Sanamitta

Viikkokaupalla jatkuvaa epätoivoa. Uupumusta. Kykenemättömyyttä rentoutumaan. Hukuttavaa surumielisyyttä. Vaikeutta päättää, lähteäkö kävelylle. Vaikea sietää kivojakin työkavereita. En jaksa enää käyttää tekstiviesteissä hymiöitä. Niiden kirjoittaminen tuntuu liian työläältä.

Masennus.

Kun saan itseni liikkeelle, puen päälleni itselleni mieluisat, siistit vaatteet, katson että hiukset ovat puhtaat. Toisin kuin luullaan, masentuneet pitävät usein kiinni ulkonäönsä siisteydestä. Vasta sitten kun he ovat jo vajonneet suohon päälakea myöten, siistiä vaatetusta, puhtaita hiuksia ja esimerkiksi meikkaamista ei jakseta enää pitää yllä.

Katson peiliin. Uupunut olemus, surumieliset mutta kirkkaat silmät. Ryhdistäydyn, ryhti pitenee parilla sentillä.

"Jaksat toimia. Mene ulos. Ota roskapussi."

Annan itselleni lyhyitä käskyjä kuin ruostuneelle robotille. Käsi nappaa roskapussin, sammutan eteisen valon ja suljen oven takanani. Siirryn pihalle. Kävelen varovasti liukkauden takia. Kenkien alla on harmaata jäätä, jolle on ripoteltu sepeliä. Sekin näyttää pääosin harmaalta. Tihuttaa vettä, paljastuneen asfaltin syleilyssä on tummia vesilätäköitä. Avaan roskakatoksen oven, heitän roskapussin roskikseen. Olo tuntuu hetken huojentuneelta.

"Hyvä. Sait vietyä roskat."

Kehun itseäni. Edes jotain sain tehtyä. Maailma näyttää uskomattoman rumalta ja ankealta. Vedän syvään henkeä ja keskityn kävelemään bussipysäkille. Koirankakkaa näkyy siellä täällä lumihangella. Henkistä paskaa olenkin jo kurkkua myöten täynnä.

Kävelen kohti pysäkkiä. Mietin, mitä minua vilkaissut eläkeläinen oikein näki. Ihmisen, varjon vai jotain muuta? Jos olo on todella kurja, tunnen muuttuvani näkymättömäksi. Hymyilen pysäkkiä vartioivalle puulle. Se ei arvostele. Se ottaa vastaan sellaisenaan.

Toivon suomalaisittain bussissa, ettei kukaan istuisi viereeni. Silloin kun en ole masentunut, ei viereeni istumisella ole erityisen suurta merkitystä. (Joskus saatan jopa keskustella jonkun kanssa hyvin epäsuomalaisesti.)

Pienet asiat ärsyttävät tavallista enemmän. Lapsen venkoilu rattaissa, kitinä. Puhelua kovaan ääneen puhuva naishenkilö, kuljettajan radiosta kuuluva popkappale. Etenkin ihmiset, jotka täydessä bussissa istuvat käytävänpuoleisella penkillä, jotta heidän laukkunsa tai reppunsa näkisi ulos ikkunapaikalta. Pyöräytän silmiäni, yritän keskittyä maisemaan, löytää siitä tarttumapintaa.

Mietin kuinka paljon bakteereita bussin metallitangoissa on. Tartun tankoon joko ylhäältä tai hansikkain. Tiedän olevani bakteerifoobikko, sen käsidesikin repussani kertoo. Ovenkahvat, pankkiautomaatit, tuolit. Kaikissa tarttumapinnoissa on likaa. Masentuneena huolestuttavat ajatukset paisuvat valtaviksi ja ahdistus valtaa mielen.

Tapaan ystävän rautatieasemalla. Jännitän huuleni hymyyn. Minua ei hymyilytä. Yritän rentoutua. Menemme syömään. Yritän olla ahdistumatta. Tilaamme. Tunnen syyllisyyttä siitä että olen ravintolassa. Siitä, että en tilannutkaan jotain terveellistä vaikka en ravintolassa usein käykään. Siitä, että olen masentunut enkä hyvillä energioilla, vaikkei minun tarvitsekaan näytellä lähimmille ystävilleni vointini todellista laitaa.

