Sanamitta

Yleensä keskustellessa mielenterveysongelmista tuodaan esiin kaikki negatiivinen: kuinka ongelmat ovat vaikuttaneet psyykeen, fyysisesti, perhesuhteisiin, muihin sosiaalisiin suhteisiin, maailmankuvaan, asunnon siisteyteen, omaan siisteyteen jne. Entäpä jos mietittäisiin niitä hyviäkin puolia?

En edelleenkään vähättele mielenterveysongelmia. Itse masennusta sairastaneena ja pakko-oireista häiriötä edelleen sairastavana tiedän mistä puhun ja aion puhua. Kun elää tarpeeksi pitkään tällaisen asian kanssa, oppii näkemään myös mitä kiven alla on ja kauneuden kivikkoisella kinttupolulla.

Olen aina kokenut olevani optimistinen realisti. Tarkoitan sillä sitä, että vaikka tiedostan realiteetit, se ei tapa kuitenkaan sitä positiivisempaa asennetta elämään. Kun olin rankasti koulukiusattu, jaksoin kirjoittamisella ja keskittymällä pieniin hyviin juttuihin, kuten huurteiseen lehteen koulutiellä tai puiden oksien välistä ujuttautuvaan auringonvaloon. Vaikken jaksanut aina uskoa tulevaan, keskityin kuitenkin kyseiseen hetkeen. Ehkä sen ansiosta olen täällä edelleen.

Mitä hyvää mielenterveysongelmissa sitten on?

Kahlatessani ahdistuksen suossa ja vajotessani masennuksen silmäkkäisiin opin vielä empaattisemmaksi. Opin empaattiseksi muita kohtaan vielä enemmän, vaikka olinkin jo entuudestaan tunneherkkä. Tiesin, miten vaikealta aikainen nouseminen tuntuu ja miten omien henkisten voimiensa rajoilla on. Jos ystävälläni oli masennus, olin tukemassa tietäen mitä hän käy läpi eikä sanoja välttämättä tarvittu.

Kiusattuna ja masentuneena koululaisena opin tarkkailemaan muita ihmisiä ja ympäristöä. Äänenpainot, elekieli, pukeutuminen, erilaisten kuppikuntien rakenne. Yläasteella kutsuin itseäni mielessäni Tarkkailijaksi, ja hitto että olin hyvä siinä. Siitä oli hyötyä myös kirjoittaessani, ja siihen aikaan kirjoitin fantasiaa ja kehitin laajan ja yksityiskohtaisen fantasiamaailman mutkikkaine ihmissuhdekuvioineen. Tarkkailukykyä ja sosiaalisten rakenteiden analysointia.

Lukion filosofiantunnilla Aristoteleet ja Sokrateet eivät ehkä jääneet kovinkaan tarkkaan mieleeni, sillä - kiitos ihanan opettajani - ajattelin ja sain ajatella omilla aivoillani. Eihän siitä kovasti ollut hyötyä ylioppilaskirjoituksissa, mutta olin tyytyväinen siihen mitä MINÄ olin saanut aikaiseksi. Minun ajatusprosessini, minun eettiset arvoni, minun järkeni näkyivät tekstissä. Se oli tärkeämpää kuin Laudaturin tavoitteleminen.

Entä pakko-oireinen häiriöni? Ensimmäiset oireilut ilmaantuivat ala-asteella, mutta häiriö diagnosoitiin vasta yläasteen lopussa. Miten vaikea OCD on hyvällä tavalla vaikuttanut elämääni?

Olen oppinut olemaan kärsivällisempi itseni kanssa ja antamaan aikaa itselleni. Ajan antamisella tarkoitan sitä, että jos pahimmillaan olen 8x8 napsutellut valonkatkaisijaa päälle ja pois (eli 64 kertaa, siinä on vähän tekemistä), olen huomannut että mitä pahempi kiire on, sen pahemmat oireet. Ja kun olen tietoisesti hidastanut ja antanut itselleni aikaa, olen saattanut selvitä huomattavasti helpommalla.

Olen oppinut myös huomaamaan, kuinka monimutkaisia ajatusrakenteita vaaditaan pakko-oireisuuteen. Ja sanotaanhan, että pakko-oireista häiriötä esiintyy keskimääräistä älykkäämmillä. Että vaikka tuntisi itsensä dorkaksi (ja sitä tuntee) napsutellessaan valoja, voi jokseenkin ironisesti lohduttautua sillä että älykkyys on hyvällä mallilla.

