Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Elämässä ei taida selvitä päivääkään ilman jonottamista. Se ei katso paikkaa, mutta ajalla on aina jokin merkitys. Odottaako jotain vai kuluttaako ainoastaan aikaa odottamatta mitään muuta kuin seuraavaa päivää tai yötä siinä välissä, että aivot antavat luvan käydä nukkumaan. Kyse on joka tapauksessa siitä, onko mitään tekemistä joutilaisuudelle. Tekemisen puute saa ajan tuntumaan pidemmältä ja kun aika viimein on täynnä, ihmetellään mihin se aika oikein katosi. Johonkin ne tunnit vain katosivat miettimällä, mitä voisi tehdä, eikä mitään tullut tehtyä. Saivatko he muka jotain tehtyä, joiden ei tarvinnut käyttää aikaa miettimiseen, kun televisiosta tuli taas Suomen huutokauppakeisarin toisen tuotantokauden neljäs jakso kahdelta eri kanavalta. Ja heti perään uuden kauden uusin jakso ja sekin oli jo uusinnan uusinta.

Juoksevien asioiden hoitamisessa ilman jonottamista selviää vain juoksulenkillä, ellei jää jumiin liikennevaloihin. Kassalla ja konttoreissa on usein jonoa ja kun siinä seisoo pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen kymmenien muiden samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa, voi helposti tuntua, että kaikki edessäsi ovat sinua hitaampia ja ainoastaan tiellä. Heillä on aivan liian pitkät asiat ja henkilökunta on aivan liian hidasta. Sama se on liikenteessä niin auton ratissa kuin kevyessä liikenteessä etenkin polkupyörällä. Vastaantulija suhteessa edessä ajavaan on kuin kohtalon ivaa juuri siinä ajoituksessa, että on täysi mahdottomuus pujahtaa siitä välistä, vaan joudut painamaan jarrua. Jos kukaan ei tule vastaan, ohitettava kulkee keskellä tietä rivissä ja hakeutuu aina sen reunan suuntaan, josta yrität päästä ohi.

Pohjimmiltaan kaikessa taitaa olla kyse psykologisista tekijöistä, joille ei aina itse mahda mitään. Nälkäisenä jonotus voi olla tuskaa etenkin ruokajonossa. Mutta kun on saanut vatsansa täyteen, mikä saa tuskastelemaan vielä jonossa astioiden palautukseen, ellei kyse ole myöhästymisvaarasta. Miten itsensä rakentaa lähtiessään. Ajattelee käyvänsä nopeasti jossain, mutta pitkä jono saa jäniksen istumaan kilpikonnan selkään. Kaikki ajatukset ovat siinä nopeudessa ja siitä tulee täydellä vatsallakin ylivoimainen ongelma. Jos ei sinulle, niin jollekin toiselle. Se jolle sinä sanot käyväsi jossain nopeasti tai se joka kehottaa sinua olemaan nopea käymisessäsi. Ei kukaan päätä sitä, milloin kiireettömään tilanteeseen asetetaan turha ajatus kiireestä. Sanat tulevat suusta, jos ovat tullakseen ja niihin tartutaan, jos ollaan tarttuakseen.

Kaikki lähtee pyörimään ylimääräisen ajatuksen ympärillä ja päivä on pilalla. Pitää ehtiä tekemään jotain sellaista, mistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Sama se kuinka montaa ihmistä loukkaa, kunhan vain ehtii. Lopulta sitä seistään jonossa yksin itsensä kanssa odottamassa hetkeä, jossa pääsee pakoon kaikesta tärkeästä. Eikä senkään jonon päässä ole mitään muuta kuin häntäpää uuteen jonoon hitaan palvelusuorituksen kautta.

Välillä on päiviä, joissa jonottaminen on kivaa. Aika on sama, se vain ei koettele hermoja. Vain se voi pilata päivän, ettei saa jonottaa rauhassa. Mutta sekin on vain jonottamista kohti sitä päivää, kun ei jaksa jonottaa, vaikka sama kiireettömyys on edelleen läsnä. Sitä vain ajattelee, että käynpä nopeasti, mutta jos ajattelee käyvänsä hitaasti, aika loppuu aina kesken. Koskaan ei tiedä, millaisen päivän sitä arjessa eteensä saa ja mikä on sen mauste.

Jälleen kerran kun toivottua menestystä ei suomelle tullut, pohditaan syitä teon taustalla. Etenkin kun kyse oli olympialaisista, joissa oli mahdollisuus saada teoriassa 54 mitalia kun lasketaan urheilijoiden lukumäärä ja huomioidaan muutaman uimarin edustus useammassa uinnissa. Ainoaksi jäänyt pronssimitali oli sekin teoriassa hävitty, koska nyrkkeilyssä pronssista ei otella, mutta pronssi on ilmeisesti pakko jakaa kaikissa lajeissa, joten jaetaan se sitten ihan kirjaimellisesti kahdelle hävinneelle.