"Näytät vähän väsyneeltä. Saitko nukuttua?" ystäväni kysyy. Myönnän, että oli vaikeaa saada unta, uni oli repaleista eikä sitä kertynyt tarpeeksi. Yritän silti pitää jonkinlaisesta unirytmistä kiinni. Yritän kysellä hänen kuulumisiaan, vaikka sisälläni irvistävää masennuksen peikkoa ei kiinnosta. Keskustelu siirtyy ruoan vähetessä iloisempiin asioihin. Nauran ja vitsailen. Välillä on jopa ihan hauskaa. Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää.

Käymme kirjastossa pyörähtämässä. Siellä on joitakin kiinnostavia teoksia, mutta minun on hyvin vaikea päättää minkä lainaisin. Pari kiinnostaisi erityisesti, mutta niitä ei saa uusia. Päätän etten lainaa mitään. Masentuneena lukemisessa voi kestää kauankin aikaa, joskus taas ei saa luettua ollenkaan.

Kotona istun tietokoneelle. Puhelin soi, äiti soittaa. Hän sanoo, että kuulostan vähän alakuloiselta. Myönnän asian, jotenkin silti nolottaa. Mietin miksi. Ehkä meillä on tarve pitää kulisseja yllä, aivan kuten loukkaantuneet eläimet pyrkivät salaamaan loukkaantumisensa, etteivät joudu petojen suihin. Pakko salata, jotta ei tule syödyksi. Myönnän olevani masentunut ja huomaan lisääväni melkein samaan hengenvetoon, että kyllä tämä vielä tästä. Pakko lisätä jotain, toista piristääkseen. Lupaamme soitella parin päivän päästä.

Masentunut ihminen osaa kyllä hyvin näytellä olevansa kunnossa. Sama koskee myös muita mielen ongelmia, syömishäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä. Oppii piilottamaan itsensä ympäristön paineissa, vaikka joskus tarve piilottaa heikkoudet onkin vain omassa mielessä. Ehkä pitäisi avautua enemmän jatkossa. Aina ei tarvitse olla huulta heittävä, energiaa pursuava kaverilauman ilopilleri, kun ei se elämäkään ole aina tasaista.

en tahdo olla masentunut,
en uupunut.
unikaan ei virkistä minua.

olen masentunut zombi,
minun pitää syödä aivoja elääkseni
vaikka ne eivät kyllä oikein maistu
serotoniinin puutteen takia.

väsyttää kaikki,
surettaa kaikki,
eikä mikään kiinnosta.

minulla on laiskan etanan voimat,
matelen läpi harmaan arjen
ja mustat viikonpäivät

suruvanan jätän jälkeeni.

on ehkä hyvä
etten ole kotilo
(kotiloilla on enemmän kannettavaa),
muuten käpertyisin liikaa itseeni.

Kaikki Facebookia käyttävät tietävät, miten ärsyttäviä ja ajoittain hämmentäviä mainoksia heille ehdotetaan. Ehdotukset perustuvat omiin klikkauksiin, joiden perusteella Facebook mainostaa yksilöidysti.

Tästä linkistä pääsee katsomaan, millaisilla avainsanoilla Facebook mainostaa sinulle. Pääset mainosasetuksiin, jossa tiedot on koottu ryhmittäin.

Linkkiin törmäsin Geek Women Uniten keskusteluryhmässä, ja pyysin saada käyttää ryhmäläisten tuloksia. Tässä muutamia:

Mua naurattaa ihan hillittömästi että tuolta löytyi esim. "Kapteeni (sotilasarvo)", "vuohi" ja "teknologian myöhään omaksuvat" Jostain syystä myös sludgebändi Fistula löytyi kohdasta Terveys ja hyvinvointi - henkilö nro 1

Kiiltomato. Ja tuo Merlin rakettimoottori on kohdassa Matkailu. - henkilö nro 2

Mitä ihmettä? Olut, viini (olen terveyssyistä absolutisti), ratsastus, kehonrakennus (?), isyys. O_O - henkilö nro 3

Otin jotain pois ja nyt mulla on teurastaja, eläinkauppa, jääkaappi, saturnuksen renkaat, ihmissilmä, huuli ja poski. - henkilö nro 4

Vaikka osa sanoista onkin huvittavia, osalle löytyy helppo ja järkevä selitys:

Musta on myös tavallaan hauskaa, miten tossa näkyy mun kieli-, peli- ja kirjallisuusnörtteily. - henkilö nro 5

Minunkin oli pakko päästä katsomaan, mitä aarreaitastani löytyy. Omia erikoisia avainsanojani olivat:

