Sanamitta

Joskus syy on keskittymisvaikeuden. Joskus väsymyksen. Joskus tympäännyttää, ärsyttää, on kiire. Joskus ei vain muista. Tiskivuori kohoaa kilpaa pyykkivuoren kanssa, kuivat pyykit ovat olleet narulla jo viikon. Pölyä on kerääntynyt joukoittain nurkkiin. Urakka tuntuu vaikealta jo aloittaessa.

Itseään moittii laiskuudesta ja saamattomuudesta. Mitä jos joku näkisi... Eihän nyt normaalit ihmiset näin... Miksen saa aikaiseksi... Perfektionismista ja itsensä syyllistämisestä ei ole hyötyä. Sitä vajoaa syvemmälle kuralätäkköön ja miettii silti, miksei tee asialle mitään. Piehtaroi syyllisyydentunteissa.

kukaan ei ole täydellinen eikä niin kuulukaan olla

Kun pitäisi tehdä tuo, tuo ja tuokin vielä. Ja viikata kaikki. Ja värikoodata astiat. Ja sitten keittiön pitäisi olla tahraton jos tiskejäkään ei ole enää työtasoilla. Kylpyhuonekin pitäisi pestä ja lattia kuurata juuriharjalla. Ja sitten...!

Stop. Pala kerrallaan. Et sinä berliinimunkkiakaan niele kokonaisena. Kannattaa ottaa tavoitteekseen pestä yksi koneellinen pyykkiä. Tiskata mukin ja pari aterinta ainakin. Viikata pari vaatetta. Imuroida edes yksi nurkka. Viedä roskista edes biojätteet tai pahvit. Pala kerrallaan auttaa eteenpäin, sillä kukaan ei ole täydellinen eikä niin kuulukaan olla. Kun asettaa itselleen pienempiä tavoitteita, pystyy tekemään. Kotia ei tarvitse saada täydelliseen järjestykseen nyt heti, eikä maailmaa tarvitse valloittaa päivässä. Huone huoneelta, nurkka nurkalta, taso tasolta. Hiljalleen hyvä tulee, tiesivät suomalaiset ennen. Sama pätee edelleen.

Elämä ei ole kilpa-ajoa. Elämää ei suoriteta. Maapallolle on synnytty, jokin maa on valikoitunut syntymäpapereihin, jokin kaupunki tai kylä on kasvualusta. Elämää kuuluu tutkia ja oivaltaa, ja yksi parhaimmista oivalluksista koskee oman elämän hallintaa. Pala kerrallaan, niin siitä muodostuu kokonaisuus.

Kesällähän pitäisi olla iloinen! Miten on mahdollista että olen masentunut?

En ole ennen ollut masentunut kesällä, sinänsä uusi tunne. Mutta jotenkin olen nyt siinä pisteessä, että olen masentunut ja on kesä.

Jotenkin tulee syyllinen olo siitä että on masentunut tähän aikaan vuodesta. Aurinko paistaa, on lämmin, kaikkialla on vihreää, kielot ja syreenit tuoksuvat, kaikki on niin sanotusti mahdollista. Hiekka on lämmintä jalkojen alla, jäätelö sulaa suussa, mustarastas, peipponen ja satakieli kilpailevat kauneimmasta laulusta.

Tunne siitä, ettei saa oikein mielihyvää mistään. Tunne siitä, että ei jaksa nähdä ketään ja tehdä mitään sosiaalista. Nukkuisi lisää, mutta sitten olo olisi pahempi. Painajaisia unimaailmassa. Kodin pitäminen järjestyksessä on tavanomaista hankalampaa. Tyhjät kivennäisvesipullot kertyvät pöydälle ja lattialle. No, ainakin nesteytän helteellä oikeaoppisesti.

Järjellisesti ajateltuna minulla ei pitäisi olla mitään mistä masentua: seurustelusuhde, ystäviä, liikuntatreenejä, rahaa tilillä, katto pään päällä, kasvit kukoistavat ikkunalaudalla, bussikortti on voimassa, jääkaapissa on ruokaa. Silti olo on todella tympääntynyt.

Kesällähän pitäisi olla iloinen! Miten on mahdollista että olen masentunut?

Mahdolliset syyt ovat kyllä tiedossa. Asioita, jotka ovat erilaisten ihmissuhteiden kautta kertyneet, ja jotka puskevat pintaan. Masennus ei ole järjellinen asia. Se voi puhjeta yllättäen, ilman mitään ns. näkyvää syytä, ja laukaisevana tekijänä voi olla vuosien takainen asia.

