Ilmiöt

Hapuilin asuntoni ulko-ovea auki aamukahdeksalta. En ollut lähdössä reippaasti aamulenkille. Tulin kotiin edellisen illan juhlista.

Jatkoja on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, ja hyvillä juhlilla on aina jatkot.

Mutta miten jatkot määritellään? Itse olen päätynyt kahteen tärkeään kriteeriin. Ensiksikin, jatkoilla on ihmisiä aina enemmän kuin kaksi. Jatkoiksi ei mielestäni lasketa kertoja, kun lähdet baarista hoitosi kanssa, tai kun siirryt anniskeluliikkeestä kaverisi kanssa kotiin jatkamaan maailmanparannusta. Jatkot jatkavat juhlia, ja jopas on mälsää, jos juhlissa on kaksi ihmistä.

Toinen kriteeri jatkoille tulee tässä. Jatkoilla harrastetaan muutakin kuin seksiä. Osana perustelua toimii edellisen kappaleen viimeinen lause. Toinen suuri syy tälle kriteerille on se, että haluan tehdä selväksi, etten laske kolmenkimppaa baari-illan päätteeksi jatkoiksi.

Uuden vuoden juhlien tuoksinnassa pääsin osallistumaan eräille erittäin onnistuneille jatkoille. Seuraavien tosiseikkojen perusteella rankkasin kyseiset jatkot omalle top5-listalleni. Jatkopaikkana oli tilava mökki, joten sillit suolassa-fiilikseltä vältyttiin. Jatkoilijoita oli lähemmäs parisenkymmentä, joista suurin osa ei ollut liian humalassa. Jatkopaikassa oli kelpo musiikkia ja mahdollisuus pelailla. Myös kurkunkostuttamis- ja napostelutarve oli huomioitu.

Hyvien juhlien resepti toimii siis myös hyviin jatkoihin!

Kolmen vuoden sinkkuputken jälkeen Olivia lisää deittipalveluun ilmoituksensa ja huonolaatuisen kuvansa. Olivian kaverit kilistävät lasejaan hänen rohkeudelleen. Deitti-ilmoituksessa Olivia on kuvaillut itseään ihan tavalliseksi ulkoilusta pitäväksi 22-vuotiaaksi liiketalouden opiskelijaksi, joka hakee samanhenkistä opiskelijanuorukaista. Hän pyytää lähettämään kuvan, ja kasvottomia kuvia hän heti saakin, samoin pyyntöjä hotellihuoneisiin ja lomamatkoille.

Olivia on jo menossa poistamaan ilmoituksensa, miten helvetin typerä idea sen kirjoittaminen olikaan, kun huomaa pari tuntia sitten tulleen vastauksen. Ensimmäisenä kuva, jossa parikymppinen mies levittelee käsiään Golden Gate -sillalla. Mies näyttää jenkiltä, mutta kirjoittaa virheetöntä suomea. Mies on Tapio ("ja olen vasta 24, voitko kuvitella miten ilkeitä vanhempani olivat!"), samassa kaupungissa Olivian kanssa asuva historian opiskelija. Olivia nautiskelee Tapion vastauksesta, saamistaan kehuista ja etenkin miehen ulkonäöstä. Tapio ei jaksa kirjoittaa meilejä, toivoo heidän tapaavan pian. Olivia ei tiedä miten suhtautuisi nopeaan etenemiseen, mutta Tapion käskystä ehdottaa tapaamista keskustan kahvilaan seuraavaksi viikonlopuksi.

Talvinen ilta on jo hämärä, ja Olivia seisoo Strindbergin ovella katsoen ohikulkijoita tarkkaan samalla häveten kyttäystään. Kolmen minuutin päästä selän takana vihdoin seisoo mies, joka näyttää paljon vanhemmalta kuin 24-vuotiaalta. Hampaatkin ovat keltaiset, toppatakki kiristyy mahan päälle. Hetken Olivia miettii kertovansa väärän nimen ja häipyvänsä, mutta hän on aivan liian kiltti - ja ehkä hieman kiinnostunut, ei miehestä, mutta tämän huijauksesta.