Eläimet: "laiskiainen", "varsinaiset siilit"

Kuntoilu ja hyvinvointi: "naaras", "luistelu" (en luistele)

Lifestyle ja kulttuuri: "ei pelaa yhtenäkään päivänä seitsemästä"

Ruoka ja juoma: "Fruits Basket" (animesarja)

Uutiset ja viihde: "Yoda", "itsemurha", "syrjintä"

Perhe ja suhteet- kohdassa oli vain kolme:

1. Perhe
2. Rakkaus
3. Kiusaaminen

Yay, elämäni sisältö? Oudoimpien sanojen perusteella olisin siis henkisestä väkivallasta kiinnostunut, fruitarismia harjoittava kaunoluistelija. Mahtavaa!

Joskus kun oma mieli käy liian voimakkailla kierroksilla, on hyvä pysähtyä. On hyvä keskittyä kuuntelemaan itseään. Pysähtyä kannattaa fyysisestikin, vaikka kävelymeditaatiokin on joskus paikallaan.

Kävelymeditaatiossa keskityt hengittämisen rytmiin, annat ajatusten mennä ja tulla, ja annat jaloillesi luvan kävellä minne ne mielivät. Voit keskittyä hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Yritä hengittää luonnollisella rytmillä. Liiallinen hengittäminen voi alkaa pyörryttää, mutta myös liian pinnallinen, keuhkojen yläosalla tapahtuva hengittäminen rasittaa kehoa. Usein me ihmiset hengitämme vain keuhkojen yläosalla. Voit kokeilla palleahengitystä pitämällä kämmentä vähän navan yläpuolella. Jos vatsa pullistuu sisään hengitettäessä, hengität pallealla. Näin keuhkojesi koko tilavuus pääsee esiin.

Itse kiinnitän huomiota puihin. Puiden latvat jäävät usein monilta huomiotta, etenkin talvella kun keskittyy pitämään itsensä pystyssä, katse maata viistäen. Joskus voi olla hyvä keskittyä puun yksinkertaiseen kauneuteen lähempää. Tuntuma käsien alla, sormenpäitä vasten. Pinnan rosoisuus tai sileys, sammal tai jäkälä. Rungon vankka olemus. Tuoksu.

Rauhoittaakseni aistini käytän puumeditaatiota tai kuten jotkut sitä kutsuvat, maadoittumista tai ankkuroitumista. Etsin puun, joka tuntuu vetävän minua puoleensa ja nojaan sen runkoa vasten. Jokaisella sisäänhengityksellä kuvittelen puun antavan minulle hyvää energiaa, ja jokaisella uloshengityksellä kuvittelen huonon energian - esimerkiksi negatiiviset ajatukset - liukuvan puuhun ja sen juurien kautta maahan. Maa muuttaa huonon energian taas neutraaliksi, ja olen osa jatkuvaa kiertoa. Kun koen olevani rauhoittunut ja hetkessä läsnä, kiitän puuta vaikka halaamalla. Ihan sama, sattuuko joku näkemään.

Toisenlainen puumeditaatio toimii taas mielen tasolla. Kuvittelen itseni siemeneksi, ja kasvatan itseni hiljalleen isoksi puuksi, silmuineen, hiirenkorvineen ja lehtineen. Eikä neulasissakaan ole mitään vikaa, lehdet vain tuntuvat luonnistuvan paremmin. Opin tämän meditaatioharjoituksen eräässä retriitissä 2014 ja olen kerran vetänyt sen pienelle ryhmälle ihmisiä. Eräs kertoi kuvitelleensa heti havupuun, ja oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Tämä aukaisi silmäni harjoituksen suhteen, sillä vaikka yleensä kuvittelija kuvittelee ympärilleen suojaavan lehtikatoksen, voi olla niitäkin joille neulaskäsivarret ovat parhaimmat.