Suomihan on jääkiekon puolella tottunut häviämään itselleen hopean jo kahdeksan kertaa, viimeksi viime keväänä. Ja kaikki vain siksi, että voitosta oltiin niin itsevarmoja. 1995 ja 2011 kukaan ei ollut valmistautunut siihen, että mestaruuteen voisi olla mitään mahdollisuuksia ja voitto tuli. Jälkimmäisen mestaruuden suurin jälkipyykki oli sitten se, eikö sankareilla ole oikeutta juhlia mestaruutta kuudentoista vuoden tauon jälkeen, vaikka sitten niin rankasti, että astumisen sijasta kaadutaan rakkaan kotimaan kamaralle suoraan lentokoneesta ja myöhemmin halataan televisiossa tasavallan presidenttiä. Oliko ehkä sittenkin parempi, että kulta jäi saamatta. Tiedä mitä olisivat tällä kertaa keksineet. Hopean kunniaksi ei tullut keksittyä mitään mitalikahveja kummempaa. Ainakin ympäri Suomea tuli juotua varmasti monet kahvit, joiden ääressä pohdittiin nähtyä peliä. Etenkin sitä yhtä Kanadan maalia, joka näytti todella taidokkaasti tehdyltä, mutta oli pohjimmiltaan ihan samanlainen kuin kaikki maalit. Se vain meni sillä kertaa sisään ja sinetöi tappion Suomelle hyvästä yritysestä huolimatta.

Olympialaisissa nähtiin 54 hyvää yritystä, mutta kun ei niin ei. Lajista riippuen suoritusten määrä vaihteli ja onnistumisiakin tuli. Niillä ratkaisevilla hetkillä vain kävi se huono tuuri, että toinen oli parempi. Hetki joka oli tiedossa. Tiedettiin, milloin ei saa epäonnistua tai mahdollisuus kultaan karkaa.

Kultahan se on aina mielessä, mutta rikotaan ensin se raja. Taistelu rajasta tapahtuu yksin itsensä kanssa. Onko edessä oleva kohde nyt se, jonka puolesta kannattaa antaa kaikkensa. Mitä jos juuri nyt menee viivan väärälle puolelle tai vastustajan ulkonäkö pettää ja tulee turpaan niin, että rytisee. Mutta kun kaiken sen pelon ja epävarmuuden seasta saa löydettyä itsestään sen verran puhtia, että raja menee rimaa hipoen yli laillisissa olosuhteissa viimeisellä mahdollisuudella, ollaan vain yhden askeleen lähempänä sitä tavoitetta, että kaiken vaivan jälkeen saa kullan kaulaan.

Uurtaminen on vasta alussa. On pidettävä huoli omasta jaksamisesta samalla, kun tutustuu. Yksikin virhe voi johtaa loukkaantumiseen ja unelma murskaantuu. On tunnettava vastustajansa. Keitä he ovat ja mikä on heidän tavoitteensa. Kenelle kulta heidän mielestään kuuluu? Sinulle vai ei ainakaan sinulle? Oma itsensä ei voi olla, se on harhaluulo. Sen aika tulee myöhemmin. Kultaa täytyy sanoa tavoittelevansa, vaikka myöntäisi itselleen heikkoutensa muiden rinnalla. Aina voi tapahtua jotain yllättävää, mutta liian usein tulokset ovat pelkkää oman itsensä asiantuntijoiden paperilaskentaa.

Ja kun sitä kaiken vaivan jälkeen joutuu myöntämään tappionsa, alkaa ikuinen jälkipyykki. Mikä meni pieleen ja mikä oli syy? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kumman vika se oli, vai sotkiko joku kolmas kaiken hyvän, mikä olisi voinut olla totta. Etsitään käännekohtaa vain huomatakseen, että vaihtoehtoja on rajattomasti, eikä mikään tunnu olevan eriarvoinen minkään toisen kanssa. Kaikki ovat samaan aikaan niin huonoja, että ovat hyviä ja niin hyviä, että ovat huonoja. Vaikka pääsisi eteenpäin ja alkaisi jo tavoitella uutta kultaa, jossittelun aika ei pääty koskaan. Kaikki uudet epäonnistumiset ovat yhtä suuri ylimääräinen rasite kuin työn ja tuskan seasta eteen osuva onnistuminen. Mahdollisuuksia verrataan toisiinsa vain todetakseen, että kaikissa on jotain vikaa. Myös omien korvien välissä. Olisi viisainta panostaa vain siihen, missä onnistui. Ja jos et onnistu ikinä, voit vanhoilla päivillä kiikkutuolissa, jos sellaisia vanhukset vielä tulevaisuudessa käyttävät, kiittää itseäsi siitä, että et koskaan lakannut yrittämästä.

Näköjään luontokin tietää, että olympialaisia voi seurata vuorokauden ympäri ja antaa sadetta, ettei vain kukaan keksisi mitään parempaa tekemistä. Mikä muka olisi parempaa tekemistä kuin katsoa kuusi tuntia pyöräilyä? Sitä pitää varmaan kysyä niiltä, jotka matkustavat paikanpäälle katsomaan samaa minkä näkee kotisohvalta ilmaiseksi. Ja vähintään yhtä hyvä kysymys lienee, mikä olisi parempaa tekemistä kuin pyöräillä kuusi tuntia putkeen. Se sama aika minkä toiset istuvat pyörän selässä, kuluttavat toiset katsomalla, kuinka toiset istuvat pyörän selässä. Eikä kumpikaan taho valita sitä, ettei muka jaksa, kun saa tarpeen sitä vaatiessa ravintoa. Kaikki eivät millään jaksa loppuun asti, mutta…

Älypuhelimesta löytyy sovellus, josta kuulemma pystyy katsomaan yhtä aikaa yli kolmeakymmentä suoraa lähetystä. Kuusi tuntia menee pelkkään miettimiseen, että mitä sitä katsoisi siltä pieneltä ruudulta. Kun katsoo isolta televisioruudulta, ei tarvitse miettiä. Katsoo sitä mitä sieltä tulee. Kanavia on kaksi, mutta kaukosäätimessä on nappi, jolla voi pomppia kahden kanavan välillä. Jos kumpikaan kanava ei tarjoa mitään kiinnostavaa, voi pysähtyä miettimään, millaista se oli silloin, kun kanavia oli vain yksi. Tai kun ei ollut vielä televisiota, vaan kaikki oli radion varassa. Ja jos oikein haluaa järkensä menettää, voi miettiä sitä, kun ei ollut edes radiota. Kaikki kerrottiin sanomalehdissä seuraavana päivänä. Tai viimeistään sitä seuraavana.

