Pelkojen ytimessä

En lue enkä katso kauhua. Nuorempana erehdyin katsomaan pari kauhuelokuvaa, ja näin niistä vuosikausia painajaisia. Tunnistan, etten herkkyyteni vuoksi voi ruokkia mielikuvitustani tällä genrellä, vaikka se joillekin onkin suuri herkku.

Pelkääminen ja pelästyminen on geeneissä: jos kivikauden ihminen ei osannut pelätä vaaraa, hän todennäköisesti kuoli. Villipedot, pimeä, korkeat paikat. Niiden asioiden pelkääminen on älykästä ja se on varmistanut suvun jatkumisen.

Pelkoja on monenlaisia ja jotkin voivat olla absurdeja. Pellet, ilmapallot, nuket, madot ja hikka voivat olla jollekin pahinta maailmassa, mutta järjellä ajateltuna ne eivät kuulosta elämää uhkaavilta. Usein kuulee jonkun pelkäävän jotain eläintä. Hämähäkit, koirat, ampiaiset, käärmeet ja linnut. Lintufoobikon tuskin kannattanee katsoa Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvaa, vaikka se onkin tehty v. 1963 - kovin iholle meneviä erikoistehosteita niissä ei ole. Pelko on sen verran voimakas, että se voi rajoittaa kovastikin pelkääjän elämää. Kodista ulos astuminen voi olla pelottava kokemus, jos pelon kohteeseen on mahdollista törmätä ulkona.

Likaisuuden pelko on epäilemättä aika yleistä nykyään. Tiedetään, että kaikilla kosketuspinnoilla elää verenhimoisia bakteereja. Hysteerikoille mainostetaan saippua-annostelijaa, ettei vain tarvitse koskea saippuapumpun kahvaan - vaikka kädet sen jälkeen pestäänkin. Ymmärrän lian ja sairauksien pelon, itselläni on ollut jonkin verran pakko-oireisessa häiriössäni käsien likaisuuden pelkoa, joskin olen päässyt siitä yli, altistamalla. Ja geokätköilyssä minulla on mukana käsidesiä, vaikka se tuhoaakin vain 80% bakteereista - lika ei lähde, koska käsiä ei pyyhitä mihinkään. Mutta käsidesi tuo henkistä turvaa.

Pari ystävääni ovat intohimoisia Stephen Kingin lukijoita. Olen minä "Salaisen ikkunan" elokuvana nähnyt. Kirjoja en lukisi, koska lukiessa on syvällä sivuilla seikkailemassa ja sanat luikertelevat iholle. Pelottava lukukokemus voi pistää olon säikyksi tunteja senkin jälkeen kun on laskenut kirjan käsistään (tai liekittänyt sen).

Itse pelkäsin lapsena melkein kaikkia hyönteisiä. Opin pelkäämään muurahaisia, ja mökillä oleskelu oli kammottavaa. Osa peloista on opittuja, osa kokemusperäisiä, ja osa ehkä tulee "mitä jos jotain sattuu" -ajattelusta. Nykyään pelkään ampiaisia, koska ne voivat pistää, ja hämähäkit hermostuttavat minua. Kaverini tarantellojen kautta olen oppinut ymmärtämään hämähäkkien kauneuden ja tarantellojan rauhallisen pörröisyyden. Mutta pienet hämähäkit sekä hontelojalkaiset lukit hermostuttavat minua silti.

Pohdin yhdessä vaiheessa sitä, miksi joku haluaa pelotella itseään tarkoituksella esimerkiksi juuri elokuvilla. Ehkä henkilöllä on tarve tuntea olevansa elossa? Vähän niin kuin kivikaudellakin, kun vaistot kehottivat juoksemaan pakoon pensaassa rapistellutta isokokoista eläintä. Tulin myös siihen johtopäätökseen, että pelon - oli se sitten aiheesta tai ei - takana on itsen tai ympäristön hallinnan menettämisen pelko. Me pelkäämme hallinnan menettämistä, ja mikä ironisinta, me emme oikeasti voi hallita mitään.

Kirjoitettaessa soi Within Temptation - Paradise