Kahvilla Olivia käyttäytyy tahallaan törkeästi, ei avaa keskustelua ja tuijottaa katon maalauksia. Mies kehtaa avata suunsa, pahoittelee feikkikuvaansa. Kun eihän kukaan hänen kanssaan lähtisi treffeille, jos oman kuvansa olisi laittanut. Olivia keksii ennen ensimmäistäkään hörppyä kahvistaan hätävalheen ja lähtee kotiin kesken miehen selittelyjen. Mikä friikki. Onneksi en antanut puhelinnumeroa.

Illalla mailiin on tullut irvokas viesti. "Helvetin ullanlinnalainen lutka", Tapio kirjoittaa. Mistä mies tietää hänen osoitteensa? Olivia ei kertonut edes sukunimeään. Hän miettii, mitä Tapio tietää ja tekee nimestään ja opiskelemastaan alasta Google-haun. Voi perse, hänen melko harvinainen sukunimensä paistattelee heti toisena osumalistassa. Numero ja osoite löytyy numeropalvelusta. Olivia ei osaa päättää, onko mies vaarallinen vai ei. Näytti lähinnä yksinäiseltä ja säälittävältä ressukalta, turha ilmoittaa poliisille.

Viikko kuluu normaaleissa tunnelmissa, ja etkoilla nauretaan Tapiolle. Jatkojenkin jo mentyä puhelin piippaa. "Terveisiä Pietarinkadulta. Olet varmaan kotona, kun sinulla on vielä valot. Mitä ajattelet näin myöhään?"

...to be continued

Tämä tarina on tosi, mutta ei minulle.

Viime viikolla jotkut teistä lukijoista kommentoivat blogimerkintääni sanomalla, että laiha on kauniimpi kuin lihava. Siitä kommentista onkin hyvä jatkaa tällä viikolla näin Lontoon muotiviikon jälkimainingeissa. Kanadalainen muotisuunnittelija Mark Frost kun laittoi äskettäin Lontoossa lavalle niin sanottuja plus-koon malleja, eli kokoa 40-42 olevia tyttöjä.

Jotkut ehkä hehkuttaisivat, että ”vihdoin normaalikokoisia naisia catwalkilla”, mutta minä en näe syytä iloon. Koska 99,99 prosenttia muotisuunnittelijoista käyttää vieläkin pelkkiä langanlaihoja malleja, laiha on edelleen ihanne. 350 suunnittelijan kauppaliiton CFDA:n (Council for Fashion Designers of America) kampanja, jossa vaaditaan muodin ammattialaisilta liian laihojen ja nuorien mallien käyttämisen lopettamista ei ole auttanut melkein yhtään. Victoria Beckhamkin esitteli vaatemallistonsa äskettäin New Yorkin muotiviikoilla, ja vaikka hän sanoi jättäneensä liian laihat tytöt pois, lavalla nähtiin kuitenkin ihan yhtä anorektisia tyttöjä kuin Victoria itse.

Laihuuden aikakauden vastapainoksi maailmalla leviää myös ”liikalihavuuden ihannointi” -liike, vaikka suuri ylipaino on yhtä lailla terveysriski kuin liian matala painoindeksi. Precious-leffan Gabourey Sidibe ja Gossip -yhtyeen Beth Ditto ovat monelle tytölle idoleita, ja heitä ihannoidaan mediassa ”ihanan rehevinä”. Miksi ihailla sitä, että verisuonet ja maksa huutavat hoosiannaa ja aivoverenvuoto, diabetes ja syöpä uhkaavat nurkan takana? Miksei esimerkiksi Beth Ditto ole missään haastattelussa sanonut, että tietää kärsivänsä liikalihavuudesta ja aikoo tehdä asialle jotakin? Päinvastoin, hän sanoo pitävänsä kiloistansa ja ajavansa kaikkien läskien asiaa.

Näyttää siltä, että olemme menossa kohti maailmaa, jossa liikalihavuuttakin ihannoidaan. Älkää käsittäkö väärin, minusta nainen on kauneimmillaan kun luiden ympärillä on sopivasti lihaa, mutta sairaalloisen lihava ihminen on minusta yhtä surullinen näky kuin sairaalloisen laiha.

