Sanamitta

Päätän, että perkele, minä en luovuta.

Suuhuni iskeytyy pistävä maku, kieli tuntuu paksulta. Kuuma hiki valuu noroina selkääni ja niskaani, hikihelmet kihoavat käsivarsilleni. Sydämeni lyö epätahtiin, muljuu, tuntuu kuvotusta. Painan sumussa bussin STOP-nappia, möngin ulos ovesta. Yritän haukkoa happea, hengittää, mutta se tuntuu yhtäkkiä liian monimutkaiselta suoritukselta. Pyörryttää. Samalla pysäkillä jää nainen lastenvaunujen kanssa, ja sanon hänelle: "Anteeksi, minulla on paniikkikohtaus. Voisitko jäädä vierelleni kunnes se menee pois?"

Paniikkikohtaus. Niitä minulla oli viimeksi yläasteella kun olin koulukiusattu. Mutta silloin ne olivat paljon lievempiä. Vähän vaikeutta hengittää, pientä epätodellisuuden tunnetta. Nyt kohtaus oli paljon pahempi. Se pelokas ja kauhuissaan oleva paniikkipuoli minussa kirkui että entä jos minulla on sydänkohtaus? Vaikka veriarvot ovatkin hyvät ja liikun. Mutta se tuntuu niin pahalta! Eikä se lopu vaikka yritän keskittyä hengittämään rauhallisesti. Sanon naiselle, että minua heikottaa, menen kyykkyyn, siitä istumaan maahan. Maailma ei keiku niin pahasti enää. Oksettaa silti.

Kohtauksen jälkimainingit hiljenevät. Totean naiselle, että taidan jatkaa matkaa. Kiitän. Nousen vapiseville bambin jaloilleni ja muistutan, että kumppanini luo kissoja hoitamaan on enää muutaman pysäkin kävelymatka. Minulla ei ole kiire, voin vaikka istua välillä. Jokin osa minusta ihmettelee, että miksi bussissa? Kun normaalisti julkiset liikennevälineet tuntuvat ihan hyvältä. Ja miksi nyt?

Kävelen hieman, maailma alkaa taas keikkua. Hengittäminen on vaikeaa, sydän alkaa taas kiemurrella rinnassani. Huohotan. Hiki valuu ohimoitani pitkin. Mietin usvaisessa päässäni, että minun täytyy soittaa jollekulle, että en halua olla yksin. Istuudun kadun toiselle puolelle pysäkille. Soitan kumppanilleni, en halua olla yksin itsessäni. Hän kehottaa minua nostamaan jalat ylös penkille, lojumaan selälläni huimauksen vähentämiseksi. Vaikka olo on karmea, mietin silti: mitäköhän joku ajattelee, jos teen jotain tällaista poikkeavaa?

Luovutan, mutta menen nurmikolle, selkä hiestä märkänä asetun makuulle. Oksettaa, pelkään oksentavani ja sitten pyörtyväni. Nousen istumaan. Itkettää ja pelottaa olla fyysisesti yksin. Sanon kumppanilleni, että soitan ambulanssin, etten kestä. Katkaisen puhelun, soitan 112:een. Istun tärisemässä nurmikolla, vaipuneena kaksin kerroin. Maailma keikkuu liikaa, olen hajalla. Tuntuu että olen leijailemassa pois kehostani, pois päästäni. Katson ohitseni pyöräileviä ihmisiä: voi kunpa kunpa kunpa he kääntyisivät, edes yksi heistä, tulisi kysymään mikä on, mutta kaikki menevät ohitseni. Ehkä he ajattelevat että olen kännissä.

