Ruotsin tuleva kuningatar Victoria on pyytänyt Lundin seurakunnan piispa Antje Jackelenia olemaan yksi hänen vihkipapeistaan. Kerron tästä, koska Antje on nainen. Suomessa ei ole koskaan ollut naispiispaa, mutta meillä onkin jotakin mitä naapurimaassa ei ole. Meillä on seurakunta, josta viime vuoden aikana lähti melkein 600 henkilöä, vaikka normaalisti lähtijöitä on vain 100-150 (HS 6.1.2010).
Imatran seurakunnan joukkopaon syy on kirkkoherra Marja-Sisko Aalto, joka viime vuonna vaihtoi sukupuoltaan miehestä naiseksi. Olli-Veikko Aalto oli viidenkymmenen vuoden ajan nainen miehen ruumiissa. Kolme vuotta sitten Aalto ei enää jaksanut. Hän kävi lääkärillä ja hänet todettiin transsukupuoliseksi. Aiemmin luultiin, että transsukupuolisuus on korvien välissä oleva ongelma, mutta nyt on saatu viitteitä, että kyseessä on biologinen ilmiö. Transsukupuolisten aivoista on todettu eroja tavanomaisemmin sukupuolittuneisiin saman kromosomaalisen sukupuolen edustajiin.
Olen kerran tavannut Marja-Sisko Aallon. Hän totesi tuolloin, että hän kertoo ongelmastaan julkisesti auttaakseen muita. Hienoa minun mielestäni, mutta ei kaikkien. Monet Imatran kirkkovaltuutetut vastustivat Aallon paluuta töihin. Aalto tietää tämän ja onkin pyytänyt, että hän saisi siirron minne tahansa muualle Suomeen. Siihen kirkko ei suostu, koska toivotaan, että Marja-Sisko itse tajuaisi erota virastaan. Toivon, että Imatran seurakunnasta lähtisi loputkin, kaikki hieman yli 23 000 henkilöä, mielenosoitukseksi Marja-Siskon puolesta. He voisivat ilmoittaa, että tulevat takaisin seurakuntaan, kunhan Aallon syrjiminen loppuu. Paras tapa osoittaa mieltään kirkkoa vastaan on erota siitä.
”Toivon, että kun aika kuluu, he huomaavat, ettei maa revennytkään kirkon alta”, Aalto sanoi viime marraskuussa ensimmäisessä jumalanpalveluksessaan leikkauksensa jälkeen.
Minä toivon, että kun aikaa kuluu, ihmisten asenteet muuttuisivat suvaitsevimmiksi ja, että Marja-Sisko Aallosta tulisi Suomen ensimmäinen naispiispa.
Suomen Helsingin keskustassa on kaunis vaaleanpunainen talo, jonka herra Emil Svensson piirsi 1900-luvun alkupuolella. Hillitty perinnemaali on houkutellut spray-pullovandaalit sotkemaan maalin tageillaan kerta toisensa jälkeen. Talo pestiin ja maalattiin. Joku sutaisi mustan oksennuksen seinään. Talo pestiin taas (myös se hieno kala), ja seiniin ilmestyi muutama valvontakamera.
Kuljen päivittäin pari kertaa kameroiden ohi. Talo on pysynyt pinkkinä. Rinnettä alas kulkeva toverini ei suhtautunut kameroihin samalla positiivisuudella kuin itse tein. Isoveli valvoo! Yksityisyys menee! Pedofiilit katselevat läheiseen päiväkotiin matkaavia! Ok, hän ei sanonut noin, mutta joku kieroutunut kukkahattutäti Hesarin keskusteluissa on. Itse saattaisin olla jopa hieman mairiteltu, jos kameran toisessa päässä päivystävää kiinnostaisi katsoa liukasteluani Alepan kassit kädessäni.
Nettiaktiivit/aktivistit pelkäävät monia asioita (PirateBayn maksullisuus, Jyrki Kasvin nahkatakinkäännöt), mutta suurin peloista on tiedustelutoiminta. Rapakon (sekä sen pienen että suuren) takana ollaan kuulemma suunnattoman kiinnostuneita sähköposteistamme ja muista modernin kommunikaation hedelmistä. Kauhutarinoita kiertää, kuinka CIA on muokannut viestejä tai estänyt niiden pääsyn vastaanottajalle kokonaan. Mitä oli yhdessäkin viestissä? Ystävänpäivätervehdys, jossa ei puhuttu mitään pommeista eikä rakennusten räjäyttelyistä (syttyikö Virginiassa punainen valo?). Elämme vaarallisia aikoja. Tai ehkä vain vainoharhaisia.