Kumpi siis onkaan pahempi? Beth, joka ylpeilee liikalihavuudellaan ja antaa naisille sellaisen kuvan, että on hienoa, naisellista ja seksikästä olla sairaalloisen lihava? Vai Karl Lagerfeld, joka on haukkunut laihoja malleja vastustavat ”sipsipussiensa päällä istuviksi läskeiksi”?

Voisiko olla, että kun joku on omalla alallaan loistava, niin kuin Lagerfeld muodinluojana ja Ditto muusikkona, niin heidän mielipiteitänsä ihannoidaan, vaikka samat asiat tavallisen pulliaisen sanomana kuulostaisivat aivan mielipuolisilta.

Onko Gossip yhtyeen Beth Ditto sinusta läskipommi, seksipommi vai läskiseksipommi?

Yökerhojen avajaiset Helsingin keskustassa yleensä toistavat itseään. Samat naamat, samoissa vetimissä ja sama musiikki soi taustalla.

Burleskin avajaisissa oli ainakin jotain toisin. Moni vieras oli todella pannut parastaan asujen suhteen. Naisilla näkyi huikeita korkoja ja korsetteja, ja eräänkin miesporukan jäsenet olivat vetäisseet päällensä muhkeat turkistakit. Mahtavaa, että ihmiset olivat nähneet vaivaa! Dresscoden noudattaminen luo kummasti tunnelmaa, vaikkei ravintolan juju voi jäädäkään pelkän pukeutumisen varaan.

Ruokatarjoilu avajaisissa koostui suklaaseen dipatuista mansikoista ja popcornista. Ruoissa oli varmaan haettu seksikkyyttä ja leikkisyyttä, ja hyvin ne näyttivät vieraille kelpaavan. Mistä lienee SK löytänyt niin makeita mansikoita tähän aikaan vuodesta?

SK:sta puheen ollen, Sedu itse istuskeli myhäillen tanssilattian reunalla olevan pöydän ääressä. Pöydän, josta on lähes täydellinen tarkkailumahdollisuus koko suureen saliin. Jossain vaiheessa iltaa Rolf Nordström liittyi Sedun seuraan. Mistä miehet puhuivat, sitä en tiedä, mutta voi olla, että he keskittyivät vain ihailemaan erinäisistä kaula-aukoista vilkkuvia Rolfin aikaansaannoksia. Nimittäin sen lisäksi, että kaikki Helsingin korsetit oli koottu saman katon alle, esittelivät naiset hyvinkin anteliaasti toppauksiaan, joista osaa oli selvästi paranneltu.

Illan aikana nähtiin niin ilma-akrobatiaa kuin burleskiakin. Miss Beeby Rose tarjoili perinteistä ja itämaisen ripauksen sisältävää burleskia. Tarjolla oli siis tyylikästä riisumista. Pidetään peukut pystyssä, jotta linja pitää jatkossakin eikä mauttomuuksiin sorruta!

Loppuun lupaamiani kuvia. :)

Tässä ensimmäiset maistiaiset SK:n uusimmasta klubista! Burleskin sisuskaluja; olkaa hyvä!

Lisää visuaalista nautintoa luvassa myöhemmin, kun ruodin tarkemmin avajaisten kulkua. Oliko itse S.K. paikalla? Mitä syötiin? Ja onko Olli Saarela siirtynyt ravintola-alalle? (No, siihen en osaa vastata, mutta sanottakoon, että siellä se Olli pyöriskeli jo puoli kymmenen aikaan. Lehdistötiedotteessa mainittiin julkkisten saapuvan paikalle klo 22 alkaen.. Tosin voi olla, että Olli oli jäänyt harhailemaan ravintolaan jo Freda 51:sen aikoina..)