Ambulanssi tulee yllättävän nopeasti. Juttelen henkilöstölle, vapisen voimakkaasti. Puhe sammaltaa, kädet tärisevät, itkettää. Vähän ajan päästä sydän ei enää mulju eikä maailma keiku, vaikka se on keikahtanut sijoiltaan minun mielessäni. Saan kyydin kumppanin kämpälle, se on niin lähellä ja kotini niin kaukana, ja uskon kissojen auttavan minut takaisin tasapainoon. Pyydän että toinen ambulanssimiehistä tulee tsekkaamaan, että saan otettua rauhoittavan. Se on hätätapauksia varten, ja nyt voin ottaa sen. Toinen kissoista maukuu uteliaana ambulanssimiehelle, toinen on varovaisempi. "Onpas sinulla isot tassut", ambulanssimies sanoo toiselle kissalle. Hän lähtee, minä jään. Soitan kumppanilleni: olen kotona, olen ottanut rauhoittavaa, toivon että saan unta, pelottaa, on ikävä sinua, kunpa voisit teleportata matkaltasi tänne. Sovimme, että alamme altistamaan minua paniikkikohtauksilleni. Myöhemmin nukahdan, rauhoittava päästää minut kärsimyksistä hetkellisesti.

Seuraavana päivänä olen neljän seinän sisällä. Paniikkikohtauksia tulee kaksi. Tekstaan, etten pääse lentokentälle vastaan, myönnän että nyt olen heikko, minä saan olla heikko. Kumppanini on hyvin ymmärtäväinen ja sanoo, että tärkeintä on se että minä huolehdin omasta hyvinvoinnistani.

Sinnittelen. En saa syötyä, mutta juon vettä. Möngin ulos ja istuudun kuusen alle. Nojaan sen runkoon, rungosta tarttuu pihkaa vaatteisiini, mutta en välitä. Puu on selustani ja minä olen sen käsivarsien suojassa. Ulkoilma auttaa, samoin puun läsnäolo. Palaan takaisin asuntoon vähemmän tuskaisena. Kumppanini tulee lopulta matkaltaan. Yritän hymyillä, vaikka olo on surkea. Inhoan päätäni ja mitä se tekee kohtauksilla keholleni. En halua olla surkea mytty, ansaitsen parempaa. Päätän, että perkele, minä en luovuta. Minä en alistu paniikkihäiriölle. Tiedän kuinka se voi eristää ihmisen, ja minä en suostu siihen. Taistelutahto nousee ja tuijotan itseäni tiukasti silmiin. Minähän päälleni näytän.

Seuraavat päivät ovat vaikeita. Me käymme kaupassa. Puren hammasta kun kävelemme bussipysäkille. Huimaa, olo on heikko ja olen luisua koko ajan epätodelliseen oloon. Käskityn olemaan itsessäni. Askel askeleelta keskityn tuoksuihin, toisen suusta virtaaviin sanoihin, lintukin laulaa jossain, koira haukkuu. Olen hiestä märkä kun astumme bussiin. Täällä sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Puristan toisen kättä, lujempaa, kun alan tuntea saman maun suussani kuin ensimmäisellä kerralla. Yritän muistaa hengittää. Selviämme päätepysäkille, menemme kauppaan. Maailma tuntuu hirveän oudolta kun aurinko paistaa: ihmiset kulkevat vapaasti, nauraen, ilman jatkuvaa kamppailua siitä häviääkö itselleen ja tuleeko lopullinen sekoamisen ja sisäisen kirkumisen tunne. Yritän keskittyä ostoksiin. Kurkku, hae kurkku. Punnitse kurkku. Ota etiketti. Annan itselleni lyhyitä käskyjä, samoja käskyjä joita olen masennuksessa käyttänyt. Otsani kiiltää hiestä, mutta en luovuta. Minä en todellakaan luovuta.

Seuraavana päivänä menemme taas saman reitin. Voin hengittää jo vähän paremmin. R-kioskilla olo on tukala ja joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani, että pysyn itsessäni eikä pääni lennä pois. Starbucksissa tilaamme juomat, ja juodessani kylmää juomaani pysyn itsessäni aika hyvin. Melkein jopa nautin olostani, ja bussimatka menee jokseenkin hyvin.

