Sanamitta

Koska maailma on välillä niin piikikäs, pitää pehmeyttä tuoda siilien muodossa.

Siilit ovat hyönteissyöjiä, joten käytännössä ne karppaavat. Täten ruoasta tulevat hiilarit ovat oikeastaan siilihydraatteja.

Ollessaan pelokas tai vihainen, siili tuhisee. Lyhyesti sen voisi ilmaisemalla sanalla TUH.

TUHkis = harmaja citysiili

TUHti = helposti vararavintoa kerryttävä ruokalaji

TUHat = siililauman kollektiivinen ääntely

TUHma = ilkikurinen pilke silmäkulmassa

TUHolainen = vaikeasti kiinni otettava pikkusyötävä, tyypillisesti cocktailkutsuilla hammastikusta syliin tippuva hiukopala

Apteekissa voisi olla saatavilla siilitabletteja. Ne tietenkin auttaisivat vaikeuteen sanoa "ei". Kysyessäni siilitabletin merkitystä, ehdotettiin että ne olisivat pikku tabletteja, joita poliitikot kantavat mukanaan. Kun tulisi vaikeita kysymyksiä lehdistöltä, poliitikko ottaisi siilitabletin ja välttyisi näin vastaamasta. Sivuoireena saattaisi tulla tasajalkaa pallona pomppimista.

Siilit ovat vikkeliä. Se johtuu niissä olevista siiliketjuista.

Siilikuitu on vahvaa. Sen olen päässyt itse kokemaan yrittäessäni pestä ent. afrikkalaista kääpiösiili Hamletia vieraassa paikassa. Pelästyessään siili upotti hampaansa käteeni päästäkseen paljusta. Roikkuessaan hampaillaan peukalon ja etusormeni välissä minulla oli kova työ saada otus irti. Siilikuidusta se johtui. Siilikuitua käytetään joskus myös nuolissa, jolloin nuoli on kestävä tauluun osuessaan. Ymmärrettävä logiikka.

Vaikka siileistä löytyykin lujuutta ja asennetta, piikkikuoren alla on myös pehmoisuutta.

Piirtelin katuliiduilla viimeksi itseäni yli 20 vuotta nuorempien kanssa. Olen siitä asti halunnut omat katuliidut, ja onhan haluun voinut vaikuttaa sekin, miten eräs Facebook-kaverini päivitti kuvia omista katuliitutöistään. Tuli olo: minäkin haluan!

Välillä olen törmännyt siihen, että jotkut herneitä aamuin illoin nenäänsä vetävät ovat urputtaneet katuliitupiirrosten - olivatpa ne sitten lasten tekemiä tai eivät - olevan töherryksiä ja rinnastettavissa graffiteihin. Itse kannatan sitä, että lapset piirtävät katuun, ja etenkin nillittäjien kotipiha pitäisi piirtää täyteen värikkäitä kuvia. Katuliitupiirroksista ei ole haittaa, sillä sade pesee jäljet. Jos pelkää kenkiinsä tarttuvan liitupölyä, voi ottaa harjan kauniiseen käteen ja harjata kenkänsä, tai vaihtoehtoisesti levitoida piirrosten yli. Tai jäädä kotiin murjottamaan.

Välillä tuntuu siltä, että kaikesta kivasta urputetaan. Kaikki pitäisi kieltää, koska joillakin aikuisilla on paha olla. Kokeilisivat itse piirtämistä. Näkisivät miten värikäs liitu luo kauniita kaaria maahan, geometrisiä kuvioita tai elefantteja, tai asfalttikuopan yli hyppääviä tikku-ukkoja. Itse olen piirtänyt aika lailla kaikkea lohikäärmeestä mandalaan. Seuraavaksi haluan luoda kolmiulotteisen kuvan. Haluan hätkähdyttää, yllättää, ilahduttaa. Ja vielä enemmän jos joku siitä ärsyyntyy, niin minähän teen lisää. Kuka sanoi, että katuliidut olisivat vain lapsille?

Tässä teille haaste:

Hanki katuliituja ja piirrä maahan jotain kaunista. (Hyvän maun mukaista tietenkin.) Ota siitä kuva ja jaa vaikka Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä hashtagillä #katuliituhaaste.

(Katuliituja saa esimerkiksi Tiger Shopista.)

Herään, nousen, käyn suihkussa, puen, syön, olen koneella, menen ulos, matkustan bussilla, tapaan ihmisiä, syön, matkustan bussilla, tulen kotiin, olen koneella, syön, menen nukkumaan. Herään...

Näen masentuneita, vihaisia, välinpitämättömiä ihmisiä. Näen kännisiä, selviä ihmisiä. Näen nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja ihmisiä. Näen liikunnallisia, liikkumattomia, liikuntakyvyttömiä ihmisiä. Näen myyjiä, poliiseja, eläkeläisiä, koululaisia, opiskelijoita.

Harvemmin näen kenenkään hymyilevän tai nauravan, ja jos näen, muut tuntuvat suhtautuvan tilanteeseen karsastaen.

Ratikkaan nousee teinilauma, jotka kikattavat, hihittävät ja nauravat. Äänenvoimakkuus on korkeampi kuin ratikassa vellova tyypillinen hiljaisuus. Paheksuvia huokauksia ja katseita. Mikseivät ne voi olla hiljaa?

Kävelen ystäväni kanssa väentungoksessa keskustassa. Olemme nuoria aikuisia, hymyilemme koko naamalla, suu on hymyssä, silmät loistavat. Melkein tuntuu siltä, että se on väärin. Miksi? Johtuuko se masentuneiden vakavamielisten laumapaineesta?

Milloin elämästä tulee liian vakavaa?

Milloin nauravat teinit lopettavat nauramisen, niin sanotusti aikuistuvat?

Milloin aikuisuus on tarkoittanut tummentuvaa harmautta ja ilottomuutta?

Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Jos kahvia tippuu paidalle tai lattialle, se on elämää. Jos bussi menee nenän edestä, siinähän menee. Jos toivotan kassalle takaisin hyvää ruokahalua Mäkkärissä, sellaista sattuu. Jos huomaan hyräileväni ääneen seurassa, mitä sitten?

Emme ole robotteja. Emme tunteettomia. Meidän ei kuulu raahautua tilanteesta toiseen väkipakolla. Elämää ei kuulu suorittaa, se on tehty elettäväksi. Asioita sattuu ja tapahtuu. Rutiini on hyvä, mutta pakkopullaa siitä ei saa tulla.

Milloin olet nauranut tai hymyillyt viimeksi? Yksin kotona? Ystävän kanssa ravintolassa pari viikkoa sitten? Mille nauroit? Meemille, sarjakuvalle, tv-sarjalle, kirjalle, toisen sanomalle? Milloin nauroit itsellesi tai tilanteelle?

Hyväsydämistä, positiivista iloa tarvitaan enemmän. Anna tunteesi näkyä, elä ja ole! Naura itsellesi, naura tilanteelle. Anna ilon virrata lävitsesi. Höpsöttele, vitsaile, ole hetkessä. Nauti auringosta, anna sen sulattaa itsesi. Käy kuuntelemassa stand uppia, katso sketsejä, naura ääneen kirjan sisällölle. On vakavia ja ikäviä asioita, mutta on myös osattava ottaa rennosti. Tasapaino on tärkeä asia, ja paras tapa tasapainoilla on muistaa ettei elämää tarvitse ottaa ihan niin vakavasti.