Palefacen uusimmassa musiikkivideossa tykitetään pellesti katuja terrorisoinutta, kiihkoisänmaallista ja rasistista katupartioryhmää, Soldiers of Odinia. Musiikkivideo "Emme suostu pelkäämään" ottaa kantaa viime aikoina velloneeseen pakolaiskeskusteluun.
Rasismi ei ole ok, eivätkä suomalaiset tarvitse "nahkapäitä" katujansa "suojelemaan" (ts. pelottelemaan). Palefacen musiikki yllättää kerta toisensa jälkeen, tällä kertaa viihdyttävällä sävelellä. Musiikki perustuu vanhaan irlantilaiseen kansansävelmään.
Herään, nousen, käyn suihkussa, puen, syön, olen koneella, menen ulos, matkustan bussilla, tapaan ihmisiä, syön, matkustan bussilla, tulen kotiin, olen koneella, syön, menen nukkumaan. Herään...
Näen masentuneita, vihaisia, välinpitämättömiä ihmisiä. Näen kännisiä, selviä ihmisiä. Näen nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja ihmisiä. Näen liikunnallisia, liikkumattomia, liikuntakyvyttömiä ihmisiä. Näen myyjiä, poliiseja, eläkeläisiä, koululaisia, opiskelijoita.
Harvemmin näen kenenkään hymyilevän tai nauravan, ja jos näen, muut tuntuvat suhtautuvan tilanteeseen karsastaen.
Ratikkaan nousee teinilauma, jotka kikattavat, hihittävät ja nauravat. Äänenvoimakkuus on korkeampi kuin ratikassa vellova tyypillinen hiljaisuus. Paheksuvia huokauksia ja katseita. Mikseivät ne voi olla hiljaa?
Kävelen ystäväni kanssa väentungoksessa keskustassa. Olemme nuoria aikuisia, hymyilemme koko naamalla, suu on hymyssä, silmät loistavat. Melkein tuntuu siltä, että se on väärin. Miksi? Johtuuko se masentuneiden vakavamielisten laumapaineesta?
Milloin elämästä tulee liian vakavaa?
Milloin nauravat teinit lopettavat nauramisen, niin sanotusti aikuistuvat?
Milloin aikuisuus on tarkoittanut tummentuvaa harmautta ja ilottomuutta?
Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Jos kahvia tippuu paidalle tai lattialle, se on elämää. Jos bussi menee nenän edestä, siinähän menee. Jos toivotan kassalle takaisin hyvää ruokahalua Mäkkärissä, sellaista sattuu. Jos huomaan hyräileväni ääneen seurassa, mitä sitten?
Mitä sitten?
Emme ole robotteja. Emme tunteettomia. Meidän ei kuulu raahautua tilanteesta toiseen väkipakolla. Elämää ei kuulu suorittaa, se on tehty elettäväksi. Asioita sattuu ja tapahtuu. Rutiini on hyvä, mutta pakkopullaa siitä ei saa tulla.
Milloin olet nauranut tai hymyillyt viimeksi? Yksin kotona? Ystävän kanssa ravintolassa pari viikkoa sitten? Mille nauroit? Meemille, sarjakuvalle, tv-sarjalle, kirjalle, toisen sanomalle? Milloin nauroit itsellesi tai tilanteelle?
Hyväsydämistä, positiivista iloa tarvitaan enemmän. Anna tunteesi näkyä, elä ja ole! Naura itsellesi, naura tilanteelle. Anna ilon virrata lävitsesi. Höpsöttele, vitsaile, ole hetkessä. Nauti auringosta, anna sen sulattaa itsesi. Käy kuuntelemassa stand uppia, katso sketsejä, naura ääneen kirjan sisällölle. On vakavia ja ikäviä asioita, mutta on myös osattava ottaa rennosti. Tasapaino on tärkeä asia, ja paras tapa tasapainoilla on muistaa ettei elämää tarvitse ottaa ihan niin vakavasti.