Ja tuo pitäisi-verbi. Se on harhaa. Ei ole mitään ohjekirjaa siitä, millainen mieliala pitäisi olla milloinkin. Ei ole kansallista ohjeistusta siitä, mitä kenenkin pitäisi tuntea sisältä päin. Ei saa sakkoja siitä, että naama on norsunvitulla. Tunteet ja tuntemukset ovat osa elämää, ei suorittamista.

Tiedän, että tämä menee vielä ohi. Se on mennyt ennenkin. Maailma tuntuu tunkkaiselta kuin auringossa kuumenevat nahkaiset auton istuimet. Jos se polttaa pakaroitani, se ei ole muilta pois.

Tämä masennus menee vielä ohi. Siihen asti menen päivä kerrallaan, vaikken "nauttisikaan täysin riemurinnoin kesästä".

Sinä et tiedä minua,
et tunne tarinaani,
et ole nähnyt taustaani,
et syitä ja vaikutteita.

Sinä et tiedä kuinka
pahasti toinen voi olla
haavoittunut, arpinen
syvällä sielunsa perukoilla.

Sinä et tiedä milloin
ensimmäinen isku lyötiin,
milloin lyötiin viimeisin
ja miten ne ovat osasia
arpien verkostossa.

Sinä et tiedä mitä
näiden vaatteiden alla on,
mitä ihoni kaarnan alla,
mitä mielessäni.

Sinä et tiedä muuta kuin
mitä minä näytän ulospäin,
vaatteet, kasvot, ryhdin.
Katseesta voi ehkä nähdä jotain.

Sinä et tiedä minua,
et tiedä mitä olen kokenut,
millaista polkua kulkenut
- kengillä tai ilman.

Sinä et tiedä minua,
enkä minä tiedä sinua.
Väkijoukossa kohdatessamme
ohitus on sekunnin mittainen.

Sinä et tiedä minua,
enkä minä tiedä sinua.
Joten olkaamme ystävällisiä toisillemme,
sillä kumpikaan ei tiedä
yhtikäs mitään.

Vaikenen,
mutten myönny.

Taivun,
mutten katkea.

Keväisessä tuulessa
ihoni halkeilee.

Lasken aseeni,
mutten antaudu.

Vakavoidun,
mutten lopeta.

Katajaisella sielulla
kohtaan myrskytkin.

Kohtaan,
mutten luovuta.

Suren,
mutten muserru.

Voimakkuus hengessäni
ei mihinkään katoa.

Ei katoa muutoksen virta.
Ei katoa taistelutahto.
Ei katoa soturin henki.

Paineen alla
kauneimmiksi
timanteiksi.

Pois älä oveltas käännytä koskaan, suru jos koputtaa milloin. Pyydä se sisälle, syötä ja juota, tarjoa yösijaa silloin. (Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras)

Ei pelkästään ikäviä kokemuksia. Ikävät kokemukset eivät jätä jälkeensä raahautumisjälkeä, eivät kalva luita, eivät viillä kynsillään liitutaulua, eivät arpeuta, eivät piinaa jatkuvina painajaisina.

Traumaattiset kokemukset jättävät jäljen. Traumakokemus on voinut tulla hengenvaarasta, pitkäjaksoisesta kaltoinkohtelusta tai voimakkaasti pelottavasta tai ahdistavasta tilanteesta, jonka on kokenut itseään vahingoittavana. Tilanne voi olla myös henkisesti haavoittava. Kaltoinkohtelu, raiskaus, sotatilanne, onnettomuus, uhatuksi tuleminen.

Jossain vaiheessa kipu voi koteloitua ihmisen sisälle. Kivuliasta asiaa saattaakin alkaa suojella ja sitä yrittää olla ajattelematta. Tapahtunut voi silti pyrkiä mieleen takaumina tai toistuvina painajaisina. Vaikka kivun syyn yrittäisi piilottaa arpeutuneeseen verkkoon, voi verkon rakosista nuljua silti ulos kaikenlaista. Joskus kun mieli ei pysty käsittelemään tapahtunutta, se voi "unohduttaa" pahimmat yksityiskohdat. Ne ovat silti tallessa ja saattavat rävähtää kasvoille jos jokin tapahtumasta voimakkaasti muistuttava saavuttaa piilotetun.

Se mikä on toiselle ohi olkapäitä kohauttamalla voi olla toisella trauma. Kyse on aina henkilökohtaisesta kokemuksesta.