Viekkaita tiedusteijoita vastaan on taisteltu erilaisin asein. En ole koskaan tuntenut itseäni niin tärkeäksi kuin lähettäessäni "Moi mitä kuuluu, lähe joskus bisselle?" -henkisen viestin PGP-salauksella. Maanalaisissa bunkkereissa on koettu tukalia hetkiä viestini parissa. Terroristit varmasti kommunikoivat muuten kuin lähettelemällä selkokielistä sähköpostia, joten suurimmalle osalle salaaminen on IN YOUR FACE, BIG BROTHER -periaate. Ymmärrän periaatteen ja kaipuun yksityisyyteen. Olen vain aivopesty ekshibitionismiin ja ajatukseen, ettei rehellisellä miehellä ole mitään pelättävää.
Aivan oma ilmiönsä on Facebook-panikointi. Normaali Facebook-päivittelijä tuskin tietää mitään PGP:stä tai tietoturvasta ylipäätään, joten tiedottomuus lisää tuskaista panikointia. Nyrkki suussa pelkäävän sunnuntaiselaajan painajaisissa FB-tilin tiedot on myyty CIA:lle, WalMartille ja varmaan naapurillekin pientä lahjusta vastaan. Sanomalehti Keskisuomalainenkin pelottelee murtovarkailla, jotka löytävät profiilista osoitteen ja tiedon pitkästä kesälomasta. Tyhjää kämppää ihaillessaan voi pohtia, oliko 5000. FB-ystävä vakuutuksen omavastuun arvoinen. Käyttäjät tuskin ymmärtävät, että tapaukset ovat erittäin harvinaisia; suurimman riskin keittävät kasaan käyttäjät itse. Sekin on yleensä "vain" riski kasvojen menetyksestä, ikuisesta häpeästä ja avioerosta kännikuvien ja viinalla kyllästettyjen avautumisten takia.
Mitä tässä sanoisi. Hengittäkää syvään ja käyttäkää maalaisjärkeä. Yksityisyydestään paskahalvauksia saavat ovat melkein yhtä naurettavia kuin luottokorttinumeroaan pitkin nettiä kylvävät riemuidiootit. Älkää tehkö mitään, mitä ette tekisi siinä paljon vouhotetussa oikeassa elämässä. Sielläkin on vaaroja, eikä netissä voi edes tehdä mitään, mitä oikeassa elämässä ei voisi. Kaupunkien keskustoja valvoo lukuisat valvontakamerat - ja lukuisat vartijat ja poliisit. Se kylmä linssi vain vaikuttaa niin uhkaavalta ja suurta ymmärtämättömyyttä aiheuttavalta, vaikka ihminen senkin takana lymyää.
Viime yönä jouduin ensimmäisen kerran elämässäni nakkikioskisanaharkkaan. Arvioni mukaan yli 35-vuotias herrasmies näki tarpeelliseksi alkaa avautua minulle työstäni. Mahtavaa, juuri sitähän kaipasinkin kello kahden aikaan, hyytävässä pakkasessa.
En erittele keskusteluamme sen kummemmin, koska herran antama palaute ei ollut kovinkaan rakentavaa. Sanoma olisi kuitenkin saanut enemmän arvoa, jos palautteen antaja olisi kyennyt kävelemään horjumatta..
Miehille snagarilla käydyt tahtojen taistot lienevät tutumpia, koska kukkojen täytyy puolustaa reviirejään. Naisena tällaisen kohtaaminen oli kuitenkin hämmentävää. Haluaisinkin tietää, kuinka moni naispuolinen cityläinen on joskus ollut osallisena snagarisanailussa. Oletko sinä? Onko ollut kissatappeluita? Oletko itse aloittanut? Ja City-miehet! Oletteko olleet todistamassa daamien draamoja?
Katselin äsken ensimmäisen Euroviisukarsinnan osakilpailun. Suora lähetys Tohlopista oli kuin farssi, joka ei naurattanut. Viisi laulua, josta kolme pääsi jatkoon. Suomen kappaleissa on melkein aina jotakin vikana. Joko artisti ei osaa laulaa tai sitten laulu on selkäpiitä karmiva. Tämäkään karsintakierros ei ollut poikkeus.