Keskityn syömään säännöllisesti ja monipuolisesti. Juon paljon vettä. Menen nukkumaan ajoissa ja saan jopa unta. En ota enää rauhoittavia. Kumppanillani on ruusujuuritippoja, hän tiputtaa niitä vesilasiin. Juon niitä päivittäin, ne vahvistavat hermostoa eikä makukaan ole niin karsea kuin olisin pelännyt. Osa minusta haluaisi hautautua kissojen turkkiin ja olla menemättä ulos. Itse asiassa en haluaisi mennä ulos ollenkaan, sillä se tuntuu vaaralliselta ja epämiellyttävältä paikalta, mutta en voi luovuttaa. Jos nyt luovutan, paniikkihäiriö pahenee kunnes lopulta minusta on jäljellä vain tärisevä olento, ja sitä en halua. Olen tottunut menemään ja tulemaan kuten tahdon, päästäni viis.

Menen käymään kotona. Bussissa on huono olo, olen hiessä ja jännittää. Ostan leivän, tuntuu että syömällä parannan oloani. Leivän välissä on paistettua kananmunaa, juustoa ja kinkkua, ja siihen on struutattu sinappista majoneesia. Menen metroon, oloni on hutera. Leipä ällöttää minua, mutta keskityn syömään sitä haukkaus haukkaukselta. Näytän varmaan vihaiselta pureksijalta, mutta en välitä. Oloni on todella huono, matkapahoinvointiakin on. Vihaan leipääni, se maistuu karsealta, mutta tiedän että se tekee oloni paremmaksi. Haukkaan, pureksin raivoisasti, keskityn makuun, nielaisen. Haukkaan, pureksin, nielaisen. Oloni muuttuu paremmaksi hiljalleen. Vielä yksi bussimatka ja olen kotona. Rauhoitun luonnossa, olo paranee lisää. Olo on melkein normaali.

Hiljalleen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, kohtaaminen kohtaamiselta pureksin itseni läpi sinappisen ja pahanmakuisen paniikin. Taistelu itseään vastaan on kaikista vaikein. Oma pää on voimakas vihollinen. Pitkään jatkunut tunnestressi toimi laukaisijana, mutta entä sitten? Tärkeintä oli se, että minähän näytin itselleni - ja voitin.

Iltaisin

ahdistukseni

on aina ajoissa.

Lumisadekaan

ei sitä estä.

Se on aina ajallaan,

aina saatavilla

toisin kuin VR.

Viikkokaupalla jatkuvaa epätoivoa. Uupumusta. Kykenemättömyyttä rentoutumaan. Hukuttavaa surumielisyyttä. Vaikeutta päättää, lähteäkö kävelylle. Vaikea sietää kivojakin työkavereita. En jaksa enää käyttää tekstiviesteissä hymiöitä. Niiden kirjoittaminen tuntuu liian työläältä.

Masennus.

Kun saan itseni liikkeelle, puen päälleni itselleni mieluisat, siistit vaatteet, katson että hiukset ovat puhtaat. Toisin kuin luullaan, masentuneet pitävät usein kiinni ulkonäönsä siisteydestä. Vasta sitten kun he ovat jo vajonneet suohon päälakea myöten, siistiä vaatetusta, puhtaita hiuksia ja esimerkiksi meikkaamista ei jakseta enää pitää yllä.

Katson peiliin. Uupunut olemus, surumieliset mutta kirkkaat silmät. Ryhdistäydyn, ryhti pitenee parilla sentillä.

"Jaksat toimia. Mene ulos. Ota roskapussi."

Annan itselleni lyhyitä käskyjä kuin ruostuneelle robotille. Käsi nappaa roskapussin, sammutan eteisen valon ja suljen oven takanani. Siirryn pihalle. Kävelen varovasti liukkauden takia. Kenkien alla on harmaata jäätä, jolle on ripoteltu sepeliä. Sekin näyttää pääosin harmaalta. Tihuttaa vettä, paljastuneen asfaltin syleilyssä on tummia vesilätäköitä. Avaan roskakatoksen oven, heitän roskapussin roskikseen. Olo tuntuu hetken huojentuneelta.