Tärkeintä olisi saada apua ajoissa. Mitä pidempään elää kuonaisen verkkonsa kanssa yksin, sitä kauemmin kestää parantua. Näin ainakin itse ajattelen. Kokemuksesta olisi hyvä päästä puhumaan jonkun kanssa, vaikka asioiden ääneen sanominen voi tuntua ahdistavalta. Kun traumaattisesta kokemuksesta puhuu ääneen, se tuntuu konkretisoituvan. Kokemallani surulla ja tuskalla on muoto. Verkosta nuljuu ulos iilimatomaisia rääppeitä, jotka muodostavat silmieni eteen hirviön. Kuitenkin kokemusten myöntäminen ääneen on tärkeää. Se vie hirviöltä voimaa.

Anna surun tulla. Tutustu siihen, kohtaa se. Ehkä lopulta huomaat, että hirviö alkaakin hajota liitoksistaan ja lopulta se muuttuu vain kuivaksi puupölkyksi. Siihen kompastuttuaan tuli lentäneeksi kuoppaan, joka syveni kuiluksi. Kuilusta on kuitenkin mahdollista päästä pois. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Ensimmäiseksi on annettava piilotetun surun tulla.

Herään, nousen, käyn suihkussa, puen, syön, olen koneella, menen ulos, matkustan bussilla, tapaan ihmisiä, syön, matkustan bussilla, tulen kotiin, olen koneella, syön, menen nukkumaan. Herään...

Näen masentuneita, vihaisia, välinpitämättömiä ihmisiä. Näen kännisiä, selviä ihmisiä. Näen nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja ihmisiä. Näen liikunnallisia, liikkumattomia, liikuntakyvyttömiä ihmisiä. Näen myyjiä, poliiseja, eläkeläisiä, koululaisia, opiskelijoita.

Harvemmin näen kenenkään hymyilevän tai nauravan, ja jos näen, muut tuntuvat suhtautuvan tilanteeseen karsastaen.

Ratikkaan nousee teinilauma, jotka kikattavat, hihittävät ja nauravat. Äänenvoimakkuus on korkeampi kuin ratikassa vellova tyypillinen hiljaisuus. Paheksuvia huokauksia ja katseita. Mikseivät ne voi olla hiljaa?

Kävelen ystäväni kanssa väentungoksessa keskustassa. Olemme nuoria aikuisia, hymyilemme koko naamalla, suu on hymyssä, silmät loistavat. Melkein tuntuu siltä, että se on väärin. Miksi? Johtuuko se masentuneiden vakavamielisten laumapaineesta?

Milloin elämästä tulee liian vakavaa?

Milloin nauravat teinit lopettavat nauramisen, niin sanotusti aikuistuvat?

Milloin aikuisuus on tarkoittanut tummentuvaa harmautta ja ilottomuutta?

Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Jos kahvia tippuu paidalle tai lattialle, se on elämää. Jos bussi menee nenän edestä, siinähän menee. Jos toivotan kassalle takaisin hyvää ruokahalua Mäkkärissä, sellaista sattuu. Jos huomaan hyräileväni ääneen seurassa, mitä sitten?

Emme ole robotteja. Emme tunteettomia. Meidän ei kuulu raahautua tilanteesta toiseen väkipakolla. Elämää ei kuulu suorittaa, se on tehty elettäväksi. Asioita sattuu ja tapahtuu. Rutiini on hyvä, mutta pakkopullaa siitä ei saa tulla.

Milloin olet nauranut tai hymyillyt viimeksi? Yksin kotona? Ystävän kanssa ravintolassa pari viikkoa sitten? Mille nauroit? Meemille, sarjakuvalle, tv-sarjalle, kirjalle, toisen sanomalle? Milloin nauroit itsellesi tai tilanteelle?

Hyväsydämistä, positiivista iloa tarvitaan enemmän. Anna tunteesi näkyä, elä ja ole! Naura itsellesi, naura tilanteelle. Anna ilon virrata lävitsesi. Höpsöttele, vitsaile, ole hetkessä. Nauti auringosta, anna sen sulattaa itsesi. Käy kuuntelemassa stand uppia, katso sketsejä, naura ääneen kirjan sisällölle. On vakavia ja ikäviä asioita, mutta on myös osattava ottaa rennosti. Tasapaino on tärkeä asia, ja paras tapa tasapainoilla on muistaa ettei elämää tarvitse ottaa ihan niin vakavasti.