Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kasvit on ruokittu, multa tuoksuu. Lattialla on aurinkoläiskä, johon henkinen kissamaisuuteni mielellään käpertyisi. Menen lattialle pitkäkseni, oikaisen raajat, toinen käsi osuu aurinkoläiskään. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, selkäranka arvostaa. Rauhallinen hengittäminen rentouttaa kropan. Katson kattoon; se on valkoinen ja valo siivilöityy siihen säikeinä. Unettaa, hyvä olla juuri tässä.
Tätä pitäisi tehdä useammin. Olla läsnä, rennossa tilassa, oikaista itsensä suoraksi ja antautua olemassaolon hetkeen. Lattia, metsänpohja, ruohikko, niitty, kallio, hiekkaranta - vaikka kellua selällään veden hyväiltävänä. Olla siinä hetkessä antautuneena. Ei pitää huolta asioista, ei miettiä milloin pitää laittaa ruokaa, syödä, viedä koira, maksaa laskut, kiirehtiä bussiin, tuijottaa kännykkää.
Tuntea kaikilla aisteillaan se hetki. Hengittää rauhassa. Miltä kosketuspinta tuntuu selkää vasten? Jos makaan kalliolla, onko kallio sileä vai rosoisempaa laatua, onko siinä jäkälää tai sammalta? Jos hiekkarannalla, mikä tuoksuu ja miltä hiekka tuntuu kättä vasten? Jos ruohikolla, paistaako aurinko lämpöisenä vai kuumana, onko käsivarren etäisyydellä voikukkaa vai haparoinko käsiini pelkkää ruohoa?
Kokeile joskus maata puun alla. Katso lehvästöä ja oksia. Mikä eläin olisit? Oksilla hyppivä orava vai kauniisti luritteleva mustarastas tai peippo, vai kenties hetken kaarnalla tuntosarviaan värisyttelevä perhonen? Tunne se hetki missä olet, eikä sinulla ole kiire. Kiirettä riittää, jätä siis hetki aikaa olemiseen, läsnäolossa kellumiseen.
Kissat ovat hyviä opettamaan läsnäoloa. (Joutsa 2014)
Ihmisiä on paljon, silti vähemmän kuin tuntemuksia ja ajatuksiani. Kävelen Kolmen sepän patsaan ohi. Haistan urean, kahvin, autojen pakokaasut, tupakansavun. Jonkun vastaantulijan hajuvesi on vähällä tyrmätä minut paksulla seinämällään. Kuulen ratikoiden kirskunnan, lokkien huudot, eri menopelien harmaan mutta sävelasteikon loppupäähän asteittain sijoittuvan hurinan, kiireisen tööttäyksen, kenkien kopinan kiveystä vasten, kuulen kuinka pulu lehahtaa lentoon, kerjäläinen helisyttää yksinäisiä lanttejaan kahvikupissa. Suussa maistuu maitokahvin rippeet, kieli on karhea ja janottaa, kaivan vesipullon repusta, veden liike pullossa on rauhoittava verrattuna kiireiseen ja jyrkkään ihmismassaan. Avaan korkin, nostan pullon huulilleni. Suuhuni virtaa kylmän ilman viilentämä kraanavesi, puhdistava, rauhoittava, tasaava. Näen pilvien raosta palan sinistä taivasta kattojen yllä.
Kun on herkät aistit ja tietoa tulvii jokaisen väylän kautta, on osattava pysähtyä. Pysähtymisellä en tarkoita pelkästään konkreettista juomataukoa ihmisvilinässä, vaan ihan taukoa arjesta. Aikataulu ei koskaan saisi olla liian täynnä. Siihen pitäisi aina mahtua oman ajan, rutiinien, työn tai opiskelun lisäksi Se hetki, jolloin ihan vain keskittyy olemaan läsnä. Hengittämään rauhassa ja tietoisesti.
Meillä kiireisillä ihmisillä - etenkin kaupunkilaisilla, tuntuu olevan usein vähän liian kiire. Nopea kävelyrytmi, "paahtaminen" niin kuin kaveripiirissäni sanotaan, on aika tyypillinen tapa. Lokkien kirkuna siivittää jalkoja nopeampaan tempoon, punainen jalankulkijavalo saa meidät näkemään punaista. Vaihtuisi jo! Ihan arjen lomassakin voi yrittää olla läsnä. Vaikka niissä liikennevaloissa. Koskaan aikataulu ei saisi olla niin tiukka, ettei ehdi minuuttia odotella valojen vaihtumista. Jotkut lenkkeilijät pomppivat paikallaan odotellessaan, ja kyllä ymmärränkin sen kun flowta ei halua pysäyttää. Mutta missä vaiheessa sitä sitten pysähtyisi?