Ensimmäisenä esiintyneellä tangokuningas Amadeuksella on hieno ääni ja karsimaa vaikka kelle jakaa. Biisi oli kuitenkin ”ah niin huono”. Kummallinen sekoitus viime vuoden voittajaa Alexander Rybakia, itämaisia vaikutteita, suomalaista tangoa ja mustalaismusiikkia. Sekametelisoppa!
Nina Lassander lauloi toisena biisin Cider Hill. Laulajan ja mukana olleiden Tuulen viemää -aiheisiin pukuihin oli uponnut sata metriä kangasta ja esitys oli yhtä haalea kuin kankaan väri. Laulu oli keskinkertainen eikä Ninan äänikään päätä huimannut. Tai sitten Ylen Tohlopin äänentoistolaitteissa on jotakin vikana, niin ettei ääni välity kunnolla töllön katsojille?
Kolmas Euroviisu-kokelas Bääbs oli pohjanoteeraus kappaleella You don´t know tomorrow. Kipale meni niin falskisti, että toivoin olevani tuskafestareilla. Laulajaneito oli kuin halpa kopio Lady Gagasta ja mistä moinen nimi. Bää…bää...bää. Näen sieluni silmin määkiviä lampaita.
Boys Of the Band (BOB) lauloi seuraavaksi biisin America ( I Think I Love You). Sinänsä laulussa tai bändissä ei ollut mitään vikaa. Suomalainen versio Blink 182:stä, Blurista ja ehkä jostakin muustakin. Eniten silmiin pisti bändin ja laulun nimet. Kummassakin on sulut. Herää kysymys miksi? Ja sana ”of” on kirjoitettu isolla alkukirjaimella, että siitä saadaan lyhenne BOB. Miksei bändin nimi yhtä hyvin voisi olla BB tai BOTB. Green Dayllä on muuten laulu, jonka nimi on American Idiot. Tulipahan vain mieleeni tässä yhteydessä.
Pentti Hietasen Il Mondo é quì kuulosti mahtipontiselta viimeisenä esityksenä. Pentillä on hieno ääni, sitä ei käy kiistäminen. Mutta niin on monella muullakin kaksikymmentä vuotta nuoremmalla karismaattisella Italian ja Espanjan viisuesiintyjällä. Eikä Pentin laulutaito sitä paitsi edes kunnolla päässyt oikeuksiinsa pliisussa italialaisessa lurituksessa.
Ensi perjantain viisukarsinta ei voi olla kuin parempi. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Tuskien taival on virallisesti alkanut! See for yourself alla olevasta linkistä.
Viime lauantaina Helsingin Sanomien verkkolukijat valitsivat vuoden julkkikset. Diili-kisan Jethro Rostedt voitti. Vuoden emo -tittelin sai Tanja Karpela (kesk.), Vuoden mokaaja oli Antti Kaikkonen (kesk.), Vuoden sonni Big Brotherin Sami Kallvikbacka, Vuoden tähdenlento oli Nykäsen kanssa seurustellut Jenna ja Vuoden pariksi valittiin Sauli Niinistö (kok.) ja hänen vaimonsa Jenni Haukio (kok.).
Helsingin Sanomat oli haastatellut voittajia (HS 2.1.2010) ja onnitellut heitä. Tanja Karpela kiitti kauniisti, oli imarreltu ja vastasi toimittajan kysymyksiin siitä, miltä perhe-elämä tuntuu. Antti Kaikkonen otti rauhallisesti vastaan mokaajan tittelin luvaten parantaa tapansa ja ottaa opikseen. BB-Sami iloitsi sonnin tittelistä ja jopa vuoden tähdenlento, eli Nykäsen kanssa hetken heilastellut Jenna kertoi, että on oppinut jotakin vartistaan julkisuudessa.
Mutta sitten meillä on vuoden pari: Sauli ja Jenni. He ansaitsevat kyllä tittelinsä. He ovat ihanan lutusia ja heille toivoo pelkkää hyvää. Sauli, joka niin kauan oli sinkkuna, löysi vihdoin ihanan runotytön rinnallensa. Mutta, mutta… purin hampaitani yhteen, kun luin, miten Jenni Haukio, kokoomuksen viestintäpäällikkö, oli vastannut Hesarin muutamaan hyvin kilttiin kysymykseen.
