Sanamitta

En lue enkä katso kauhua. Nuorempana erehdyin katsomaan pari kauhuelokuvaa, ja näin niistä vuosikausia painajaisia. Tunnistan, etten herkkyyteni vuoksi voi ruokkia mielikuvitustani tällä genrellä, vaikka se joillekin onkin suuri herkku.

Pelkääminen ja pelästyminen on geeneissä: jos kivikauden ihminen ei osannut pelätä vaaraa, hän todennäköisesti kuoli. Villipedot, pimeä, korkeat paikat. Niiden asioiden pelkääminen on älykästä ja se on varmistanut suvun jatkumisen.

Pelkoja on monenlaisia ja jotkin voivat olla absurdeja. Pellet, ilmapallot, nuket, madot ja hikka voivat olla jollekin pahinta maailmassa, mutta järjellä ajateltuna ne eivät kuulosta elämää uhkaavilta. Usein kuulee jonkun pelkäävän jotain eläintä. Hämähäkit, koirat, ampiaiset, käärmeet ja linnut. Lintufoobikon tuskin kannattanee katsoa Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvaa, vaikka se onkin tehty v. 1963 - kovin iholle meneviä erikoistehosteita niissä ei ole. Pelko on sen verran voimakas, että se voi rajoittaa kovastikin pelkääjän elämää. Kodista ulos astuminen voi olla pelottava kokemus, jos pelon kohteeseen on mahdollista törmätä ulkona.

Likaisuuden pelko on epäilemättä aika yleistä nykyään. Tiedetään, että kaikilla kosketuspinnoilla elää verenhimoisia bakteereja. Hysteerikoille mainostetaan saippua-annostelijaa, ettei vain tarvitse koskea saippuapumpun kahvaan - vaikka kädet sen jälkeen pestäänkin. Ymmärrän lian ja sairauksien pelon, itselläni on ollut jonkin verran pakko-oireisessa häiriössäni käsien likaisuuden pelkoa, joskin olen päässyt siitä yli, altistamalla. Ja geokätköilyssä minulla on mukana käsidesiä, vaikka se tuhoaakin vain 80% bakteereista - lika ei lähde, koska käsiä ei pyyhitä mihinkään. Mutta käsidesi tuo henkistä turvaa.

Pari ystävääni ovat intohimoisia Stephen Kingin lukijoita. Olen minä "Salaisen ikkunan" elokuvana nähnyt. Kirjoja en lukisi, koska lukiessa on syvällä sivuilla seikkailemassa ja sanat luikertelevat iholle. Pelottava lukukokemus voi pistää olon säikyksi tunteja senkin jälkeen kun on laskenut kirjan käsistään (tai liekittänyt sen).

Itse pelkäsin lapsena melkein kaikkia hyönteisiä. Opin pelkäämään muurahaisia, ja mökillä oleskelu oli kammottavaa. Osa peloista on opittuja, osa kokemusperäisiä, ja osa ehkä tulee "mitä jos jotain sattuu" -ajattelusta. Nykyään pelkään ampiaisia, koska ne voivat pistää, ja hämähäkit hermostuttavat minua. Kaverini tarantellojen kautta olen oppinut ymmärtämään hämähäkkien kauneuden ja tarantellojan rauhallisen pörröisyyden. Mutta pienet hämähäkit sekä hontelojalkaiset lukit hermostuttavat minua silti.

Pohdin yhdessä vaiheessa sitä, miksi joku haluaa pelotella itseään tarkoituksella esimerkiksi juuri elokuvilla. Ehkä henkilöllä on tarve tuntea olevansa elossa? Vähän niin kuin kivikaudellakin, kun vaistot kehottivat juoksemaan pakoon pensaassa rapistellutta isokokoista eläintä. Tulin myös siihen johtopäätökseen, että pelon - oli se sitten aiheesta tai ei - takana on itsen tai ympäristön hallinnan menettämisen pelko. Me pelkäämme hallinnan menettämistä, ja mikä ironisinta, me emme oikeasti voi hallita mitään.

Ahdistus. Läpitunkevia, piinaavia ajatuksia omista pahimmista peloista. Syke nousee, lihakset jäykistyvät, on taisteltava tai paettava. Yritän taistella pakkoajatusta vastaan. Se hyökyy ylitseni kuin mätä aalto, hukuttaa alleen, kirkuu korvaani ja räpistelee verisillä siivillään kasvojani vasten. Hoen itselleni: "Sinulla on ahdistuskohtaus. Se tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Olet selvinnyt tästä ennenkin, ja selviät tästä nytkin." Pakkoajatus hiljenee, se ei jaksa kirkua kuuroille korville. Keskityn mantraani.

Voin lojua minuutin rauhassa sängyssä. Olen lähellä nukahtamista, huomaan kuinka hengitykseni rauhoittuu ja mikrounia alkaa välähdellä päässäni. Sitten se tulee. Toinen pakkoajatus. Sekin kirkuu, hyökyy ylitseni, lihakseni jäykistyvät, ahdistaa. Hoen mantraani. "Sinulla on ahdistuskohtaus..."