"Hyvä. Sait vietyä roskat."

Kehun itseäni. Edes jotain sain tehtyä. Maailma näyttää uskomattoman rumalta ja ankealta. Vedän syvään henkeä ja keskityn kävelemään bussipysäkille. Koirankakkaa näkyy siellä täällä lumihangella. Henkistä paskaa olenkin jo kurkkua myöten täynnä.

Kävelen kohti pysäkkiä. Mietin, mitä minua vilkaissut eläkeläinen oikein näki. Ihmisen, varjon vai jotain muuta? Jos olo on todella kurja, tunnen muuttuvani näkymättömäksi. Hymyilen pysäkkiä vartioivalle puulle. Se ei arvostele. Se ottaa vastaan sellaisenaan.

Toivon suomalaisittain bussissa, ettei kukaan istuisi viereeni. Silloin kun en ole masentunut, ei viereeni istumisella ole erityisen suurta merkitystä. (Joskus saatan jopa keskustella jonkun kanssa hyvin epäsuomalaisesti.)

Pienet asiat ärsyttävät tavallista enemmän. Lapsen venkoilu rattaissa, kitinä. Puhelua kovaan ääneen puhuva naishenkilö, kuljettajan radiosta kuuluva popkappale. Etenkin ihmiset, jotka täydessä bussissa istuvat käytävänpuoleisella penkillä, jotta heidän laukkunsa tai reppunsa näkisi ulos ikkunapaikalta. Pyöräytän silmiäni, yritän keskittyä maisemaan, löytää siitä tarttumapintaa.

Mietin kuinka paljon bakteereita bussin metallitangoissa on. Tartun tankoon joko ylhäältä tai hansikkain. Tiedän olevani bakteerifoobikko, sen käsidesikin repussani kertoo. Ovenkahvat, pankkiautomaatit, tuolit. Kaikissa tarttumapinnoissa on likaa. Masentuneena huolestuttavat ajatukset paisuvat valtaviksi ja ahdistus valtaa mielen.

Tapaan ystävän rautatieasemalla. Jännitän huuleni hymyyn. Minua ei hymyilytä. Yritän rentoutua. Menemme syömään. Yritän olla ahdistumatta. Tilaamme. Tunnen syyllisyyttä siitä että olen ravintolassa. Siitä, että en tilannutkaan jotain terveellistä vaikka en ravintolassa usein käykään. Siitä, että olen masentunut enkä hyvillä energioilla, vaikkei minun tarvitsekaan näytellä lähimmille ystävilleni vointini todellista laitaa.

"Näytät vähän väsyneeltä. Saitko nukuttua?" ystäväni kysyy. Myönnän, että oli vaikeaa saada unta, uni oli repaleista eikä sitä kertynyt tarpeeksi. Yritän silti pitää jonkinlaisesta unirytmistä kiinni. Yritän kysellä hänen kuulumisiaan, vaikka sisälläni irvistävää masennuksen peikkoa ei kiinnosta. Keskustelu siirtyy ruoan vähetessä iloisempiin asioihin. Nauran ja vitsailen. Välillä on jopa ihan hauskaa. Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää.

Käymme kirjastossa pyörähtämässä. Siellä on joitakin kiinnostavia teoksia, mutta minun on hyvin vaikea päättää minkä lainaisin. Pari kiinnostaisi erityisesti, mutta niitä ei saa uusia. Päätän etten lainaa mitään. Masentuneena lukemisessa voi kestää kauankin aikaa, joskus taas ei saa luettua ollenkaan.