vaikeus hengittää, olla
tuntea pakkanen iholla
olla ajoissa, hereillä
kivojen asioiden äärellä

vaikeus ylläpitää suhteita
toimia ilman moitteita
kestää katseet ihmisten
ihan vain kuviteltujen

vaikeus nousta sängystä
joskus aamuja en kestä
valo tuntuu liian kirkkaalta
illalla ryömin peiton alta

vaikeus kohdata tunteita
edes muistaa miltä tuntuivat
osaanko nauraa, iloita
vai ainoastaan katketa

vaikeus kohdata tuttuja
tehdä sosiaalisia juttuja
jutella, tavata, puhella
kestää kun aletaan udella

vaikeus yrittää siivota
viedä roskia, tiskata
syödä, juoda tai nukkua
kun koko ajan meinaan hukkua

vaikeus tuntea toivoa
väärinymmärryksiä oikoa
menköön pois, jos ei ymmärrä
kun mielessäni tumma hämärä

tahdon löytää mä takaisin
vaikka siipeni mä katkaisin
tahdon valloittaa maailman
edes oman mielen hattaran

Masennuskausi, vaikea saada asioita tehdyksi. Ihan roskienkin vieminen on haastavaa, koska vaikeinta on kotoa lähteminen. Tsemppasin, kävin ulkona ja kaupassa. Nyt uunissa muhii kikherne-currykiusaus. Istun koneella, olen lykännyt kirjoittamista jo pari päivää koska mikään aihe ei ole tuottanut intoa tai kirjoitettavia ajatuksia.

Tartuin vanhaan muistikirjaan. Minulla on runoja monta sataa ja niitä tulee koko ajan lisää. Törmäsin lempirunoihini, laumaan haikuja.

Yksinkertaisimmillaan haiku on japanilainen runo, jossa on kolme säettä ja yhteensä 17 tavua. Tavujen määrä on 5 - 7 - 5. Japanissa säkeet kirjoitetaan pystyyn, länsimaissa kolmeksi vaakariviksi. Yleensä haikut käsittelevät jollakin tavalla luontoa, mutta olen huomannut myös muiden aihepiirien toimivan. Työ, tunteet, ihmissuhteet. Elämä.

Joskus pieneen runoon voi kiteyttää kaiken mahdollisen. Tämä haiku on tehty vuonna 2013, aikana, jolloin olin myös masennuksen suossa. Mielestäni se tiivistää väsähtämisen, uupumuksen ja epävarmuuden siitä, paistaako se päivä oikeasti vielä risukasaan:

En saa otetta,
tuntuu hakemukselta
Kelan jonossa.

Monen intohimoisen mielenkohteen lisäksi teen musiikkia: kirjoitan biisit, teen niihin sävelmän, soitan ne. Kai voisin sanoa olevani laulaja-lauluntekijä. Loppuvuodesta olin muutaman demon äänittämässä E-studiolla. Soitan pianoa, djembeä ja suutani, lisäksi yritän työstää suhdettani kanteleeseen. Irlantilainen tinapillikin pihisee nurkassa ja osaan ihan mukiinmenevästi soittaa rumpuja. Pidän musiikin tunteesta kehossani ja rakastan kellumista inspiraation aalloilla. Silti minulla on elämässäni säröääni, joka vaikeuttaa musiikista nauttimista. Hahmotushäiriö.

Kävin pianonsoittotunneilla joskus 9-13-vuotiaana ja pidin soittamisesta. En silloin ymmärtänyt, miksen osannut tehdä tiettyjä asioita, joita minulta vaadittiin ja jotka musiikilliseen edistymiseeni olisivat kuuluneet. Minun oli vaikea hahmottaa nuotteja, ja minun piti laskea jokaisen nuotin kohdalla keski-C:stä mikä kyseinen nuotti oli. Jos mokasin pari nuottia keskellä sävelmää, en pystynyt aloittamaan samasta kohtaa, vaan aina oli aloitettava alusta. Muuten en pystynyt hahmottamaan soittamaani sävelmää.

Ongelmista huolimatta rakastin käydä soittotunneilla ja musiikkia rakastan yhä. Viime aikoina olen havahtunut yhä enemmän siihen, että minulla totta tosiaan taitaa olla hahmottamishäiriö. Kun musiikki pitäisi saada kirjoitettua paperille - ja yritän kovasti kompensoida ongelmaani erilaisilla nikseillä - törmään muuriin. Lievästä synestesiasta voisi luulla olevan apua, mutta ei, olen sen verran visuaalinen että tarvitsen sen selkeästi silmin nähtävän vaihtoehdon musiikin kirjoittamiseen. Vaikka olisinkin täysin selvillä nuottien ajallisista pituuksista ja muusta rakenteellisesta, ei minua auttaisi niiden kirjoittaminen ylös. Niiden lukeminen olisi jälleen kerran hirveää takkuamista. Hahmotushäiriöni vaikuttaa myös konsertteihin, tarvitsen siis jonkun antamaan merkin milloin on vuoroni laulaa.