Vai olisiko sittenkin niin, että siihen aikaan ei valitettu olosuhteiden puutteellisuudesta, koska ei ollut mitään mihin verrata. Radio oli hieno uusi keksintö, kun mitään ei ollut tilattu. Kokonaiset kaksi nappulaa, joista pystyi säätämään ääntä ja sen yhden ainoan kanavan taajuutta, joka ei koskaan lakannut rätisemästä. Ei edes vuonna 1952, kun Suomessa olivat olympialaiset. Television jälkeen tulivat VHS-tallennuslaitteet, jotta olympialaiset saattoi laittaa nauhalle siltä varalta, että ei pääse seuraamaan kisoja suorana. Nyt ei tarvitse tallentaa edes pilveen, kun kaikki löytyy sovelluksesta tai vähintään Yle areenasta valmiiksi tallennettuna viikoksi, kuukaudeksi tai kahdeksaksikymmeneksineljäksi vuodeksi.

Suurin huolenaihe ei siis ole aikataulu, vaan laitteiden kestävyys. En vieläkään omista älypuhelinta, mutta kesällä tuli asioitua Elisa-myymälässä viihteen takia. Jono oli pitkä ja joka toinen asiakas oli siellä valittamassa, että puhelimessa on jotain vikaa. Vielä muutama vuosi sitten suurimmat ongelmat olivat nettiyhteydessä, kun 4G:tä ei vielä ollut. Ehkä kyseessä on operaattoreiden ja puhelinvalmistajien salaliitto, jolla halutaan varmistaa, että asiakkaita riittää molemmille. Tehdään niin paskoja puhelimia, että ne lakkaavat toimimasta heti, kun takuu menee umpeen ja pitää ostaa uusi. Pitkä jono liikkeessä takaa sen, että liikkeiden määrää tai henkilökuntaa ei tarvitse vähentää.

Mitä ihmiset oikeastaan tekivät vielä muutama vuosi sitten, kun ei ollut älypuhelimia. Eivät ainakaan seurustelleet oman peruspuhelimensa kanssa. Se pysyi kiltisti pöydällä, kunnes joku soitti, tekstasi tai tuli itse tarve soittaa tai tekstata jollekin. Esimerkiksi sille ihmiselle, jonka kanssa seurusteli. Nyt ollaan jatkuvasti laittamassa viestiä sosiaalisen median kautta ja kun se ei vastaa, mietitään, eikö sitä enää kiinnosta. Ja kun se on kanssasi samassa huoneessa, tuli äkillinen tarve kertoa parhaalle kaverille, että nyt se lupaavalta vaikuttava kaunotar tai komistus on kylässä ja halutaan pohtia yhdessä, mitä pitäisi tehdä, jos tilanne alkaa odottamatta vaikuttaa vakavalta halulta lihalliseen kontaktiin. Vaikka totuus on, että se tilanne laukesi jo ajat sitten. Älypuhelin oli niin mukavaa seuraa, ettei sitä räplätessä tajunnutkaan, että samaan aikaan toinen tuikkasi tai imppasi sinua ja lähti sitten kotiin nukkumaan.

Vaihtoehtoisesti löysit olympiasovelluksesta jotain mielenkiintoista katsottavaa ja päädyit exäksi rannalle suutelemaan uutta kumppaniasi, jota et ollut etukäteen nähnyt. Toivottavasti näit edes olympialaisissa jotain katsomisen arvoista. Televisiosta sitäkin olisi voinut katsoa oman kullan kainalosta ja jos mitään katsomisen arvoista ei ollut edes yleisurheilussa tai urheilijoissa, saattoi laittaa television kiinni, katsoa kumppania silmiin ja alkaa pussailemaan hänen kanssaan. Tai jotain. Vaikka kuusi tuntia putkeen. Illan päätteeksi saattoi nukahtaa hänen viereensä. Urheilua se on sekin, vaikkei välttämättä tule koskaan saamaan hyväksyntää olympialajiksi, vaikka syntyisi maailmanennätys.

Kun toukokuussa aurinko paistoi ja oli vuodenaikaan nähden selvästi lämpimämpää kuin oli ollut aiemmin kymmeniä tai satoja vuosia, oli joku sanonut, että kesäkuu tulee olemaan vähintään yhtä lämmin, heinäkuussa on koleaa ja sateista ja elokuussa taas aurinko paistaa. Aika hyvin joku arvasi umpimähkää oikein, sillä heinäkuussa satoi kahtenakymmenenä päivänä, joista 14 peräkkäistä. Tai sehän riippuu keneltä kysytään, koska sateet ovat paikallisia. Eikä yksikään sateinen päivä ollut varsinainen sadepäivä, vaan vettä tuli jossain vaiheessa yhden tai useamman kuuron verran ja välissä pääsi aina käymään ulkona. Toki siinä oli tuuriakin mukana.