Ja edelleen se pienistä asioista nauttiminen on ollut tärkeä apu. Ja ehkä OCD on sitäkin tukenut. Kun matka kauppaan kestää iäisyyden kaikkien ahdistavien, mieleen nousevien ahdistusten kanssa, joita vastaan ajattelee pakkoajatuksen (esim. tiettyjen lukujen hokeminen) tai tekee pakkotoiminnon (esim. kosketan jotain materiaalia kolme kertaa), oppii huomaamaan että maailmassa on niin paljon muutakin. Ja sitten miettii, että miten helppoa niillä on joilla ei tätä monimutkaista ajatusprosessointia ole. Ja niinä päivinä, yleensä kesällä, kun pakko-oireista häiriötä ei melkein ole, tuntee itsensä kertakaikkisen eläväksi. Silloin käyttöön vapautuu hirveästi energiaa ja tuntuu melkein siltä kuin voisi valloittaa maailman.

Tiivistäen: olen oppinut lisää empatiakykyä, tarkkailemista, nauttimaan pienistä asioista ja spekuloimaan omia ajatus- ja tunneprosesseja. Olen tavannut polullani ihania ja mahtavia ihmisiä ja oppinut itsestäni valtavasti. Olen myös kiinnostunut siitä, miten eri tavoin ruoka-aineet, yrtit ja mausteet vaikuttavat fyysisesti ja psyykeen. Olen myös huomannut, että kaikki mielenterveysongelmista kärsivät ovat tavallista herkempiä ja että valtaosalla on taiteellisia lahjoja. Mehän ollaankin, hitto vie, supertyyppejä! Rassukoita emme. Jos mielenterveysongelmat katoaisivat yhtäkkiä, ei maailmasta varmaankaan löytyisi niin helposti meitä superihmisiä. :)

Olen pidempään ollut tietoinen ajattelun eri tasoista, erityisesti ajatusten tasoista. Harvemmin näistä tulee keskusteltua kenenkään kanssa, ja ne joiden kanssa yritän puhua, ovat vähintäänkin suhtautuneet epäluuloisesti tai olleet hämmentyneitä. Minusta ajatusten monitasoisuus on mielenkiintoista, ja olen kiinnittänyt asiaan huomiota alkuun juuri pakko-oireisen häiriön kautta.

Pakko-oireisessa häiriössähän on kyse jatkuvasti mieleen nousevista ahdistavista asioista, joiden tuomaa ahdistusta pyritään vähentämään pakkoajatuksilla (esim. hokemalla päässään jotain lukusarjaa) tai pakkotoiminnoilla (esim. napsuttelemalla valonkatkaisijaa tai koskettamalla jotain pintaa). Ajatukset eivät kuitenkaan ole niin voimakkaita kuin mitä normaalit ajatukset ovat.

Tästä päästäänkin ajatusten tasoihin.

1. taso on tietoista ajattelua, eli esimerkiksi se ajattelu joka tapahtuu kun kirjoitan tätä tekstiä ja ajattelen sen voidakseni tuoda sen ilmi.

2. taso on vähemmän tietoista ajattelua, ajatuksia jotka ajelehtivat mielessä. Tästä esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa korvamatoa: musiikkikappale, joka alkaa soimaan ns. "taustalla". Vähemmän tietoinen ajatus voi olla myös siihen hetkeen kuulumaton satunnainen sana tai lause. Saatan esimerkiksi keskittyä puhumaan ystävän kanssa kissoista, ja mielessäni ajelehtii randomeita asioita, kuten "parsakaali" tai "mimmummöö" tai jotain epämääräistä hälinää.

3. taso on hädin tuskin havaittavaa ajattelua, johon liitän vahvasti pakko-oireisen häiriön ahdistavat ajatukset. Ne ovat kuin kuiskauksen henkäyksiä, mutta vaikka ne ovat hentoja, ne rekisteröityvät silti ajatuksiksi.

Kolmen ajatuksen tason ollessa toiminnassa ajattelu voi olla esimerkiksi tätä:

"Mulla on vielä kahvia kupissa..." (1. taso: selkeä havainto)
"Trallalallalaa." (2. taso: ei kovin järkevää ja asiaan liittyvää)
"Jos et juo sun kahvia, sulle käy huonosti." (3. taso: uhkaava ahdistusajatus)

Eli nuo kolme ajatusta ovat samaan aikaan menossa mielessäni.

Ahdistusajatuksissa on lisäksi se mielenkiintoinen puoli, että ne voivat tuntua joskus todella voimakkailta. Ne voivat tuntua kahden muun tason ajatuksilta, mutta se johtuu pelon tuomasta voimasta. Pelko on voimakas tunne, joka helposti hukuttaa kaiken muun alleen.