Ihan ensimmäiseksi toimittaja oli onnitellut Jenniä ja kysynyt klassisen kysymyksen miltä tuntuu. Jenni vastasi, että: ”Ööö… Jaaha. Ei tunnu miltään. Ei ole mitään sanottavaa.” Tämän jälkeen Jenni kieltäytyi arvioimasta, miltä julkisuus on tuntunut puhemiehen rinnalla ja miltä ensimmäinen aviovuosi on tuntunut.
Vaikka tykkäänkin Saulista ja Jennistä, kritisoin Jennin vastausta. Se on kuin suoraan pikkukakaran suusta. Uhmakas! Jos ei halua vastata toimittajien kysymyksiin, kannattaisi olla vastaamatta puhelimeen. Miksi olla tökerö toimittajia ja sitä kautta kansaa kohtaan. Jos titteli tuli luonnonkauniille Jennille yllättäen, hän olisi voinut sanoa sen tyyliin: ”Tämä tuli nyt niin yllättäen, etten oikein vielä tiedä miltä tuntuu, mutta kai tämä on kunnia”. Ystävällisyys ei maksa mitään.
Oman runokirjansa julkaisutilaisuudessakin Jenni kohteli mediaa tökerösti. Hän ei suostunut vastaamaan melkein mihinkään kysymykseen, ei edes kirjaansa koskeviin. Voisi sitä edes antaa jonkunlaisen vastauksen siihen, miksi esim. juuri metsä on inspiroinut runoihin. Kansahan siitä runokirjasta haluaa tietää, eivät välttämättä ne toimittajat, jotka Jenniä jututtavat.
Tosiasia on, että jos puoliso on julkisuudessa, joutuu itsekin joskus kestämään julkisuuden valokeilan, vaikkei se mieluisaa olisikaan. Ymmärrän, ettei Jenni ehkä haluaisi olla framilla. Ehkä hän on ujo ja haluaa varjella yksityisyyttään. Mutta hänen on opeteltava elämään julkisuuden kanssa Saulin takia. Ja harvaa julkkista on sitä paitsi kohdeltu niin silkkihansikkain kuin Jenniä. Hänen ja Saulin onnistui pitää suhteensakin salassa häihin saakka, mikä on melkoinen saavutus.
En minäkään aina haluaisi pestä hampaitani illalla tai siivota kotia tai vastata omasta mielestäni typeriin kysymyksiin yhä uudestaan ja uudestaan, mutta ne asiat on tehtävä, vaikka hampaat irveessä. Ja mieluummin nekin asiat tekee sitten kunnolla ja ystävällisesti eikä puolivillaisesti ja tökerösti.
Olisiko ollut Jenniltä mahdotonta pyytää, että hän vastaisi muutamaan kysymykseen järkevästi ja ystävällisesti? Kansahan pitää Jennistä, joten hän voisi hieman yrittää osoittaa kiitosta kansalle median kautta. Tosin positiivisena ihmisenä uskon, että Jenni tottuu vielä valokeilassa olemiseen. Se on ehkä alussa vaikeaa, mutta kyllä julkisuudenkin kanssa oppii elämään. Pikkuhiljaa.
Ota siis Jenni kiltti lusikka kauniiseen käteen. Sen ei tarvitse jäädä sinne kahvikuppiin niin kuin kävi Linnan juhlissa. Vahingossa!
Vähän ennen joulua eetteriin kiipi uutinen, jossa kerrottiin TV Kaistan joutuneen ongelmiin lain kouran kanssa. Mediayhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt olivat tehneet tästä mainiosta verkkopalvelusta tutkintapyynnön. TV Kaista on kuin jatkuvasti tallentava digiboksi, ja tallennetut ohjelmat voi katsoa selaimellaan. Erään kamppilaisen ghettokopin etkoihin kuului syksyn aikana olennaisena osana Playstation 3:n selaimella striimattu Totuuden hetki. Ohjelma on loppunut, ja oikeusvaltio varmaan sulkee TV Kaistankin kohta.
Käyttäisin mielelläni kanavien omia nettitelkkuja, mikäli niissä ei ilmenisi ns. pieniä puutteita. Tekijänoikeuksellisista syistä (?) iso osa ohjelmista, etenkin laadukkaista ulkomaisista sarjoista, puuttuu täysin. Tarjolla on kattava valikoima Päivän ruokavinkkejä ja mitäänsanomattomia puolituntisia täyteohjelmia. Jos sattuisikin olemaan puolukkapiirakkaa himoava kotiäiti, on esteenä enää tekniikka.