Samalla käänteisellä tuurilla moni ehti ottaa kaiken ilon irti yhdestä viikonlopusta ja työllistää poliisia oikein urakalla. Alkoholilla ja muilla päihteillä oli osuutta asiaan. Mikä siinä onkin, että kesällä ihmiset tuntuvat olevan humalassa ajattelemattomampia kuin talvella. Yksi selitys voi johtua siitä, että seurasta humala saa puolen promillen kertoimen, mutta kuumassa auringonpaisteessa absoluuttinen humala kohenee vähintään yhdellä. Nolla ei kertoudu.

Niitä promilleja ei alkometri tunnista, eivätkä ne lisää alkoholimyrkytyksen riskiä, mutta krapula voi aamulla olla kahta kauheampi, vaikka saisi pidettyä kaiken sisällään. Riittävän kovalla humalalla on taipumus aiheuttaa lyhyitä muistikatkoksia, jotka ovat täysin vaarattomia, ellei niihin liity rikollista toimintaa ja tajun palattua ymmärtää missä mennään ja mihin ollaan menossa. Jos huomaa olevansa lähdössä auton rattiin, voi vielä perääntyä. Etenkin jos ei ole ajokorttia eikä auto ole oma. Jos huomaa olevansa varkaissa, voi niin kauan perääntyä, kun mitään ei ole viety tai rikottu. Mutta jos huomaa lyöneensä toista nyrkillä tai lyömäaseella tai käyneensä käsiksi vääriin paikkoihin, on myöhäistä perääntyä. Etenkin jos teko saa sivullisen todistajan. Sama juttu sanallisen häirinnän kanssa. Jos joku kuulee, sinä olet puhunut. Ja jos huomaa makaavansa maassa poliisin otteessa, on parempi olla taistelematta vastaan tai joutuu putkaan. Mitä suurempi humala tekohetkellä on, sitä pienempi riski on muistaa aamulla tapahtumia, kunnes poliisi tulee kuulustelemaan. Olit sitten putkassa, kotona tai jossain mitä et itsekään tiedä.

Ja vaikka alkoholi ei saisi tekemään mitään laitonta, on kesäloma kaikista lisäpäihteistä se kaikkein vaarallisin ja vain omalle terveydelle. Sitä saattaa hallitsematta motivoitua ajatukseen, että nyt on lupa juoda enemmän, eikä osaa taistella sitä ajatusta vastaan. Ylpeyttä ei tunneta, sitä vain taas kerran ollaan jotenkin niin, mitä ei itsekään osata selittää. Järjen ääni menee kuuroille korville, vaikka onnistuisi pitämään yhden välipäivän, mutta sitten taas kolmea kauheammin, kunnes huomataan, että on se maanantaiaamu, kun pitäisi taas lähteä töihin, mutta pää on pipi.

Toiset ymmärtävät viimeistään tässä vaiheessa asian todellisen laidan ja tekevät töiden lisäksi töitä saadakseen elämänsä raiteilleen, jotta työnteko tuntuisi mukavalta myös muiden mielestä. Päihdeongelmainen työkaveri on kaikista pahin. Mutta jotkut ovat niin psykosoituneita, että todella luulevat voivansa tehdä töitä käsi kädessä päihteiden kanssa. Ja kun heitä yrittää saada tulemaan järkiinsä, se on kuin kävelisi metsässä karhuemon ja poikasten väliin. Turha sille emolle on sanoa, että en minä sinun poikasiasi satuta, älä turhaan hyökkää. Luonto saa hyökkäämään, mutta onko siinä mitään luonnollista, että kohtelee päihteitä samalla tavalla kuin karhuemo poikasiaan.

Samalla tavalla kuin ne jotka hankkiutuvat toistuvasti sinne missä päihteitä on ja ovat siellä sillä asenteella, että antaa muiden, minä en, kunnes jokin selittämätön saa ottamaan tyhmyydestä kiinni ja nousemaan muiden yläpuolelle kuin olisivat käyttäneet aina ja niin selkeästi, että osa tajuaa luopua sillä samalla selittämättömällä napautuksella kuin eivät olisi koskaan käyttäneetkään. Että jos näkee metsässä toistuvasti tuoreita karhunjälkiä, kannattaako sinne mennä uudestaan. Jonain päivänä onni voi kääntyä ja se karhu kävelee vastaan.

Muistan, kun seitsemäntoista vuotta sitten lauantaiaamuissa alkoi uusi piirrossarja nimeltä pokémon. Olin silloin 11vuotias ja mietin että mikä ihme tämä on. Ihmetyksestä huolimatta sitä kuitenkin alkoi seuraamaan ja oli suorastaan rasite, että kyseessä oli aamun viimeinen piirretty. Vanhemmat alkoivat lausua tiukkoja mielipiteitä, että eikö yhdelle aamulle ole jo katsottu tarpeeksi televisiota. Puolustus oli, että pokémon tulee vielä, ja se sama ihmetys oli luettavissa heidän kasvoiltaan. Mike ihme sellainen on? Eikä aikaakaan, niin nimi oli kaikkien huulilla.

