Maaten läsnäolevaksi

Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kasvit on ruokittu, multa tuoksuu. Lattialla on aurinkoläiskä, johon henkinen kissamaisuuteni mielellään käpertyisi. Menen lattialle pitkäkseni, oikaisen raajat, toinen käsi osuu aurinkoläiskään. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, selkäranka arvostaa. Rauhallinen hengittäminen rentouttaa kropan. Katson kattoon; se on valkoinen ja valo siivilöityy siihen säikeinä. Unettaa, hyvä olla juuri tässä.

Tätä pitäisi tehdä useammin. Olla läsnä, rennossa tilassa, oikaista itsensä suoraksi ja antautua olemassaolon hetkeen. Lattia, metsänpohja, ruohikko, niitty, kallio, hiekkaranta - vaikka kellua selällään veden hyväiltävänä. Olla siinä hetkessä antautuneena. Ei pitää huolta asioista, ei miettiä milloin pitää laittaa ruokaa, syödä, viedä koira, maksaa laskut, kiirehtiä bussiin, tuijottaa kännykkää.

Tuntea kaikilla aisteillaan se hetki. Hengittää rauhassa. Miltä kosketuspinta tuntuu selkää vasten? Jos makaan kalliolla, onko kallio sileä vai rosoisempaa laatua, onko siinä jäkälää tai sammalta? Jos hiekkarannalla, mikä tuoksuu ja miltä hiekka tuntuu kättä vasten? Jos ruohikolla, paistaako aurinko lämpöisenä vai kuumana, onko käsivarren etäisyydellä voikukkaa vai haparoinko käsiini pelkkää ruohoa?

Kokeile joskus maata puun alla. Katso lehvästöä ja oksia. Mikä eläin olisit? Oksilla hyppivä orava vai kauniisti luritteleva mustarastas tai peippo, vai kenties hetken kaarnalla tuntosarviaan värisyttelevä perhonen? Tunne se hetki missä olet, eikä sinulla ole kiire. Kiirettä riittää, jätä siis hetki aikaa olemiseen, läsnäolossa kellumiseen.