Kävin viime lauantaina Hope hyväntekeväisyysgaalassa ravintola Kallessa. Minä ja ystäväni menimme samaa matkaa naistenhuoneeseen. Tullessani ulos vessakopista lavuaarien luona seisoi kaksi nuorta tyttöä. Katsahdin nopeasti heitä ja jäin sitten tyytyväisenä tuijottamaan peilikuvaani ja pulleita huuliani, johon sipaisin hieman lisää punaa ja kiiltoa. Salin puolella katseeni vangitsi nainen, joka oli pukeutunut kimaltelevaan tunikaan. Hän oli naisellisen kurvikas ja säteili koko olemuksellaan, varsinkin hymyillessään. Kyseessä oli Miss Suomi vuosimallia 2001, eli Heidi Sohlberg (o.s. Willman). Gaalan jälkeen ystäväni kysyi minulta huomasinko ketkä olivat ravintolan vessassa, kun kävimme siellä.

-En tiedä. Jotain nuoria laihoja tyttöjä, joilla oli valjut meikit, totesin ykskantaan, jolloin ystäväni nauroi huvittuneena ja kertoi, että vessassa olivat tämä vuoden Miss Suomen perintöprinsessat.

Kauneus, seksikkyys ja säteily ovat jänniä juttuja. Laiha ei välttämättä olekaan kaunein enää. Kurvikkaat, rintavat ja pulleahuuliset naiset ovat tämän päivän esikuvia. Naiset haluavatkin nykyään yhä useammin juuri pulleammat huulet ja isommat rinnat. Rakennekynnet ja irtoripsetkään eivät enää ole mikään hienohelmojen juttu. Eikä sekään ole omituista, että intiimialueita trimmataan. Esimerkiksi Sandra Bullock yritti ystävänpäivänä muotoilla häpykarvansa sydämeksi ja värjätä ne vaaleanpunaisiksi. Hän kertoi avoimesti, että toimenpide oli hyvin tuskallinen, eikä lopputulos vastannut odotuksia.

Seuraava askel kauneuden tavoittelussa onkin sitten My New Pink Button. Eli siis mikä?

No, tietenkin pinkki alapää. My New Pink Button on värjäysaine, jolla palautetaan pimpsan nuorekas vaaleanpunainen väri. Ei karvojen, vaan häpyhuulten väri. Eräs nainen Idahosta on keksinyt valmistaa ainetta huomattuaan, että hänen oman tavaransa väri oli haalistunut. Vaaleanpunaista pimppi-värjäysainetta saa neljässä eri vivahteessa. Marilyn, Bettie, Audrey ja Ginger ovat vaihtoehtoina (www.mynewpinkbutton.com). Pinkki pimpsa maksaa muuten 29,95 dollaria.

Olen kerran ollut seuraamassa kun eräälle julkkikselle tehtiin polvien kiristysleikkaus. Muistan miettineeni, että mitä ihmeen väliä sillä on ovatko polvet ”ryppyiset”, mutta en enää. Ymmärrän paremmin sen, että joku haluaa sileät polvet, kuin sen, että joku värjää alapäänsä. Polvet ovat esillä, mutta intiimialueet eivät, ellei satu olemaan ”vaatteet pois rahasta” -alalla.

Alla olevassa musiikkivideossa Pink laulaa kauneudentavoittelusta. Toivon hartaasti, etten koskaan elämässäni joudu näkemään otsikkoa: Pinkillä pinkki p… tai Pink tells about her new pink button.

"Äääää mistä mä kirjoitan", kiroilin pari tuntia sitten ja päätäni seinään. Kaisa Rastimon hankalasti ymmärrettävästä avautumisesta koskien nörttejä, piratismia ja thai-tyttöjä? "Kirjoita vaikka silikonitisseistä, krooh", ystävällinen ehdotus kuului. Ehdotus hämmensi enemmän kuin Rastimon bloggaus. Vähänpä tiesin, että hetken päästä alkaisin sattuman kautta kirjoittaa kumitisseistä.