Alussa hahmoja oli vain 150 ja itsekään en osaa sanoa, miten opin kaikkien nimet ulkoa. Minusta ei kuitenkaan koskaan tullut niin suurta fania kuin jotkut olivat. Tv-sarja oli pitkään ainoa kosketus aiheeseen. Omistin muutaman pakan kortteja ja sitten niiden tuominen kouluun kiellettiin, koska nuoremmille villitys oli niin suurta, että ne alkoivat häiritä opetusta. Tv-sarjasta poistettiin niin sanotut pokéräp-osuudet, jossa kaikki sataviisikymmentä hahmoa esiteltiin noin kolmenkymmenen erissä ja hoettiin: ”kaikki kerätään”. Vain koska maa on Suomi. Täällä Aku Ankka oli vähällä joutua kieltoon ankkojen housuttomuuden takia. Sex pistolssin esintyminen on kerran estetty. Seitsemäntoistavuotiaaseen jääkiekkoilijaan kohdistunut taklaus aikuisten sarjassa poiki lastensuojeluilmoituksen ja mainitaanpa vielä eräs taideperformanssi, jossa alaston vanha nainen istui lasikaapissa nuoren naisen kasvoja esittävä maski päässä. Suomessa ei saanut esiintyä ilman bikinejä. Pokémonkin joutui siis sensuurin kohteeksi, eikä siinä ollut mitään järkeä. Sehän on täynnä väkivaltaa, mutta ketä kiinnostaa.Vanhemmat eivät vain jaksaneet kuunnella, kun lapset lauloivat mukana.

Jossain vaiheessa kaveri antoi tietokonepelin, mutta minulle ja sisaruksille se oli pelkkää pelaamista. Ei siinä mietitty, montako hahmoa on pyydystetty, kunhan sai muutaman ja koulutti ne sen verran korkealle levelille, että voitti vastustajat ja pääsi pelin läpi. Sitten vain uusi peli ja vanha savetus jäi historiaan. Senkin sitä oppi pelaamaan läpi niin hyvin, että kaverit soittelivat ja pyysivät neuvoa vaikeissa tilanteissa. Ja niitähän oli paljon. Pelaaminen oli pelkkää ajanvietettä, johon vanhemmat asettivat tiukat rajat. Ei vain pelaamiseen, esimerkiksi keittiössä aiheesta oli puhuminen kokonaan kiellettyä. Autossa tuli lopulta mitta täyteen ja piti vaihtaa aihetta.

Neljässä vuodessa kiinnostus lakkasi ja pahin huuma taisi laantua myös nuorempien keskuudessa. Siitä huolimatta kyse taitaa olla ilmiöstä, joka ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta. Tv-sarjaa on esitetty aina joko uusintana tai uusina jaksoina ja elokuvia tehdään jatkuvasti lisää. Ja ohjelmatiedoista käy ilmi, että aamun viimeinen piirretty siirtyi aamun ensimmäiseksi. Kuka muistaa esimerkiksi digimonia, joka oli jotain aivan järjetöntä. Anteeksi vain kaikki, jotka harrastavat mangaa ja animea, miten se nyt sanotaankaan.

Nyt pokémon on sitten tehnyt puskista paluun muidenkin kuin mangan harrastajien keskuuteen ja mitäpä muutakaan siitä käy kiittäminen kuin älylaiteteknologiaa. Sehän ei ollut mitään uutta, että ihmiset kävelevät älypuhelin kädessä katsomatta eteensä ja nyt uusi huuma saa kävelemään entistä enemmän. Ei vain nykylapsia ja -teinejä, myös niitä ”nykyaikuisia”, jotka seitsemäntoista vuotta sitten olivat vielä lapsia ja villiintyivät taskuhirviöiden tulosta sen ajan hienoimmalle teknologialle eli nintendo64:lle. Aivan kuin eivät olisi koskaan lajin parista pois olleetkaan. Eihän siinä, minullakin on vielä tallessa ne kaksi peliä, jotka kaveri joskus antoi, mutta eipä ole tullut liian usein pelattua. Tylsäähän se on, kun muistaa kaiken edelleen, eikä sillä tiedolla tee mitään. Ja ikä on tehnyt siinä määrin tehtävänsä, ettei samalla mitalla pysty tietokoneen edessä istumaan minkään asian äärellä yhtä kauan kuin ennen, koska silmät alkavat kärsiä kuivuudesta. Eikä älylaitteen ruutu taida olla sen erilaisempi. Kunto kyllä kasvaa kävellessä, mutta entäs silmät? Ja jos kävelee harvinaisen lajin perässä suoraan auton alle, ei sillä ole mitään merkitystä, kuinka hyvässä kunnossa kuskin silmät ovat. Oma tyhmyys tai älyttömyys on jälleen isompi terveysriski muille kuin itselle.

Katiska järven pohjassa
makaa kiinni mudassa.
Katsoo, kalat uivat ohi,
hauki, ahven, kirjolohi.
Kunpa edes yksi uisi
sisään keskivälistä,
ehkä tuskaa lieventäisi,
eroon yksinäisyydestä.
Kauan on jo katiska
maannut,
vain aatellut,
tulis joku noutamaan,
pohjasta sen pelastamaan.

Nuorukainen järvellä
kyyneleitä silmissään
käy järven pohjaan tähyää.
Muistelee, kun poikasena
teki kerran katiskan.
Lähti sitten soutamaan,
luomuksensa laskemaan,
kalaa pöytään hankkimaan.