Totuuden hetkeä lähettäneen Maikkarin Katsomo on surkeudessaan huvittavaa katsottavaa. Katsomo ei lupaa minkäänlaista tukea OS X:lle ja Linuxille, mutta käskee kokeilemaan muutaman plugarin lataamista. Tehtyäni ohjeen mukaan, mitään ei tapahtu (paitsi selain kaatuu kerran). Googlaan lupaavalta kuulostavan vinkin: ensin pitää klikata ohjelman ruutua, sitten painaa nuolinäppäintä ja lopuksi enteriä. Sehän toimii! Miten yksinkertaistettua näin 2010-luvulla. Kelaamisen tai pausen mahdollisuudesta on turha haaveilla, joten läppäri on raahattava vessaan, ellei halua jättää ohjelman kliimaksia väliin.
Yle Areenassa ja Nelosen Ruutu.fi:ssä on yritystä. Molemmat toimivat nätisti jopa museo-Applellani, ja nykyajan hienoudet (kelaaminen, tauko) toimivat ilman suurta jännitystä siitä, aiheuttaako kelausyritys selaimen kaatumisen vai mustan aukon. Optimistina yritän löytää wanhoja suosikkiohjelmia netistä. Ylen Elävästä arkistosta löytyy, Ruutu ei retroile. Voi jos saisi Katsomoon kaikki Salkkari-jaksot. Vessatauoista viis.
Ghettokopin toinen asukas sanoi, että maksaisi mielellään TV-maksun (hyvähän se on nyt uhota, kun kohta on pakko maksaa), jos kanavat tarjoaisivat ohjelmansa nätteinä torrentteina maksutta. Taloudessamme on myös huokailtu Hulun, yhdysvaltalaisen mainosrahoitteisen tv-sarjoja ja leffoja tarjoavan palvelun perään. Pienellä kikkailulla sunnuntaiselaajakin saa väsättyä VPN-yhteyden, joka hyvässä tapauksessa jaksaa striimata viihdettä Atlantin yli.
Haluaisin olla taas sellainen parempi ihminen, joka ei omista telkkua - ja unohtaa mainita, että kyllähän sitä tulee katsottua kaikkea tuubaa nettitelkuista. Suomalaisen laatudraaman (mm. Salkkarit) ystävänä ja TV Kaistan kohtaloa odotellessa ei kuitenkaan ole paljoa tehtävissä. Irti potkaistu antennijohto on aina sorkittava takaisin seinään.
Uuden vuoden ensimmäisen kuukauden mielenkiintoisin tapahtuma on mielestäni Jenny Woon renoveeraus. (Vau, osaanpa vaikean sanan!) Jenny on ilmeisesti tullut siihen ikään, jossa pieniä kauneusleikkauksia ja ilmeen kohottamista tarvitaan. Tähän hommaan on värvätty kokonainen asiantuntijoiden joukko (näiden tyylijumalien nimilista löytyy 23/2009 Citystä). Uudistunutta Jennyä päästään ihailemaan 16.1.
Jos Jenny olisi nainen, hänelle tehtäisiin todennäköisimmin yläluomien korjaus ja kasvojenkohotus tai botox-ruiskutuksia. Silikonirinnat ja posliinit hampaissa kuuluisivat myös pakettiin. Jenny on kuitenkin ravintola.
Toivon, että kasvojenkohotuksen ansiosta ravintola ei puolityhjänäkään näytä tyhjältä. Toivon myös, että takaosan sänkysohvat säilyvät, mutta että niistä pääsee jatkossa helpommin kömpimään tanssilattialle. Kolmas toiveeni on, että Jennyn makea väri- ja valomaailma säilyy. Tykkään siitä.
Parin viikon päästä nähdään, täyttyvätkö toiveeni.
Minulla on omituinen tapa: lehtiä lukiessani maistelen suussani sanoja ja nimiä, jotka tuntuvat kivoilta. Lausun niitä ääneen moneen otteeseen eri äänenpainoilla, kun kukaan ei kuule. Tämän omituisuuden kerron, koska istuin tänä aamuna keittiön pöydän ääressä ja ”maistelin” sanoja Hesaria lukiessani. Mieheni tuli keittiöön ja kuuli, kun sanoin monta kertaa ääneen Victoria Ingrid Alice Désirée Bernadotte ja Madeleine Thérése Amelie Josephine Bernadotte. Mieheni nauroi minulle ja pelleili sanomalla: ”Berna-dot-com”. Närkästyin ja heitin suustani ensimmäisen lauseen joka tuli mieleeni:
-Älä pilkkaa Ruotsin kuninkaallisia, he ovat fiksumpia kuin suurin osa niistä, jotka meidän maata johtavat.