Kotona istun tietokoneelle. Puhelin soi, äiti soittaa. Hän sanoo, että kuulostan vähän alakuloiselta. Myönnän asian, jotenkin silti nolottaa. Mietin miksi. Ehkä meillä on tarve pitää kulisseja yllä, aivan kuten loukkaantuneet eläimet pyrkivät salaamaan loukkaantumisensa, etteivät joudu petojen suihin. Pakko salata, jotta ei tule syödyksi. Myönnän olevani masentunut ja huomaan lisääväni melkein samaan hengenvetoon, että kyllä tämä vielä tästä. Pakko lisätä jotain, toista piristääkseen. Lupaamme soitella parin päivän päästä.

Masentunut ihminen osaa kyllä hyvin näytellä olevansa kunnossa. Sama koskee myös muita mielen ongelmia, syömishäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä. Oppii piilottamaan itsensä ympäristön paineissa, vaikka joskus tarve piilottaa heikkoudet onkin vain omassa mielessä. Ehkä pitäisi avautua enemmän jatkossa. Aina ei tarvitse olla huulta heittävä, energiaa pursuava kaverilauman ilopilleri, kun ei se elämäkään ole aina tasaista.

Ahdistus. Läpitunkevia, piinaavia ajatuksia omista pahimmista peloista. Syke nousee, lihakset jäykistyvät, on taisteltava tai paettava. Yritän taistella pakkoajatusta vastaan. Se hyökyy ylitseni kuin mätä aalto, hukuttaa alleen, kirkuu korvaani ja räpistelee verisillä siivillään kasvojani vasten. Hoen itselleni: "Sinulla on ahdistuskohtaus. Se tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Olet selvinnyt tästä ennenkin, ja selviät tästä nytkin." Pakkoajatus hiljenee, se ei jaksa kirkua kuuroille korville. Keskityn mantraani.

Voin lojua minuutin rauhassa sängyssä. Olen lähellä nukahtamista, huomaan kuinka hengitykseni rauhoittuu ja mikrounia alkaa välähdellä päässäni. Sitten se tulee. Toinen pakkoajatus. Sekin kirkuu, hyökyy ylitseni, lihakseni jäykistyvät, ahdistaa. Hoen mantraani. "Sinulla on ahdistuskohtaus..."

Saan voiton tästäkin, olen yllättynyt ja todella väsynyt. Olisi hyvä saada unta kun seuraavana päivänä on paljon tekemistä. Yritän rentoutua pakkoajatuksen laantuessa. Sitten tulee kolmas. Se on jo niin voimakas, etten pysty enää keskittymään hokemaani ja ahdistus imeytyy minuun kuin vesi pesusieneen. Ahdistus tekee tuulenpesän keskivartalooni ja narskuttaa hermojani. En pysty vastustamaan, nousen ylös. Yritän olla tässä hetkessä, yritän keskittyä olemaan läsnä itsessäni ettei paniikki murskaa minua pelolla.

Hieron käsivarsiani tunteakseni itseni olevaksi ja kävelen peilin eteen. Minua katsoo - ei pakkoajatusten uhkaama hirviökuva - vaan ahdistuneen näköinen ihminen, jonka suuret silmät tuijottavat epävarmoina peilistä. Aloitan mantran, painotan jokaista sanaa. Minun on saatava itseni uskomaan itseäni.

"...tuntuu pahalta fyysisesti. Se tuntuu pahalta henkisesti. Mutta se menee ohi. Se menee ohi."

Tuntuu uuvuttavalta ja ääneni kalsea kaiku eteisessä saa oloni tuntumaan typerältä. Mitähän naapuritkin sanoisivat jos tietäisivät, että heidän naapurissaan asuu pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä henkilö? Joka seisoo parhaillaan peilin edessä vakuuttamassa itseään siitä, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka ajatukset kuinka kirkuisivat.