Kerran muuan kalastaja
myös järvellä souti,
katiskoistaan kaloja nouti,
pojasta asti kalastanut,
järven rantoja kolunnut.
On poika mieheksi varttunut,
vanhaksi jo tullut,
on muisti siitä kärsinyt
sekä näkö ja kuulo,
moni ajatuskin harhaluulo.
Näki pojan katiskan,
omaksensa luuli,
tiesi totuuden vain tuuli.
Koetti nostaa katiskan
hakoon juuttuneen,
kiskoi kunnes romahti,
naru katiskan katkesi,
mutta pääsi haosta.

Näin on kaksi onnetonta
erossa nyt toisistaan,
yksin omassa surussaan.
Toinen aina odottaa,
joku tulisi noutamaan.
Toinen aina etsii vaan
kadonnutta onneaan,
sai kerran elämän maistumaan,
arvoiseltaan tuntumaan,
huomiseen voimaa antamaan.
Ei pääty matka milloinkaan,
nuorukainen soutaa
pitkin järven rantoja,
pohjassa on katiska
kauempana rannasta.

Runon ja suven päivä. Suvella tarkoitetaan ilmeisesti kesää eli vuodenaikaa, jossa suurin osa väestöstä on lomalla ja sääolosuhteet ovat mitä ovat ollaksensa. Joko liian kuumaa tai liian sateista. Aina on vara valittaa.

Mikä sitten on runo? Se on sanataideteos, kuten taulu on kuvataideteos. Sanotaan että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta näinköhän. ”Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin”. Miten nämä Eino Leinon kirjoittamat klassikkosanat sanat voisi esittää kuvana? Sanat joita kriitikot soimaisivat epäloogisuudesta. Ensin sanotaan, että kaikki kukkii nopeasti ja sitten kerrotaan, mitkä neljä kukkivat. Ja miten maa kukkii? Mutta kyse ei ole siitä, mitä kriitikko näkee, koska he näkevät vain kaiken epäloogisen, kuten se sanotaan. Mutta ehkä itse sanat eivät aina kerro koko totuutta, vaan suurempi merkitys on sillä, mitä ei sanota tai ilmaistaan metaforalla. Se on aina tulkintakysymys. Ei oikeaa tai väärää vastausta, vain tulkitsijan näkemys.

Onnittelukortteissa näkee usein runoja. ”Nuorelta näyttää, vaikk´ paljon jo täyttää”. Jokainen päättäköön itse, mitä jäi sanomatta, mutta ei tuosta luulisi kenenkään ajattelevan mitään negatiivistä. Varmaa on vain se, että joka rohkenee omalla kädellä runoja raapustaa ja lukea ne ulos, vaatii samanlaista rohkeutta kuin mennä vilkkaalle kesätorille soittamaan haitaria ja laulaa huonolla suomella suomenkielisiä lauluja. Laulutkin ovat runoja, vaikka niissä esiintyykin paljon epäriimejä, jotka musiikki peittää alleen. Mutta miksi jokaisen riimin pitäisi olla kohdallaan, jos teksti puhuu. Onko se muka niin vaikeaa?

Prismaan on ilmestynyt itsepalvelukaasoja, mutta niitä ei voi käyttää, ellei myyjä ole paikalla. Käteisellä ei voi maksaa ja alaikäiseltä näyttävän henkilön on pyydettäessä todistettava henkilöllisyytensä voidakseen sitten palvella itse itseään, jotta myyjä voi lopuksi todeta tapahtuman onnistuneeksi ja siirtyä katselemaan vierestä kun seuraava asiakas palvelee itseään. Tietenkin hän neuvoo tarvittaessa, mutta ei ole todellakaan ajateltu loppuun asti. Itsepalvelukassa, joka kuitenkin tarvitsee yhden ihmisen työpanoksen.

Toinen paikka missä palvelua ollaan kovaa vauhtia siirtämässä itsepalveluksi, on kirjasto. Kun asiakas ensin laskee ison pinon kirjoja sylistään tiskille, sanotaankin että tuolla päin on itsepalvelupiste, tulenko neuvomaan miten sitä käytetään. Kohta kirjoja ei varmaan voi edes lainata, ellei ensin varaa sitä netin kautta itselleen. Sitten on mentävä kirjastoon etsimään kirja hyllystä omin avuin ja jos varauksesi on tullut perille, itsepalvelupisteen kone näyttää vihreää valoa. Jos ei, tulee punainen valo ja kirjastonhoitaja tulee antamaan ohjeet, miten kirja varataan netin kautta ennen kuin sitä voi tulla etsimään. Jos ei ehdi lukea määräaikaan mennessä, on tehtävä netin kautta varaus uusintalainaamisesta ja käytävä itsepalvelupisteellä kokeilemassa onneaan. Ja sama rumba toistuu, kun kirjan haluaa palauttaa. Jos unohtaa tehdä netin kautta ilmoituksen lainatun aineiston palauttamisesta ennen kuin vie kirjat itsepalvelupalautuspisteeseen, tulee postissa pian sakkolappu kotiin.

Lääkäri ovat niin kiireisiä, että potilaan on itse kirjoitettava itselleen lausunto, jonka lääkäri sitten allekirjoittaa, jotta se olisi kaikkien toivomusten mukainen vaikkapa vakuutusyhtiössä asioimista varten. Tai sielläkin pitää kaikki hoitaa netin kautta ajanvarauksia myöten.