Viime yö meni siruiksi, mutta minua auttoi näiden kolmen ajatustason pohdinta. Jos minua alkoi ahdistaa, pohdin onko kyseessä taso 3, ja jos oli, pakotin itseni rentoutumaan. Ei ollut oikeaa uhkaa. Sama pätee esimerkiksi eläintarhakokemukseen. Jos seison laama-aitauksen edessä, voi mieleeni nousta pelko siitä, että saan sylkäisyn kasvoilleni. Mutta jos laama seisoo viiden metrin päässä, sylkäisyn mahdollisuus on melkoisen pieni. Jos silti pelkään saavani laaman koston kasvoilleni, voin miettiä mille tasolle ajatukseni menee. Sillä mitä syvemmällä ajatus on, sen epätodennäköisempi se on. Paitsi...

Siitä päästäänkin tasolle neljä.

4. taso ei ole suoranaista ajattelua, vaan tuntemista. Sitä voisi kutsua intuition tasoksi. Fyysisesti se tuntuu ehkä parhaiten mahalaukun kohdalla, ja ehkä se onkin siitä syystä englanniksi "gut feeling = intuition". Käytämme kuitenkin intuitiota päivittäin, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Mututuntuma. Fiilis. Se tunne. Intuitio. Hassu, pieni tuntemus, joka ei liity järkeilyyn mitenkään.

Neljännen tason esimerkkinä voisi toimia tilanne, jossa on lähdössä töihin ja miettii, ottaako sateenvarjon mukaan.

1. tason ajatus: "Säätiedotus lupasi poutaa, välillä vähän pilvistä. Ei pitäisi tulla sadetta."
4. tason ajatus: "Ota sateenvarjo. Tarvitset sitä."

Päivä kuluu töissä hyvin, eikä sateenvarjo ole mukana, koska "eihän tuolla nyt voi alkaa sataa". Lähtiessä taivas tummuu ja alkaa sataa, ja pienenpieni ääni kuiskaa navan seudulla: "I told you so." Et sitten kuunnellut.

Mutta tässä nämä neljä tasoa. Niiden tiedostaminen opettaa havainnoimaan sekä omaa sisäistä että ulkoista maailmaa vähän paremmin.

Ahdistus. Läpitunkevia, piinaavia ajatuksia omista pahimmista peloista. Syke nousee, lihakset jäykistyvät, on taisteltava tai paettava. Yritän taistella pakkoajatusta vastaan. Se hyökyy ylitseni kuin mätä aalto, hukuttaa alleen, kirkuu korvaani ja räpistelee verisillä siivillään kasvojani vasten. Hoen itselleni: "Sinulla on ahdistuskohtaus. Se tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Olet selvinnyt tästä ennenkin, ja selviät tästä nytkin." Pakkoajatus hiljenee, se ei jaksa kirkua kuuroille korville. Keskityn mantraani.

Voin lojua minuutin rauhassa sängyssä. Olen lähellä nukahtamista, huomaan kuinka hengitykseni rauhoittuu ja mikrounia alkaa välähdellä päässäni. Sitten se tulee. Toinen pakkoajatus. Sekin kirkuu, hyökyy ylitseni, lihakseni jäykistyvät, ahdistaa. Hoen mantraani. "Sinulla on ahdistuskohtaus..."

Saan voiton tästäkin, olen yllättynyt ja todella väsynyt. Olisi hyvä saada unta kun seuraavana päivänä on paljon tekemistä. Yritän rentoutua pakkoajatuksen laantuessa. Sitten tulee kolmas. Se on jo niin voimakas, etten pysty enää keskittymään hokemaani ja ahdistus imeytyy minuun kuin vesi pesusieneen. Ahdistus tekee tuulenpesän keskivartalooni ja narskuttaa hermojani. En pysty vastustamaan, nousen ylös. Yritän olla tässä hetkessä, yritän keskittyä olemaan läsnä itsessäni ettei paniikki murskaa minua pelolla.

Hieron käsivarsiani tunteakseni itseni olevaksi ja kävelen peilin eteen. Minua katsoo - ei pakkoajatusten uhkaama hirviökuva - vaan ahdistuneen näköinen ihminen, jonka suuret silmät tuijottavat epävarmoina peilistä. Aloitan mantran, painotan jokaista sanaa. Minun on saatava itseni uskomaan itseäni.

"...tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Se menee ohi."