On todella turhauttavaa olla hyvä musiikillisesti, mutta sietää samalla hahmottamishäiriötä. Tunnen itseni idiootiksi ja tyhmäksi, ja sisäinen negatiivinen ääni haukkuu minut pystyyn: "Etkö muka oikeasti osaa? Kyllähän kaikki nyt osaavat lukea nuotteja! Ehkä olet vain tyhmä. Sinähän olet soittotunneillakin käynyt ja teet vielä musiikkia. Haloo! Mikä sinua vaivaa? Kyllä sinun pitäisi osata, tsemppaa!" On hävettävää, että osaan tehdä kaunista musiikkia ja hienoja biisejä, mutta en hahmota nuotteja. Siksi halusin kirjoittaa tästä aiheesta, jotta etenkin oma suhtautumiseni hahmotushäiriööni muuttuisi vähemmän tuomitsevaksi.

Hahmotushäiriö ei tarkoita sitä, että olisi tyhmä.

Hahmotushäiriö on yleistermi vaikeuksille, jotka johtuvat aivojen poikkeuksellisesta tavasta käsitellä visuaalista (näköhavaintoon liittyvää) ja spatiaalista (tilan ja tilasuhteiden tunnistamiseen) informaatiota.

Hahmotushäiriöt ilmenevät näönvaraisen tunnistamisen ja erottelun vaikeuksina tai avaruudellisen tilan, suhteiden ja liikkeen käsittelyn vaikeuksina.

Usein oirekuvaan kuuluu myös sosiaalisten tilanteiden hahmottamisvaikeuksia ja poikkeuksetta kasvavassa määrin oppimisvaikeuksia, joista tyypillisimpiä ovat vaikeudet matematiikan oppimisessa ja luetun ja kuvallisen materiaalin ymmärtämisessä. (www.nmi.fi)

Monenlaisia hahmotushäiriöitä siis on, mutta tuntuu että niitä ei ole tutkittu kovinkaan paljon. Musiikillisesta hahmotushäiriöstä en ole kuullut lähes mitään, muuta kuin että tavallisten nuottien sijaan voidaan käyttää kuvionuotteja. Aion ottaa tämän alkuvuoden haasteeksi sen, että haen asiasta tietoa. En aio jatkaa häiriöstä kärsivänä ja tehdä edelleen moninkertaista työtä keskivertomuusikkoon verrattuna. Aion näyttää hahmotushäiriölle, kuka täällä oikeasti määrää.

Ihoa kiristää, ihoa kutittaa. Se punoittaa, hilseilee ja on täynnä punaisia pieniä näppylöitä. Rasvaan päivittäin, kosteutan, vältän uimahalleja vaikka uimisesta pidänkin. Talvi tuntuu atoopikon iholla.

Atooppinen iho ei pidä normaalin ihon tavoin kosteutta ja rasvaa sisällään, ja monet kemikaalit ärsyttävät ihoa. Uimaveden kloori, hiki, karkea vaatemateriaali ja kuiva sekä kylmä ilma pahentavat oireilua.

Talvella käsivarsieni iho on suurelta osin karkean ihottuman peitossa, jota kutsun lempinimellä hiekkapaperi. Joillain alueilla ihottumaa ei ole, mutta kuiva iho kyllä on, ja kutisee uutterasti. Yritän olla raapimatta, mutta aina ei muista. Kylmäpuristettu kookosöljy auttaa jonkin verran, samoin suolasaippuointi ja leivinsoodasta ja öljystä tehty tahna.

Atooppinen iho muistuttaa yleensä olemassaolostaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti kutinan tai ihottuman muodossa. Sen kanssa pystyy kuitenkin aika hyvin luovimaan. Pesulla voi käydä niin kuin hyvältä tuntuu, mutta perusvoidepurkki kuuluu atoopikon kylpyhuoneen vakiovarusteisiin ja sitä on myös syytä käyttää ahkerasti. Liikuntaa voi aivan hyvin atoopikkokin harrastaa, hiki on kuitenkin viisasta huuhdella nopealla suihkulla pois välittömästi liikunnan jälkeen. Pehmeä puuvilla ja muut hellävaraiset luonnonkuidut ovat atooppisen ihon ystäviä. (lähde: Atopialiitto)

Talvi on visuaalisesti kivaa aikaa, ja on se mukavaa ettei lumi sula, mutta kylmä ja kuiva ilmanala tekee kirjaimellisesti hallaa iholleni. Suomalaisista noin joka viidennellä on atooppinen iho. Jos kuulut meihin, niin osanottoni. Haaveilen etenkin talvisin lämpöisistä etelänlomista, ei pelkästään kylmyyden vuoksi vaan myös siksi, että valohoito auttaa. Kesällä käsivarsieni ihottuma rauhottuu melko hyvin eikä iho punoita enää niin pahasti.