Saan voiton tästäkin, olen yllättynyt ja todella väsynyt. Olisi hyvä saada unta kun seuraavana päivänä on paljon tekemistä. Yritän rentoutua pakkoajatuksen laantuessa. Sitten tulee kolmas. Se on jo niin voimakas, etten pysty enää keskittymään hokemaani ja ahdistus imeytyy minuun kuin vesi pesusieneen. Ahdistus tekee tuulenpesän keskivartalooni ja narskuttaa hermojani. En pysty vastustamaan, nousen ylös. Yritän olla tässä hetkessä, yritän keskittyä olemaan läsnä itsessäni ettei paniikki murskaa minua pelolla.

Hieron käsivarsiani tunteakseni itseni olevaksi ja kävelen peilin eteen. Minua katsoo - ei pakkoajatusten uhkaama hirviökuva - vaan ahdistuneen näköinen ihminen, jonka suuret silmät tuijottavat epävarmoina peilistä. Aloitan mantran, painotan jokaista sanaa. Minun on saatava itseni uskomaan itseäni.

"...tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Se menee ohi."

Tuntuu uuvuttavalta ja ääneni kalsea kaiku eteisessä saa oloni tuntumaan typerältä. Mitähän naapuritkin sanoisivat jos tietäisivät, että heidän naapurissaan asuu pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä henkilö? Joka seisoo parhaillaan peilin edessä vakuuttamassa itseään siitä, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka ajatukset kuinka kirkuisivat.

Pakko-oireinen häiriö eli OCD (obsessive compulsive disorder) on ahdistuneisuushäiriö, jossa on toistuvia, ahdistusta aiheuttavia pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Ahdistus vie huomattavasti aikaa päivästä ja ajatusketjut voivat olla hyvinkin monimutkaisia. Pakko-oireista häiriötä ilmenee keskimääräistä älykkäämmillä ihmisillä, mutta se ei hirveästi lohduta pahimman ahdistuksen keskellä.

Ilta ja yö ovat pahinta aikaa ahdistusten suhteen. Olet yksin, pitäisi mennä nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Sitten ne tulevat. Kuin pienet verenhimoiset möröt, ne hiipivät pimeistä nurkista ja kiipeävät sängynjalkoja ylös hypistelemään varpaitasi, tökkimään kehoasi pitkillä, honteloilla sormillaan ja kähisemään korvaasi kurkkuääniä.

Myönnän olevani kateellinen heille, joilla tätä häiriötä ei ole ja jotka voivat paneutua maate ilman suurempia ponnisteluja ja nukahtaa. Isäni on tällainen henkilö. Että voikaan tuntua epäreilulta joutua taistelemaan tuulimyllyjä vastaan rättiväsyneenä kun joku muu ei edes tiedä millaista tuulimyllyjä vastaantaisteleminen on ja miltä nuo tuulimyllyt edes näyttävät.

Pakko-ajatuksen ruumiinavauksessa huomaa, että se koostuu jostain voimakkaasta pelosta. Voimakas pelko on pakko-ajatuksen sydän, ja keho koostuu "mitä jos"-ajattelusta. Jos pelkona on esimerkiksi kasvaimet, laukaiseva mielikuva pakkoajatukseen voi olla mikä tahansa, mistä lähtee "kielletty", pelkoon liittyvä ajatus.

Esim.

Söin asiaa x. -> Mahassa tuntuu oudolta. -> Pulssi kiihtyy. -> Alkaa ahdistaa. -> "Mitä jos se on kasvain?" -> Pulssi nopeutuu lisää, lihakset jännittyvät, alkaa ahdistaa lisää. -> Voi tulla hiljainen, pahaenteinen pakko-ajatuksen kuiskaus: "Kuolet tänä yönä kasvaimeen, josta et tiennyt mitään." -> Pelon kohteen välttely: voi olla pakkotoiminto; rituaali, jonka tarkoitus on vähentää ahdistusta, mutta joka on osa itse pakkoajatusta. Esim. käsien peseminen useaan otteeseen, "turvallisten" numeroiden hokeminen, valojen napsuttelu päälle ja pois... Tai tulee lieventäväksi tarkoitettuja pakkoajatuksia. Saatan hokea jotain. "Mitään pahaa ei tapahdu mitään pahaa ei tapahdu mitään..."

Koko hommassa ei ole mitään järkeä. Se ei ole loogista, ei realistista. Pahinta taitaa olla se, että sen tietää, mutta itselleen ei mahda mitään. Taustalla on koko ajan pelko siitä, että entä jos en teekään turvatoimintojani, ja minulle oikeasti käy huonosti?

Pakko-oireiseen häiriöön suositellaan altistusharjoituksia. Että altistaisi itseään ahdistukselle. Joskus se toimii, joskus ei. Jos olen väsynyt ja takana on huonosti nukuttuja öitä, on hyvin epätodennäköistä että pystyn altistamaan itseäni. Altistamismetodit voivat myös hiljalleen muuttua pakkotoiminnoiksi, kuten tuo hokemani mantra. Se on sillä rajalla.

Ahdistuskohtauksesta toipuminen on hidasta. Palautuminen kestää, olo tuntuu saastuneelta ja nuutuneelta. Ajatusprosessit uuvuttavat.

Pakkoajatus pitäisi osata vastaanottaa sellaisenaan ja antaa sen lipua pois virran mukana, mutta se on hyvin vaikeaa, etenkin väsyneenä. Ja yö on kulta-aikaa pakko-oireille. Ne viihtyvät pimeässä. Ehkä minä sen takia olenkin nukkunut valot päällä lapsesta asti.