Pakko-oireinen häiriö eli OCD (obsessive compulsive disorder) on ahdistuneisuushäiriö, jossa on toistuvia, ahdistusta aiheuttavia pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Ahdistus vie huomattavasti aikaa päivästä ja ajatusketjut voivat olla hyvinkin monimutkaisia. Pakko-oireista häiriötä ilmenee keskimääräistä älykkäämmillä ihmisillä, mutta se ei hirveästi lohduta pahimman ahdistuksen keskellä.

Ilta ja yö ovat pahinta aikaa ahdistusten suhteen. Olet yksin, pitäisi mennä nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Sitten ne tulevat. Kuin pienet verenhimoiset möröt, ne hiipivät pimeistä nurkista ja kiipeävät sängynjalkoja ylös hypistelemään varpaitasi, tökkimään kehoasi pitkillä, honteloilla sormillaan ja kähisemään korvaasi kurkkuääniä.

Myönnän olevani kateellinen heille, joilla tätä häiriötä ei ole ja jotka voivat paneutua maate ilman suurempia ponnisteluja ja nukahtaa. Isäni on tällainen henkilö. Että voikaan tuntua epäreilulta joutua taistelemaan tuulimyllyjä vastaan rättiväsyneenä kun joku muu ei edes tiedä millaista tuulimyllyjä vastaantaisteleminen on ja miltä nuo tuulimyllyt edes näyttävät.

Pakko-ajatuksen ruumiinavauksessa huomaa, että se koostuu jostain voimakkaasta pelosta. Voimakas pelko on pakko-ajatuksen sydän, ja keho koostuu "mitä jos"-ajattelusta. Jos pelkona on esimerkiksi kasvaimet, laukaiseva mielikuva pakkoajatukseen voi olla mikä tahansa, mistä lähtee "kielletty", pelkoon liittyvä ajatus.

Esim.

Söin asiaa x. -> Mahassa tuntuu oudolta. -> Pulssi kiihtyy. -> Alkaa ahdistaa. -> "Mitä jos se on kasvain?" -> Pulssi nopeutuu lisää, lihakset jännittyvät, alkaa ahdistaa lisää. -> Voi tulla hiljainen, pahaenteinen pakko-ajatuksen kuiskaus: "Kuolet tänä yönä kasvaimeen, josta et tiennyt mitään." -> Pelon kohteen välttely: voi olla pakkotoiminto; rituaali, jonka tarkoitus on vähentää ahdistusta, mutta joka on osa itse pakkoajatusta. Esim. käsien peseminen useaan otteeseen, "turvallisten" numeroiden hokeminen, valojen napsuttelu päälle ja pois... Tai tulee lieventäväksi tarkoitettuja pakkoajatuksia. Saatan hokea jotain. "Mitään pahaa ei tapahdu mitään pahaa ei tapahdu mitään..."

Koko hommassa ei ole mitään järkeä. Se ei ole loogista, ei realistista. Pahinta taitaa olla se, että sen tietää, mutta itselleen ei mahda mitään. Taustalla on koko ajan pelko siitä, että entä jos en teekään turvatoimintojani, ja minulle oikeasti käy huonosti?

Pakko-oireiseen häiriöön suositellaan altistusharjoituksia. Että altistaisi itseään ahdistukselle. Joskus se toimii, joskus ei. Jos olen väsynyt ja takana on huonosti nukuttuja öitä, on hyvin epätodennäköistä että pystyn altistamaan itseäni. Altistamismetodit voivat myös hiljalleen muuttua pakkotoiminnoiksi, kuten tuo hokemani mantra. Se on sillä rajalla.

Ahdistuskohtauksesta toipuminen on hidasta. Palautuminen kestää, olo tuntuu saastuneelta ja nuutuneelta. Ajatusprosessit uuvuttavat.

Pakkoajatus pitäisi osata vastaanottaa sellaisenaan ja antaa sen lipua pois virran mukana, mutta se on hyvin vaikeaa, etenkin väsyneenä. Ja yö on kulta-aikaa pakko-oireille. Ne viihtyvät pimeässä. Ehkä minä sen takia olenkin nukkunut valot päällä lapsesta asti.