Olisi kyllä siistiä (ja melkoisen epätodennäköistä) jos reilu miljoona suomalaista pääsisi talvikautena muutamaksi viikoksi aurinkolomalle ihoaan parantelemaan. Hei Kela, miten ois?

En lue enkä katso kauhua. Nuorempana erehdyin katsomaan pari kauhuelokuvaa, ja näin niistä vuosikausia painajaisia. Tunnistan, etten herkkyyteni vuoksi voi ruokkia mielikuvitustani tällä genrellä, vaikka se joillekin onkin suuri herkku.

Pelkääminen ja pelästyminen on geeneissä: jos kivikauden ihminen ei osannut pelätä vaaraa, hän todennäköisesti kuoli. Villipedot, pimeä, korkeat paikat. Niiden asioiden pelkääminen on älykästä ja se on varmistanut suvun jatkumisen.

Pelkoja on monenlaisia ja jotkin voivat olla absurdeja. Pellet, ilmapallot, nuket, madot ja hikka voivat olla jollekin pahinta maailmassa, mutta järjellä ajateltuna ne eivät kuulosta elämää uhkaavilta. Usein kuulee jonkun pelkäävän jotain eläintä. Hämähäkit, koirat, ampiaiset, käärmeet ja linnut. Lintufoobikon tuskin kannattanee katsoa Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvaa, vaikka se onkin tehty v. 1963 - kovin iholle meneviä erikoistehosteita niissä ei ole. Pelko on sen verran voimakas, että se voi rajoittaa kovastikin pelkääjän elämää. Kodista ulos astuminen voi olla pelottava kokemus, jos pelon kohteeseen on mahdollista törmätä ulkona.

Likaisuuden pelko on epäilemättä aika yleistä nykyään. Tiedetään, että kaikilla kosketuspinnoilla elää verenhimoisia bakteereja. Hysteerikoille mainostetaan saippua-annostelijaa, ettei vain tarvitse koskea saippuapumpun kahvaan - vaikka kädet sen jälkeen pestäänkin. Ymmärrän lian ja sairauksien pelon, itselläni on ollut jonkin verran pakko-oireisessa häiriössäni käsien likaisuuden pelkoa, joskin olen päässyt siitä yli, altistamalla. Ja geokätköilyssä minulla on mukana käsidesiä, vaikka se tuhoaakin vain 80% bakteereista - lika ei lähde, koska käsiä ei pyyhitä mihinkään. Mutta käsidesi tuo henkistä turvaa.

Pari ystävääni ovat intohimoisia Stephen Kingin lukijoita. Olen minä "Salaisen ikkunan" elokuvana nähnyt. Kirjoja en lukisi, koska lukiessa on syvällä sivuilla seikkailemassa ja sanat luikertelevat iholle. Pelottava lukukokemus voi pistää olon säikyksi tunteja senkin jälkeen kun on laskenut kirjan käsistään (tai liekittänyt sen).

Itse pelkäsin lapsena melkein kaikkia hyönteisiä. Opin pelkäämään muurahaisia, ja mökillä oleskelu oli kammottavaa. Osa peloista on opittuja, osa kokemusperäisiä, ja osa ehkä tulee "mitä jos jotain sattuu" -ajattelusta. Nykyään pelkään ampiaisia, koska ne voivat pistää, ja hämähäkit hermostuttavat minua. Kaverini tarantellojen kautta olen oppinut ymmärtämään hämähäkkien kauneuden ja tarantellojan rauhallisen pörröisyyden. Mutta pienet hämähäkit sekä hontelojalkaiset lukit hermostuttavat minua silti.