Tuntuu uuvuttavalta ja ääneni kalsea kaiku eteisessä saa oloni tuntumaan typerältä. Mitähän naapuritkin sanoisivat jos tietäisivät, että heidän naapurissaan asuu pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä henkilö? Joka seisoo parhaillaan peilin edessä vakuuttamassa itseään siitä, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka ajatukset kuinka kirkuisivat.

Pakko-oireinen häiriö eli OCD (obsessive compulsive disorder) on ahdistuneisuushäiriö, jossa on toistuvia, ahdistusta aiheuttavia pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Ahdistus vie huomattavasti aikaa päivästä ja ajatusketjut voivat olla hyvinkin monimutkaisia. Pakko-oireista häiriötä ilmenee keskimääräistä älykkäämmillä ihmisillä, mutta se ei hirveästi lohduta pahimman ahdistuksen keskellä.

Ilta ja yö ovat pahinta aikaa ahdistusten suhteen. Olet yksin, pitäisi mennä nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Sitten ne tulevat. Kuin pienet verenhimoiset möröt, ne hiipivät pimeistä nurkista ja kiipeävät sängynjalkoja ylös hypistelemään varpaitasi, tökkimään kehoasi pitkillä, honteloilla sormillaan ja kähisemään korvaasi kurkkuääniä.

Myönnän olevani kateellinen heille, joilla tätä häiriötä ei ole ja jotka voivat paneutua maate ilman suurempia ponnisteluja ja nukahtaa. Isäni on tällainen henkilö. Että voikaan tuntua epäreilulta joutua taistelemaan tuulimyllyjä vastaan rättiväsyneenä kun joku muu ei edes tiedä millaista tuulimyllyjä vastaantaisteleminen on ja miltä nuo tuulimyllyt edes näyttävät.

Pakko-ajatuksen ruumiinavauksessa huomaa, että se koostuu jostain voimakkaasta pelosta. Voimakas pelko on pakko-ajatuksen sydän, ja keho koostuu "mitä jos"-ajattelusta. Jos pelkona on esimerkiksi kasvaimet, laukaiseva mielikuva pakkoajatukseen voi olla mikä tahansa, mistä lähtee "kielletty", pelkoon liittyvä ajatus.

Esim.

Söin asiaa x. -> Mahassa tuntuu oudolta. -> Pulssi kiihtyy. -> Alkaa ahdistaa. -> "Mitä jos se on kasvain?" -> Pulssi nopeutuu lisää, lihakset jännittyvät, alkaa ahdistaa lisää. -> Voi tulla hiljainen, pahaenteinen pakko-ajatuksen kuiskaus: "Kuolet tänä yönä kasvaimeen, josta et tiennyt mitään." -> Pelon kohteen välttely: voi olla pakkotoiminto; rituaali, jonka tarkoitus on vähentää ahdistusta, mutta joka on osa itse pakkoajatusta. Esim. käsien peseminen useaan otteeseen, "turvallisten" numeroiden hokeminen, valojen napsuttelu päälle ja pois... Tai tulee lieventäväksi tarkoitettuja pakkoajatuksia. Saatan hokea jotain. "Mitään pahaa ei tapahdu mitään pahaa ei tapahdu mitään..."

Koko hommassa ei ole mitään järkeä. Se ei ole loogista, ei realistista. Pahinta taitaa olla se, että sen tietää, mutta itselleen ei mahda mitään. Taustalla on koko ajan pelko siitä, että entä jos en teekään turvatoimintojani, ja minulle oikeasti käy huonosti?

Pakko-oireiseen häiriöön suositellaan altistusharjoituksia. Että altistaisi itseään ahdistukselle. Joskus se toimii, joskus ei. Jos olen väsynyt ja takana on huonosti nukuttuja öitä, on hyvin epätodennäköistä että pystyn altistamaan itseäni. Altistamismetodit voivat myös hiljalleen muuttua pakkotoiminnoiksi, kuten tuo hokemani mantra. Se on sillä rajalla.

Ahdistuskohtauksesta toipuminen on hidasta. Palautuminen kestää, olo tuntuu saastuneelta ja nuutuneelta. Ajatusprosessit uuvuttavat.

Pakkoajatus pitäisi osata vastaanottaa sellaisenaan ja antaa sen lipua pois virran mukana, mutta se on hyvin vaikeaa, etenkin väsyneenä. Ja yö on kulta-aikaa pakko-oireille. Ne viihtyvät pimeässä. Ehkä minä sen takia olenkin nukkunut valot päällä lapsesta asti.