Liikennevaloissa odottaminen, kassalla jonottaminen, hetki lääkärinaikaa ennen - niistä kaikista voi saada enemmän irti. Hengitä. Ole läsnä. Mitä haistat? Mitä kuulet? Mitä näet? Mitä tunnet? Millainen on maa tai lattia jalkojesi alla? Onko se rosoinen, pehmeä, liukas, kylmä vai lämmin? Miltä vaatteet tuntuvat ylläsi? Rentouta kehosi sen verran kuin voit. Ajattele tilanne rentoutusharjoituksena. Itse inhoan sanaa mindfulness tai downshiftaaminen, mutta jos koet ne paremmaksi avuksi keskittymisessä, go for it. Huomaatko pidättäväsi hengitystä? Päästä se vapaaksi. Hengitä, sinulla ei ole mihinkään kiire, ei juuri nyt. Ehdit leijailla työstressissä tai mustin ulkoiluttamisessa myöhemminkin.
Järjestä itsellesi aikaa. Ei netissä olemiseen (koska sitä järjestyy aina jotenkin kummallisesti muutenkin), vaan ihan vain olemiseen. Mene ulos. Luonto auttaa kummasti. Toiselle sopii puisto siisteine pensasrivistöineen, toiselle villimpi (talousmetsä), kolmannelle Nuuksio tai muu isompi metsäinen alue. Kävele, hengitä, ole. Se ei ole lopulta niin vaikeaa.
No mitähän hyötyä tuostakin sitten on? Kun ei ole tehokas ajanhallinnassaan? Kyllä nyt pitää erikseen aikatauluttaa tämäkin irtiotto. Ehtisikö sitä kymmenen minuuttia keskittyä hengittämään aamumurojen ja mustin viemisen välillä, tai jospa sitten töistä tullessa... Ai mutta silloin ei jaksa, ehkä huomenna tai viikonloppuna? Jos vaikka ensi kuussa...? Ei. Nyt. Ehkä kannattaa havahtua viimeistään siinä vaiheessa kun koet stressiä stressittömän ajan järjestämisestä. Siinä vaiheessa kannattaa pysähtyä ja miettiä, onko elämän pakko olla niin kiireistä että ei voi hetkeksikään heittäytyä oravanpyörästä pois. Sinä voit halutessasi olla oman elämäsi orava, joka valitsee pyörästä hyppäämisen. Siihen kun voi hypätä niin helposti takaisin.
Joskus kun oma mieli käy liian voimakkailla kierroksilla, on hyvä pysähtyä. On hyvä keskittyä kuuntelemaan itseään. Pysähtyä kannattaa fyysisestikin, vaikka kävelymeditaatiokin on joskus paikallaan.
Kävelymeditaatiossa keskityt hengittämisen rytmiin, annat ajatusten mennä ja tulla, ja annat jaloillesi luvan kävellä minne ne mielivät. Voit keskittyä hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Yritä hengittää luonnollisella rytmillä. Liiallinen hengittäminen voi alkaa pyörryttää, mutta myös liian pinnallinen, keuhkojen yläosalla tapahtuva hengittäminen rasittaa kehoa. Usein me ihmiset hengitämme vain keuhkojen yläosalla. Voit kokeilla palleahengitystä pitämällä kämmentä vähän navan yläpuolella. Jos vatsa pullistuu sisään hengitettäessä, hengität pallealla. Näin keuhkojesi koko tilavuus pääsee esiin.
Itse kiinnitän huomiota puihin. Puiden latvat jäävät usein monilta huomiotta, etenkin talvella kun keskittyy pitämään itsensä pystyssä, katse maata viistäen. Joskus voi olla hyvä keskittyä puun yksinkertaiseen kauneuteen lähempää. Tuntuma käsien alla, sormenpäitä vasten. Pinnan rosoisuus tai sileys, sammal tai jäkälä. Rungon vankka olemus. Tuoksu.
Rauhoittaakseni aistini käytän puumeditaatiota tai kuten jotkut sitä kutsuvat, maadoittumista tai ankkuroitumista. Etsin puun, joka tuntuu vetävän minua puoleensa ja nojaan sen runkoa vasten. Jokaisella sisäänhengityksellä kuvittelen puun antavan minulle hyvää energiaa, ja jokaisella uloshengityksellä kuvittelen huonon energian - esimerkiksi negatiiviset ajatukset - liukuvan puuhun ja sen juurien kautta maahan. Maa muuttaa huonon energian taas neutraaliksi, ja olen osa jatkuvaa kiertoa. Kun koen olevani rauhoittunut ja hetkessä läsnä, kiitän puuta vaikka halaamalla. Ihan sama, sattuuko joku näkemään.
Toisenlainen puumeditaatio toimii taas mielen tasolla. Kuvittelen itseni siemeneksi, ja kasvatan itseni hiljalleen isoksi puuksi, silmuineen, hiirenkorvineen ja lehtineen. Eikä neulasissakaan ole mitään vikaa, lehdet vain tuntuvat luonnistuvan paremmin. Opin tämän meditaatioharjoituksen eräässä retriitissä 2014 ja olen kerran vetänyt sen pienelle ryhmälle ihmisiä. Eräs kertoi kuvitelleensa heti havupuun, ja oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Tämä aukaisi silmäni harjoituksen suhteen, sillä vaikka yleensä kuvittelija kuvittelee ympärilleen suojaavan lehtikatoksen, voi olla niitäkin joille neulaskäsivarret ovat parhaimmat.