Pohdin yhdessä vaiheessa sitä, miksi joku haluaa pelotella itseään tarkoituksella esimerkiksi juuri elokuvilla. Ehkä henkilöllä on tarve tuntea olevansa elossa? Vähän niin kuin kivikaudellakin, kun vaistot kehottivat juoksemaan pakoon pensaassa rapistellutta isokokoista eläintä. Tulin myös siihen johtopäätökseen, että pelon - oli se sitten aiheesta tai ei - takana on itsen tai ympäristön hallinnan menettämisen pelko. Me pelkäämme hallinnan menettämistä, ja mikä ironisinta, me emme oikeasti voi hallita mitään.

Ihmisarvo koostuu jokaisen henkilön oikeudesta tulla inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti kohdelluksi huolimatta syntyperästä, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä alkuperästä, sukupuolesta, uskonnosta ja henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista.

Ihmisarvoa alentavaa käytöstä on toisen ihmisen kohtelu syrjivästi, rasistisesti ja epämoraalisesti. Tällaista käytöstä on esimerkiksi:

vihapuhe (= tiettyä ihmisryhmää vastaan kiihottava toiminta, jolla pyritään vaikuttamaan haitallisesti tämän ryhmän mahdollisuuksiin olla tasavertainen suhteessa muihin ryhmiin ja tulla kohdelluksi inhimillisesti; muiden yllyttäminen puheella esim. pakolaisia vastaan) - vihainen puhe on eri asia kuin vihapuhe, huom.

rasismi (= aate tai toiminta, jolla pyritään perustelemaan ihmisten eriarvoista kohtelua ihon värin, etnisen taustan tai biologisten ominaisuuksien vuoksi; esim. työnantaja ei saa haastateltuja töihin valitessaan syrjiä ulkomaalaiselta kuulostavan nimen tai erilaisen ihonvärin takia)

syrjintä (= yksittäisten henkilöiden tai tietyn ryhmän erottamista valtaryhmästä alistamis/nolaamistarkoituksessa; esim. lapsilla se voi ilmetä kiusaamisena: "Sä et saa tulla meidän leikkiin koska sulla on tyhmät vaatteet." ja aikuisilla esimerkiksi työpaikalla tapahtuvana kiusaamisena)

kiusaaminen (= eleellistä [kuten yllä], verbaalista tai fyysistä aggressiivista käytöstä, joka kohdistetaan suunnitelmallisesti toiseen henkilöön tätä alistaakseen ja mitätöidäkseen; esimerkiksi panettelu, lyöminen, ilmeily. Myös internetissä tapahtuva verkkokiusaaminen on kiusaamista, joka voi ilmetä esimerkiksi henkilökohtaisten kuvien jakamisena tai uhkaavien viestien lähettämisenä)

Haluankin kysyä, onko sinulla ihmisarvoa? Onko pakolaisella ihmisarvoa? Onko maahanmuuttajalla ihmisarvoa? Onko vammaisella ihmisarvoa? Onko mielenterveyskuntoutujalla ihmisarvoa?

Onko lapsella ihmisarvo, entä vanhuksella? Onko sateenkaarevalla ihmisarvo? Onko persulla ihmisarvo? Onko naisella ihmisarvo? Onko feministillä ihmisarvo? Onko natsilla ihmisarvo? Onko eri mieltä kanssasi olevalla ihmisarvo? Entä rikoksen tehneellä ihmisellä? Kyllä, jopa rikollisella on oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti oikeudenkäynnissään. Meillä kaikilla on ihmisarvo, jokaisella erilaisella ihmisellä. Haluaisin toivoa, että pystyisimme näkemään toisemme, hyväksymään erilaisuutemme.

Tuntuisi helpolta todeta, ettei jollakulla ole ihmisarvoa, etenkin jos jonkun henkilön tapa olla ja elää häiritsee. Olisi helppoa painaa delete-nappia jokaisen vaikean ihmisen kohdalla. Olisi helppoa ajatella, että olen ylempänä kuin tuo tuossa. Ylempänä kuin sinä. Mutta meillä kaikilla on arvoa. Minulla, hänellä, sinulla. Miksi sitten kirjoitan asiasta? Siksi, että erilaisuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Siksi, että voisimme katsoa toisiamme silmiin ja sanoa "I see you." Siksi, että mitä enemmän asioista puhutaan, sitä enemmän niitä ajatellaan. Ei ole naiivia oppia laajentamaan ajatusmaailmaansa.

Vastaus kysymykseen "Onko pakolaisella ihmisarvoa?"
On: "Kyllä."

Mitä luulit?

#eivihapuheelle