Jotain pitäisi saada kirjoitettua. Tuijotan tietokoneen ruutua ja nyt kun pitäisi olla jotain fiksua sanottavaa, olen saavuttanut täydellisen nirvanan. Mieleni on tyhjä kuin pelto hiljattain sataneen lumen jäljiltä. Perhana.
Kaivan hätätilannelistan esiin. Minulla on kirjoitettuna joitakin ideoita ja teemoja. Mikään ei nappaa. Joitakin ei voi kirjoittaa vielä, koska eivät ole ajankohtaisia. Joistakin ei voi kirjoittaa, koska kuvamateriaali ei ole koossa. Siirrän paperin sivuun. Haluan kirjoittaa, mutta mitään ei tule ulos.
Tavallisesti pursuan ideoita. Nyt ne ovat lentäneet jonnekin ilmojen lämmettyä ja tönötän kerrostalon katolla siipiäni kohautellen. Kuuntelen sisäistä huutoani: "Kirjoita nyt edes jotain, jukoliste!" Vähän matkan päässä valkoinen opportunisti kajauttaa oman kommenttinsa. Minun pitäisi osata tarttua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Minähän osaan löytää hyvät puolet monista asioista, kiinnostavat nokittavat roskien joukosta.
Suin vähän päätäni. Mieti, Erinaceus, mieti. Mitä nokittavaa tyhjyydessä voisi olla?
Sitten löydän sen.
Voin kirjoittaa siitä, millaiselta tuntuu kun ei keksi mitään kirjoitettavaa.
Oli kyseessä sitten blogikirjoitus, essee tai jokin vapaavalintainen kirjoitusrupeama, ei aina ole sanoja kirjoittaa. Aina ei ole fiilistä. Mutta kirjoittajan (b)lokista ei tarvitse välittää. Seuraa tuota valkoista Kauppatorin opportunistia, ja se johdattaa sinut vähintään ideanmuruselle, joskus jopa vartioimattomalle berliinimunkille.