Sitten menin hiljaiseksi ja rupesin miettimään, että mitä olin päästänyt suustani. Hupsistakeikkaa. Eihän niin saa sanoa, että suurin osa maatamme johtavista tyypeistä ovat tolloja. Kyllähän ne poliitikot osaavat vaikka mitä. Hoitaa budjettiriihiä ja finanssikriisejä. Tässä alla muutama esimerkki (Hesari 2.1.2010) poliitikkojen vuoden 2009 lakialoitteista ja kirjallisista kysymyksistä:
1.Mikko Alatalo (kesk.) teki lakialoitteen, jossa ehdotti läänintaitelija nimikkeen muuttamista joko maakuntataitelijaksi, aluetaitelijaksi tai taidekolportööriksi.
2. Pertti ”Veltto” Virtanen (ps ) teki lakialoitteen Itämeren nimen muuttamiseksi.
3.Sanna Lauslahti (kok.) teki kirjallisen kysymyksen, jossa hän vaati armeijan lenkkitossujen antamista varusmiehille omiksi palveluksen päätyttyä.
4. Toimi Kankaanniemi (kd) teki kirjallisen kysymyksen, jossa toivoi suomalaisten voivan katsastaa autonsa myös Espanjassa.
Ei hymyilytä yhtään, vaan pistää vihaksi. Olisivatkohan nämäkin päättäjät voineet käyttää aikaansa paremmin? Ja mitä kaikkea muuta siellä eduskunnassa tehtiinkään vuonna 2009? Muistatteko sen urheilukerhon, josta varastettiin rahaa, entä vaalirahakohun ja kaikki muut ”typeryydet”? Minä muistan vähän liiankin hyvin.
Mutta en muista, kuka poliitikoista olisi ottanut sydämenasiakseen suomalaisten hyvinvointia.
Miksi päättäjät eivät tajua, että Suomessa tapahtuu paljon pahoja rikoksia (esim. Jokela, Kauhajoki, Sello) koska terveydenhuolto, erityisesti psykiatrinen hoito, sekä poliisin resurssit ovat aivan liian pienet. Ihmiset voivat huonosti, eikä siihen auta tiukennettu aselaki. Yhtä hyvin voitaisiin samalla kieltää ihan kaikki: aseet, seksi, viina, autot, veitset ja miksei haarukatkin...
Perussuomalaisten Raimo Vistbacka sanoi sen hyvin: ”Aina saadaan aseita, jos niitä halutaan” ja kristillisdemokraattien Bjarne Kallis sanoi sen vielä paremmin: ”Ennen kaikkea suhtautumisemme väkivaltaan pitää muuttua. Se lähtee meistä vanhemmista ja ympäristöstä” (HS 2.1.2010).
Anne Holmlund (kok.), Ville Niinistö (kok.), Pekka Ravi (kok.) ja Tarja Filatov (sd) puhuvat suurimmaksi osaksi vain aselain tiukentamisesta (HS 2.1.2010). Ja muistaakseni Matti Vanhanenkin sanoi Kauhajoen tapahtumien jälkeen, että aselakia pitää tiukentaa, mutta ei tuolloin puhunut mitään nuorten suomalaisten pahasta olosta ja terveydenhuollosta.
Tekisi mieleni sanoa: herätkää pahvit ja yrittäkää saada suomalainen pahoinvointi kuriin lisäämällä resursseja sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä poliisin toimintaan.
Sen sijaan sanon itselleni ja teille hyvät lukijat: Valitaan ensi kerralla eduskuntaan enemmän sellaisia tyyppejä, jotka lupaavat parantaa terveydenhuoltoamme (varsinkin psykiatriaa sekä psykologista puolta), sosiaaliturvaan liittyviä asioita ja sitä kautta syrjäytymistä ja työttömyyttä.
Sinä päivänä kun uutinen Matin ja Mervin joulukahakasta uutisoitiin iltapäivälehdissä, olin ystäväni kanssa ostoksilla. Menimme Vantaan Flamingo-ostoskeskukseen tarkastelemaan alennusmyyntejä, ja päätimme sen jälkeen mennä syömään. Koska olemme kokeilleet La Famiglia -ravintolaa Helsingin keskustassa ja aina saaneet ihanaa italialaisruokaa sieltä, päätimme mennä Flamingon La Famigliaan.
