkiksi kasvaimet, laukaiseva mielikuva pakkoajatukseen voi olla mikä tahansa, mistä lähtee "kielletty", pelkoon liittyvä ajatus.

Esim.

Söin asiaa x. -> Mahassa tuntuu oudolta. -> Pulssi kiihtyy. -> Alkaa ahdistaa. -> "Mitä jos se on kasvain?" -> Pulssi nopeutuu lisää, lihakset jännittyvät, alkaa ahdistaa lisää. -> Voi tulla hiljainen, pahaenteinen pakko-ajatuksen kuiskaus: "Kuolet tänä yönä kasvaimeen, josta et tiennyt mitään." -> Pelon kohteen välttely: voi olla pakkotoiminto; rituaali, jonka tarkoitus on vähentää ahdistusta, mutta joka on osa itse pakkoajatusta. Esim. käsien peseminen useaan otteeseen, "turvallisten" numeroiden hokeminen, valojen napsuttelu päälle ja pois... Tai tulee lieventäväksi tarkoitettuja pakkoajatuksia. Saatan hokea jotain. "Mitään pahaa ei tapahdu mitään pahaa ei tapahdu mitään..."

Koko hommassa ei ole mitään järkeä. Se ei ole loogista, ei realistista. Pahinta taitaa olla se, että sen tietää, mutta itselleen ei mahda mitään. Taustalla on koko ajan pelko siitä, että entä jos en teekään turvatoimintojani, ja minulle oikeasti käy huonosti?

Pakko-oireiseen häiriöön suositellaan altistusharjoituksia. Että altistaisi itseään ahdistukselle. Joskus se toimii, joskus ei. Jos olen väsynyt ja takana on huonosti nukuttuja öitä, on hyvin epätodennäköistä että pystyn altistamaan itseäni. Altistamismetodit voivat myös hiljalleen muuttua pakkotoiminnoiksi, kuten tuo hokemani mantra. Se on sillä rajalla.

Ahdistuskohtauksesta toipuminen on hidasta. Palautuminen kestää, olo tuntuu saastuneelta ja nuutuneelta. Ajatusprosessit uuvuttavat.

Pakkoajatus pitäisi osata vastaanottaa sellaisenaan ja antaa sen lipua pois virran mukana, mutta se on hyvin vaikeaa, etenkin väsyneenä. Ja yö on kulta-aikaa pakko-oireille. Ne viihtyvät pimeässä. Ehkä minä sen takia olenkin nukkunut valot päällä lapsesta asti.