Lauantai-aamuna näin Johanna Tukiaiseen asennetut melonit. Eilen luin Cityn keskustelupalstalta valitusta siitä, miksi ihmisillä on niin negatiivinen suhtautuminen kumitisseihin. Viikon vakuuttavimman kokemuksen kuitenkin tarjosi ruotsalaisen nudehuulineidin blogi, jossa oli 18 kuvaa siteisiin teipatuista maitorauhasista. En aio ilahduttaa linkillä, jätän löytämisen riemun teille. Pakkoruotsista on sen verran aikaa, etten sisäistänyt neidin kirjoituksista paljoakaan. Onneksi graafinen sisältö riitti. Vaikka valkoisiin liinoihin käärityt utareet näyttivät zombileffan lavastukselta, jollain sairaalla tavalla ihailin blogitarta. En missään nimessä räjähtämisvaarassa olevien kellukkeiden vuoksi, vaan tuon välinpitämättömyyden. Kun nelikymppinen julkkis väittää lehdessä naama kivettyneenä olevansa täysin Botox-vapaa, melkein-julkkikset esittelevät netissä kumitissejään ja ankkahuuliaan. Ihailtavaa rehellisyyttä.

Ihmisistä on tullut jopa irvokkaan rohkeita netin myötä. Nettikirjoitteluun ja -kuviin pätee sama sääntö kuin reippaaseen känniin - kummassakin tapauksessa tulee luultavasti kerrottua tai vilauteltua liikaa. Hyvässä tapauksessa känni-ilta tosin päättyy kollektiiviseen dementiaan, eikä todistusaineistoakaan löydy tuopeissa uineista kännyköistä. Voin suoraan myöntää, että häpeäisin, jos joutuisin huutamaan Tuomiokirkon tornista kaikki kirjoittamani foorumiviestit (häpeäisin kyllä huutaa sieltä yhtään mitään, mutta). Kirjoittelen netissä omalla nimelläni, joita Suomessa on aika tasan yksi, huolettomasti nimimerkkien merelle, en kenellekään. Samoja asioita en koskaan kertoisi katsoen yksilöä silmiin, en ainakaan ilman jerrykannullista calimochoa.

Missä menee hyvän ja huonon rehellisyyden raja netissä? Kiinnostuneena googletin, mitä suomalaiset ajattelevat zombitissistä. Pinkkejä Hello Kittyjä pursuavassa blogissa väitetään parin teinin tehneen itsemurhan zombin takia. Hän oli sanonut, että reisien välissä pitää olla väli, muuten on lihava, ja lihavat ovat ällöjä. Päätin olla uskomatta absurdeja itsarihuhuja, mutta hyvän rehellisyyden raja taisi olla ylitetty.

Jonotus on valitettavan kiinteä osa yökerhoissa käyntiä. Jos haluat yökerhoon, jossa on menoa, etkä ole poken tuttu (tai muuten vain nimilistalainen), sinun on käytännössä aina jonotettava.

Jonotusta voi toki koettaa välttää menemällä klubille heti sen auettua tai vaihtoehtoisesti tuntia ennen pilkkua. Ensimmäisen vaihtoehdon heikkous on se, että hyvän menon alkamista joutuu odottamaan, ja toisessa vaihtoehdossa paras meno on jo menneen talven lumia.

Helsingin yössä varmin jono löytyy Onnelan edustalta. Paikkaan on jonoa perjantaista sunnuntaihin (ja toisinaan viikollakin), kun nuoret bilehileet odottavat tanssilattialle pääsyä. Viimeksi sunnuntaina yhdentoista aikaan pääsin todistamaan, että Onnelan edestä löytyy jono, vaikka lunta tulisi taivaan täydeltä ja kaupunki olisi muuten kuin kuollut. Voisin melkein veikata, että puolet Keravasta on palkattu esittämään jonoa baarin eteen..

Toinen hotspot on Apollossa. ”Imagojono”, olen kuullut sanottavan. Jonoa on siis oltava, jotta näyttäisi, että sisällä on täyttä ja mahtava meno.

Uusin bongaamani megajono/tupakkapaikan hässäkkä on Tavastian edessä lauantaisin, kun uudelleen henkiin herätetty Lauantaidisko tanssittaa hipster-kansaa.

Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja Kaivohuoneen kesälle. Siellä vip-jono alkaa olla jo tavallista pidempi (kiitos halpojen sedukorttien), ja jonottamatta pääsee enää supervip-”jonon” kautta. Tai olemalla poken kaveri.

Loppuun lisään täysin jonotukseen kuulumattoman kuvan. Tadaa, Jenny Woon baarimikkojen taidonnäyte! Hyvää ystävänpäivää!

Konttorillamme on suuri ongelma, Seiska-lehden katoilu. Jutan shokkikroppakuvat jäivät näkemättä, ja oli pakko tarttua Mikropilttiin. Tällä kertaa lehti tarjosikin hämmentävämpää sisältöä kuin Seiska; uutisen siitä, mitä elektronista vempainryhmiä miehet ja naiset pitävät mielenkiintoisimpina. Miesten valitsema "it-tuotteet" ei yllättänyt, mutta naisten valinta sai epäilemään painovirhettä. Naiset nimittäin diggaavat kodinkoneita. KODINKONEITA. Kenen mielestä tiskikone on mielenkiintoinen? Ok, on se vähän, haluaisin panna kameran sen sisälle ja katsoa mukien vaahtokylpyä. Olenko pudonnut kodinkoneiden kehityksen kelkasta, pystyykö mikroaaltouunilla myös irkkaamaan?

Kodinkone-vastaus hämmentää etenkin siksi, että naiset ovat jo kauan sitten nousseet merestä maalle - vaihtaneet silitysraudan hiireen. Ei-edes-kovin-kauan-aikaa-sitten irkkikanavalle (no, voiko sillä uunilla irkata?) eksynyt xx-kromosomien kantaja oli eksoottinen harvinaisuus, ja kanavan iltapuhteisiin kuului pohtia, onkohan se oikeasti nainen. Kuulostaa niin absurdilta. Vähän kuin sekin, että muistan miespuolisen työkaverini Demistä, jossa taisimme molemmat olla aktiivisia pikkutyttöjä vuosituhannen vaihteessa.

Vaikka jo vuonna 1999 Internetin sukupuolijakauma oli 49-51, on netissä edelleen homogeenisiä nais- ja miesosastoja. Virtuaaliheppatalleilla tuskin on yhtään miestä (toivottavasti ei ainakaan, mutta tuskin poikiakaan), Magic the Gathering -korttipeliin taas kuulemma odotellaan ensimmäistä naisnettipelaajaa. Luonnollisimmalta tuntuu suunta, jossa tytöt siirtyvät korttipeleihin. Tytön on jopa suotavaa pelata miehekkäitä pelejä, mutta herkässä iässä oleva virtuaaliheppoja hoitava poika olisi pian koulukiusattu ja tulevaisuudessa hyvin traumatisoitunut mies. Oma ilmiönsä on sukupuolenmuutoksen netissä läpikäyvät ihmiset (tyttö esiintyy poikana perinteisessä tyttöroolissa, heppapoikana tai Tokio Hotel -fanina) ja Urban Dictionaryn hyvin määrittelemät huomiohuorat, jotka lähettelevät miesvoittoiselle skeittifoorumille tissikuviaan. Olen varmasti pahemman luokan sovinisti, kun en keksi esimerkkiä miespuoliselle huomiohuoralle, enkä laske demittävää työkaveriani moiseksi.

Joissain (yleisesti hyväksytyissäkin) asioissa naiset ovat kirineet miesten ohi. Viikko sitten uutisoitiin naisten olevan innokkaampia sosiaalisen median käyttäjiä kuin miehet. Melkein kolmannes hameväestä käy päivittäin Facebookissa päivittämässä statustaan. Luulen Twitterin olevan miehekkäämpi palvelu, vaikka Paris Hiltonin kaltaiset aivopiereskelijät keräävätkin palveluun paljon naisia. Kysäisin mieheltäni, mitä hän twittaili eilen. "Django mummumjotainmum." Django on joku kehitysympäristö www-sovelluksille. "Et mitään henkilökohtaista koskaan?" "E." Yllätys. Odotan näkeväni pingviinin Mannerheimintiellä ennen kuin miehen kertovan Facebookissa mitä on syönyt.