Ajattelin, että ehkä voisin sitten suositella paikkaa teille, hyvät lukijat, jos ruoka olisi siellä hyvää.
Paikan hovimestari oli ystävällinen ja ohjasi meidät pöytään, mutta sitten tuli ynseä nuori tarjoilijaneito, joka ilvehti, kun tilasimme kokiset, pastaa tomaattikastikkeella sekä BBQ-hampurilaisen. Emme välittäneet moisesta vaan syvennyimme ystäväni kanssa juttelemaan Matin ja Mervin kahakasta ja luimme iltapäivälehdet. Juttelimme asiasta jonkun aikaa, kunnes mahamme alkoivat kurnia.
-Missäs ne meidän juotavat on, eikös me olla istuttu tässä jo viisitoista minuuttia, ystäväni pohti ääneen.
Huikkasin hovimestarin paikalle ja kysyin, missä juotavat ja alkupala-leivät viipyvät. Hovimestari myönsi nuoren tarjoilijatytön unohtaneen meidät ja pyysi anteeksi. Saimme siis kokikset ja jatkoimme keskustelua Nykäsestä. Tosin siinä välissä jouduin pyytämään tarjoilijatytöltä lautaset alkupalaleipiä varten, koska niitäkään ei ollut pöydässä. Teki mieli murustaa leipää pöydälle pikkulapsen tavoin, mutta yritin muistaa äitini opettamat sivistyneet ruokailutavat.
-Eikös me olla nyt odotettu niitä ruokia jo tunti ja vartti? Ja eikös se hovimestari sanonut, että ehditään syödä ennen leffaa? Nythän elokuvaan on vain vähän yli puoli tuntia aikaa, ystäväni pohti taas ääneen.
Huomasin yhdellä nopealla vilkaisulla, että eräs pöytäseurue, joka oli tullut meidän jälkeemme, söi jo omia ruoka-annoksiaan. Silloin sain tarpeekseni.
Nousin paikaltani ja menin hovimestarin luo. Reklamoin ystävällisesti mutta päättäväisesti. Hovimestari pyysi taas anteeksi ja toi meille pikapikaa ruokamme. Ne olivat seisoneet lämpölampun alla pitkään, koska tarjoilijatyttönen oli unohtanut meidät toistamiseen. Näky oli sen mukainen. Hyvällä tahdollakaan ei voi sanoa, että ruoka olisi ollut lämmintä, maittavan näköistä tai edes hyvää. Jopa minä keitän pastaa paremmin kuin La Famiglian kokki. Ystäväni spagetit olivat päistä nivoutuneet yhteen suuriksi möykyiksi ja minun purilainen oli palanut sivuista karrelle, salaatti oli vanhaa ja ranskikset yököttävästi eltaantuneita. Alla kuva maailman ehkä kauheimmasta hampurilaisannoksesta, josta minun olisi pitänyt pulittaa melkein 14 euroa. Olisin mieluummin syönyt jopa Tapolan mustaa makkaraa, vaikka inhoan sitä yli kaiken.
Kuin pisteenä iin päälle suuri kärpänen liihotteli ravintolaan ja istui annokselleni juuri, kun laitoin yökköhampurilaispalaa suuhuni. Kuvotti niin paljon, etten edes pystynyt sanomaan: tarjoilija, ruoassani on kärpänen…
Laskuakaan emme saaneet, joten menimme ystäväni kanssa hovimestarin puheille ja kerroimme kokemastamme. Hän oli onneksi asiansa osaava mukava ihminen, joka pyysi todella nöyrästi anteeksi eikä ottanut meiltä mitään maksua ruoista ja lupasi ottaa tarjoilijan ja kokin puhutteluun. Hän tuntui olevan aidosti pahoillaan tapahtuneesta.
La Famiglian puolustukseksi täytyy myös kertoa, että kysyin viereisten pöytien asiakkailta, miltä heidän ruokansa maistuivat ja olivatko ne lämpimiä. Olivat ne kuulemma hyviä, joten minulla ja ystävälläni taisi vain olla huono tuuri. Olen siksi päättänyt antaa La Famiglialle uuden mahdollisuuden, koska olen useimmiten saanut sieltä ihan kelpo ruokaa.
