... mutta miten pitkään? Työpäivä seuraa toistaan, ja vaikka olen yhä hengissä, ei se tarkoita että kaikki sujuisi jo kuin vanhalta tekijältä. Aamuinen lähtö töihin on yhä samaa kauhunsekaista pelkotilaa: mitä mokia tuli eilen tehtyä, mitä räpsähtää tänään niskaan. Tämä onkin pahinta tällä hetkellä: epävarmuuden ja jatkuvan kauhun tunne. Miten minusta tuntuu, ettei ainakaan tämä työtehtävä tule olemaan milloinkaan sellainen, että vuosien kuluttua muistelisin hymyssä suin näitä ”alkuvaikeuksia”.
Nautin näistä kesäkuun lämpöisistä, helteisistäkin ilmoista (nauttisin enemmän jos oikeasti voisin olla ulkona aamusta iltaan, enkä konttorissa…). Ilma on niin hapekasta, että astmaatikkokin hullaantuu. Töiden jälkeen aika kuluu laiskasti kasvimaan parissa – ei ole mihinkään kiire ja kaikki ehtii tehdä, jos ei tänään niin huomenna. Mitään hirmukasvupyrähdystä ei kasvimaallani näy, sillä savipohjaisena se on täynnään nyrkin kokoisia, kovia savikokkareita. En saanut niitä rikki keväällä – eikä vuokraisäntäni jyrsimelläänkään.
Tämä ja ensi viikko – sitten neljän viikon vapaus. Eka viikko mennee nukkuen ja toipuen, ja seuraavat viikot pienimuotoisesti lomasta nauttien. Jonkinlainen Suomi-turnee ainakin, ehkä vähän kulttuuria tms. En osaa odottaa lomaa, sillä voimat menevät töistä selviytymiseen, mutta ajatus helpottaa. Jospa jopa pääsisi johonkin työhaastatteluunkin; jätin parista viime hakemuksesta ikäni pois, jos se vaikka edesauttaisi pääsemään askelta pidemmälle kuin tähän asti.