Joku firma väitti tunnistavansa mies- ja naissurffaajat toisistaan hiiren liikkeiden perusteella. Jäi epäselväksi, miten firma tietoa hyödyntäisi, saisiko naisellisesti hiirtään hivelevä mies ruudulleen karvanpoistovoidemainoksia tai muuttuisiko tylsä nuolikursori pinkiksi sydämeksi. Tein pienen kenttätutkimuksen naisten ja miesten hiirellisistä eroavaisuuksista. Tarkkailun kohteeksi joutunut nainen maalaili lukemaansa tekstiä aggressiivisesti ja juoksutti hiirtä pitkin ruutua. Miehen selailu oli huomattavasti rauhallisempaa - hiiren käyttö on väkisinkin hillitympää, kun toinen käsi oli varattu nenänkaivamiseen ja toinen tungettu syvälle pähkinäpussiin. Kyllä meissä on eroja.

Otsikon lausahdus on törkeästi lainattu Jude Milhonilta, naispuoliselta hakkerilta 1960-luvun hippivuosilta. St. Jude kuoli syöpään 2003, ja jäin miettimään, oliko hän kuolinvuoteellaan tyytyväinen. Ainakin meillä on nykyään modeemit ja paljon tyhjäpäistä Facebook-paskaa.

Olin äskettäin pikkuveljeni kanssa opetusneuvos Åke Blomqvistin tanssikoulussa. Saimme hyvät naurut Åken heittämille vitseille. Hän sivalsi armotta kadetteja, jotka eivät pysyneet tahdissa tai osanneet askelkuvioita, mutta ei suinkaan ilkeämielisesti, vaan hassusti. En usko, että kenellekään tuli paha mieli harjoituksissa, päinvastoin. Paras näky oli ehdottomasti harmaahiuksisen Åken livenä vetämä diskotanssi. Hirnuin näylle kuin hevonen kevätlaitumella, samalla kun yritin vatkata vartaloani Åken opastuksella.

Nyt Åken diskotanssi on taas saanut yllättävää julkisuutta. Tanssinopettajan vaimo Leena kertoi äskettäin Ilta-Sanomille, että Diesel-vaateyhtiön diskotanssivideossa Åken polvet on vaihdettu. Tilalle on laitettu jälkikäteen toisen henkilön polvet, jotta Dieselin tennarit saadaan mukaan videoon.

Hassua kyllä, polvet ovat juuri se asia, josta muistan Åke Blomqvistin. Kävin nimittäin kauan sitten erään naiskollegan kanssa haastattelemassa tanssigurua. Äke siirsi heti haastattelun alkuvaiheessa tuolinsa eteenpäin, jotta hän pääsi lähemmäs daamia, eli minua, ja sai laitettua polvensa minun polvieni väliin. En pystynyt liikkumaan taaksepäin, koska istuin sohvalla. Ensin tuli hieman epämukava olo videohaastattelua tehdessä, mutta sitten huomasin, ettei Åke tarkoittanut mitään hävytöntä. Hän ei lähennellyt minua. Tanssinopettaja on vain niin tottunut laittamaan polvensa naisten polvien väliin tanssia opettaessaan, että teki sen huomaamattaan haastattelutilanteessakin. Hänelle on yhtä luonnollista olla naista lähellä ja koskettaa naisen polvia kuin syödä voileipiä.

Suosittelen lämpimästi Åke ja Leena Blomqvistin tanssikoulua (http://www.tanssikoulublomqvist.fi/) kaikille, jotka haluavat oppia valssia, humppaa, tangoa, rokkia ja etenkin diskotanssia. Kaupan päälle saa kunnon naurut, koska Åke opettaa huumorikielellä. Voin kertoa, ettei tälle elämykselle löydy vertoa.

Ps. Tanssilattialla Åke Blomqvist on kingi niin kuin alla olevasta Youtube-videosta näkee. Lantio liikkuu ees ja taas, ja jotkut liikkeet ovat kuin suoraan sänkykamarin puolelta. Suorastaan kuumaa kamaa!