Mennäänkö seuraavaksi ravintoloissa siihen, pitää käydä itse sanomassa keittiöön oma tilauksensa, siivottava pöytänsä, tiskattava astiansa ja maksettava lasku itsepalvelukassaan, jonka toimintaa tarjoilija valvoo. Ja pöytävaraus pitää tehdä netin kautta ja samantien koko ruokatilaus. Kaikki on kohta netissä ja kun se eräänä päivänä kaatuu, kaatuu koko yhteiskunta.

Jos itsepalvelu syrjäyttää asiakaspalvelun, mitä hyötyä siitä on, että kauan odotettu tai pelätty, riippuu keneltä kysytään, kilpailukykysopimus saatiin allekirjoitettua suomen nostamiseksi. Jos se nousee, noustaanko tänne tienaamaan pitkin hampain hyväksyttyä palkkatasoa siitä, että ei tehdä mitään, paitsi valvotaan itsepalvelujärjestelmän toimivuutta pidennetyllä työajalla. Kun on kyse työstä, jossa pitää palvella asiakasta, ei palvelusta pitäisi tinkiä.

Minua pyydettiin vuosia sitten miettimään, jos aamulla töihin tullessaan näkee maassa roskan ja potkaisee sen pois tieltään, onko asenne oikea. Se oli hyvä vertaus, vaikka ehkä hieman kaukaa haettu. Varmasti jokaiselle sattuu sellaisia aamuja, jossa unohtaa että roskan paikka on roskakorissa ja jos sinä et sitä sinne nosta, joku muu lopulta tekee sen. Mutta roska on vain näköaistimus. Se ei voi loukata sinua sanoin, etkä sinä sitä. Mutta kun roskan paikalla onkin ihminen, työkaverisi, joka hyvän huomenen jälkeen antaa sinun tehdä kaikki työt. Vaikka asenteesi olisi se, että et välitä muiden asenteista ja teet työsi huolellisesti ilman kiitosta, ei vaikeneminen johda mihinkään.

Etenkin negatiivisilla asenteilla on työyhteisöissä taipumus tarttua muihin, mutta mikä on lopulta negatiivisen asenteen ydin. Sinä joka huomautat kollegallesi hänen laiskuudestaan, vai kollega, joka pyytää sinua huolehtimaan vain omista tekemisistäsi, että saat kaiken tehdyksi. Etkä puutu siihen, jos muilta jää jotain tekemättä siitäkin vähästä, jolla tienaa samaa palkaa kuin sinä. Ja koettaa kokoajan puuttua sinun töihisi, jos teet hänen mielestään jotain väärin. Yhden tekemättömyys juuri pakottaa muita tekemään enemmän. Miksi yksi sitten ei tee mitään? Se on yhtä hyvä kysymys kuin se, kumpi edellä mainituista persoonista oli se, joka potkaisi roskan pois tieltään. Ahkera joka aamusta toiseen joutuu varautumaan siihen, että joutuu tekemään kaiken yksin ja saa kuulla toistuvia kommentteja siitä, millä muulla tavalla työt voisi tehdä. Vai laiska joka aamusta toiseen tulee neuvomaan muita tavassa tehdä töitä, eikä puheiltaan saa mitään aikaan. Kun ahkera keskittyy vain töihinsä, eikä vastaa puheliaan epäolennaisiin kysymyksiin, tulee paha mieli siitä, kun työkaveri ei puhu. Jos puhuu, hän syyttää laiskaksi, vaikka koettaa vain antaa rakentavaa palautetta asiallisesti. Piittaamattomuudesta on lyhyt matka asiattomuuteen, olit sitten asiakas tai asiakaspalvelija. Oli vastassasi siten asiakas tai työkaveri.

Olen kuullut enimmäkseen kauhistelua uutisesta, että Pakistanissa vaaditaan aviomiehelle oikeutta vaimonsa lievään kurittamiseen tarvittaessa. Mutta mahtuipa tähän ilman ruokaa verikokeeseen jonottavien vanhusten keskusteluun myös huumoria samasta aiheesta. Sama laki myös Suomeen, mutta myös naisella olisi oikeus kurittaa miestään tarvittaessa. Se olisi hyvä jatke näille Yhdysvaltojen osavaltiolaille. Alabamassa vaimoa saa kurittaa, kunhan ei käytä pidempää keppiä kuin on oma peukalo. Arkansasissa on sallittua kerran kuussa, Kaliforniassa on kielletty yli kaksi tuumaa leveällä vyöllä ilman lupaa, Etelä Kaliforniassa on sallittu sunnuntaisin oikeustalon portailla ja Michiganissa ei saa tiuskia vaimolle sunnuntaisin.

Mutta onhan se jo olemassa. Tunnetaan nimellä sadomasokismi. Kunhan ensin päästään demokaraattisella keskustelulla yhteisymmärrykseen siitä, mitä tehdään, kuka tekee, mitä tekee, mikä on turvasana ja tekoväline, niin kyllä se siitä sitten iloksi muuttuu viimeistään seuraavana aamuna.

Selkäsauna onkin aikuisten välinen leikki, jolla he rankaisevat toisiaan tuhmista teoista sen mukaan, millaiseen sopimukseen päästään, ellei halua antaa toiselle vapaita käsiä. Ei siihen mitään lakia tarvita, mutta ei tarkoittaa siinäkin asiassa samaa kuin lopettamispyyntö. Sitä pitää totella tai silmänräpäyksessä sallitusta väkivallasta tulee laitonta väkivaltaa ja sinua voidaan syyttää rikoksesta.