Ruoasta puheen ollen: luin juuri äsken, että Japanissa hallitus on lailla kieltänyt, että miesten vyötärö ei saa olla yli 85 senttiä eikä naisten yli 90 senttiä. Terveysongelmat kun maksavat yhteiskunnalle.
Vähän sama juttu, kuin jos meillä säädettäisiin laki ettei alkoholia saa nauttia jos rupeaa rähinöimään. Ei sellainen auttaisi, jengi vaan joisi ja tappelisi kahta kauheammin. Holhoaminen saa monesti aikaiseksi enemmän tuhoa kuin hyötyä. Vain ihminen itse pystyy muuttamaan oman elämänsä suuntaa, siihen ei mikään laki kykene. Sama pätee Nykäseen, hänen pitää itse haluta lopettaa juominen, ennen kuin mikään muuttuu. Siihen saakka saamme lukea lehdistä mäkikotkan toilailuista samalla, kun syömme joskus parempia ja joskus huonompia ruokia ravintoloissa ympäri maata.
Nykänen varmaan sanoisi tähän loppuun osuvasti jotakin seuraavanalaista: ”jokainen on oman elämänsä orjantappura”.
Teininä kuljetin mukanani resuista paperinpalaa, jonka kulmat olivat harmaat ja muste levinnyt. Säännöllisin väliajoin kaivoin rakkaan lappuni esille ja vein sen vanhempieni eteen. "Että jos voisitte allekirjoittaa..?" Puolen vuoden taivuttelun jälkeen paperiin ilmestyi pari allekirjoitusta. Muistan vieläkin kukkapostimerkin, jonka liimasin paperiin. Muutaman päivän päästä se oli virallista - olin eronnut kirkosta.
(Tässä vaiheessa lukijan tulee ähkäistä äänekkäästi, rikkoa toista käskyä huudahtamalla "ei hyvä jumala taas tätä fanaattista eroakirkosta-liitykirkkoon -jauhamista". Voin kuitenkin vannoa, että kirjoitus on pinnallinen ja puhtaan rahanahne.)
Kärsinyt lappuseni oli tulostettu eroakirkosta.fi-sivustolta. Kuusi vuotta vanha palvelu mahdollistaa aikuisen eroamisen minuutissa. EK:n kulta-aika on juuri nyt käynnissä; eroamalla ennen ensi vuotta säästää kirkollisveron. Perinteiset 2500 euroa kuussa nostava säästää n. 265 euroa vuodessa. Itse käytän "kirkollisveroni" uskonnottomiin hyväntekeväisyysjärjestöihin. Jos maksaisin kirkollisveroa, tukisin hyväntekeväisyyttä vain 18 eurolla. Hah, I'm holier than thou!
Erottuani kirkosta paikallinen seurakunta lähetti paluupostissa kirjeen, jossa yritettiin vielä saada minua pohtimaan eroani. Taisi olla muuten ihan mustekynällä allekirjoitettu. Jätin tilaisuuden hyödyntämättä, mutta nykyään taivaan merkit nähnyt voi liittyä takaisin kirkkoon, no, liitykirkkoon.fi:ssä tietenkin. Leikin profeettaa ja ennustin LK:n samana vuonna kuin eroakirkosta.fi julkaistiin. Kirkko todisti olevansa kankea, sillä sivusto avattiin vasta viime kesänä.
Ja onhan kirkkoon liityttykin, mutta EK:n suosio on ollut hämmentävä; kuuden vuoden aikana netin kautta eronneita on ollut melkein 180 000. Iso osa eronneista eroaa joulukuussa ja vapautuu ensi vuoden veroista. Netti mahdollistaisikin pihille tapauskovaiselle tai -uskomattomalle oivan tilaisuuden shoppailla uskontoa. Joulukuussa erotaan, tammikuussa liitytään, hmm, häät tulossa, kyllähän ne pitää kirkossa pitää. Joulukuun piikistä huolimatta en usko liitykirkkoon.fi:n ensimmäisen tammikuun rikkovan ennätyksiä. Odotan kuitenkin innolla ensimmäistä pihiä kirkonrottaa. Ilmoita toki itsestäsi kommenttilaatikossa.
Vetäydyn loppuvuodeksi seuraamaan eroakirkosta.fi:n tilastojen kulmien jyrkkenemistä ja toivotan kaikille hyvää vuotta 2010. <3