Kesäaikaan mökillä koivusta tehdään varmasti vielä tänäkin päivänä saunavastoja ja niillä sitten hakataan joko itseä tai saunakaveria selkään. Siitä termi on siirtynyt jotenkin yleiseen puhekieleen, jolla selkäsaunalla tarkoitetaan yleisesti ottaen fyysistä kurittamista. Suomi on varmaan ainoa kieli maailmassa, jossa lyömiselle löytyy kulttuurillinen kiertoilmaus. Siinähän ollaan selin piiskaajaan nähden. Ei tarvitse enää ihmetellä nimeä. Piiskaaminen olikin osa suomalaista kulttuuria. Vuosien saatossa se oli luonto mikä ajoi ihmisen piiskaamaan juuri takapuolta. Mutta lapset ovat siihen epäkypsiä, joten laki kieltää sen hyvästä syystä.

Hyvää alkavaa kesää ja mikä ikinä olikaan teidän tapanne pitää hauskaa, muistakaa käyttää kumia.

Yhä useampi proteiininlähde halutaan tänä päivänä luokitella syöpää aiheuttavaksi, eikä siinä ole mitään järkeä. Jos itsensä ravitseminen tosiaan on vaaraksi omalle terveydelle, kannattaako syödä enää yhtään mitään. Ulkomailta tuodut hedelmät ja vihannekset ovat täynnä säilöntäaineita, joita tuskin saa pois huuhtomalla niitä hetken aikaa kylmällä vedellä. Ja suomenkin maaperästä löytyy vielä runsaasti oikein radioaktiivisia jäänteitä Tsernobilyn räjähdyksen jäljiltä. Ja kemialliset lannoitteet, joiden tarkoitus on nopeuttaa sadon kasvua, sisältävät varmasti vaikka mitä, minkä voisi yhtä lailla luokitella syöpäriskialttiiksi, mutta tutkimuksen tekijät ovat puolueellisia. He haluavat viedä omilla tutkimuksillaan asioita tiettyyn suuntaan saavuttaakseen jotain, mitä he eivät itsekään halua ymmärtää.

Kun kyse on ruuasta, pitäisi ymmärtää antaa jokaisen valita. Jos ihminen ei syö, hän nääntyy ja kuolee lopulta ilman syöpääkin. Minkä tahansa yksipuolinen liikasaanti voi olla terveydelle haitaksi. Jos syöt pelkkää riisiä, riskinä on riisitauti, koska et saa kaikkia tarvittavia ravinteita ja niitä mitä saat, saat liikaa. Liika C-vitamiini altistaa syövälle, mutta sitä ei jostain syystä korosteta liikaa. Ja mikä ikinä olikaan käyttämäsi proteiinin lähde, siitäkin voi sada ruokamyrkytyksen, jos ei syö mitään muuta.

Ja kaikista suurin syöpää aiheuttava tekijä on tietenkin aurinko. Mutta se on myös luonnollinen D-vitamiinin lähde. Eli aurinkoa pitää ottaa, mutta jos otat liikaa, syöpäriski kasvaa riippumatta siitä, käytätkö aurinkorasvaa oikein tai ehtiikö iho varsinaisesti palaa. Keskikesällä UV-säteily on voimakasta myös pilvisellä säällä ja vesisateessa. Paras tapa välttää riskit on pukeutua folioon, ellei sekin ole pelkkä myytti siitä, että niin hauras materiaali voi suojata säteilyltä.

Liikunta on terveellistä, mutta siinäkin on riskinsä, jos rehkii liikaa. Etenkin silloin, jos keuhkot ovat täynnä tervaa. Hengästyminen laittaa keuhkot toimimaan vilkkaammin, mutta likainen seula hidastaa hapen kulkua ja tekee sen lopulta mahdottomaksi. Huomaamattaan sitä ajautuu vähentämään liikuntaa sitä mukaan, mitä vähemmän sitä jaksaa. Sinusta tulee sohvaperuna, paino alkaa nousta ja huonokuntoisesta ylipainosta kehään astuu diabetesriski. Siinäpähän pistelet itseäsi insuliinineuloilla loppuelämäsi ja huolehdit, että nälkä ei pääse koskaan yllättämään. Nälkä johtaa insuliinishokkiin ja siihen kuolee, jos jää yksin.

Ja aina voi tulla sydänkohtaus. Väärät valinnat kääntävät kaiken elämän pääelimen tämän luontaisia vaateita vastaan. Sydän tarvitsee päivittäin liikuntaa, mutta jos olet ollut liian kauan sitä antamatta, voisit saman tien lähteä kylmiltäsi juoksemaan maratonia. Ja kun ei happi kulje keuhkoissa, sydämen on tehtävä ylitöitä, kun osa jumittuu likaiseen seulaan ja työntyy takaisin. Kuin työntäisi autoa ylämäkeen. Metallikin väsyy, jos olosuhteet ovat sille väärät ja lopulta norsunkin selkä katkeaa. Hyvään tuuriin perustuva jatkuva voittaminen voi houkutella pokeripöydässä jatkamaan yhä vain suuremmilla riskeillä, mutta eräänä päivän vastaan voi asettua ammattihuijari, joka vie sinulta kaiken. Uusiin tuttavuuksiin kannattaa siis aina suhtautua varauksella ja lähteä kotiin silloin, kun taivas on sininen.