Epätodellista

... eli purkasin vain spostisumaa, jota riitti ja riitti ja riittää yhäkin. No, tein toki pari ISOtöistä tilastoakin ja sähköpostin tiimoilta parit toimeksiannot. Sen sijaan muut päivittäistoimintoni oli jaettu työkavereille, ja kotiin "määrättiin" lähtemään klo 16. Lähiesimies oikein kurkkasi ovelta klo 16:06, olenko varmasti lähdössä. ISOpomo (siis se joka "kutsuu käymään huoneessaan") ja muutkin olivat oikein herttaisia tyyliin: tervetuloa takaisin töihin - mitä sulle kuuluu - miten voit. En ole kyyninen, en...

Edellinen yö meni huonounisesti, ja nassu on yhä turvokkeessa. En liene ollut häävi näky kun katsoivat ikään kuin säälivästi? Toki uuvuttikin, mutta klaarasin päivän sisulla. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, sillä työtä on ehdottomasti liikaa. Siis: minä EN ole laiska tai saamaton enkä siksi nurise.

Juuri palasin kyläyhdistyksen sääntömääräisestä kevätkokouksesta, joka kesti 3,5h. Alustus oli mainio ja mielenkiintoinen, vahinko että kyläläiset olivat niin harvalukuisina paikalla. Heitä ei todellakaan kiinnosta oman kylän asiat, tapahtumat, kehittäminen tai mikään mikä liittyy asuinympäristöön. Tämä on valitettava havainto täällä asumieni 3,5v ajalta. Jos ei ota osaa so. ole mitenkään aktiivinen, ei ole oikeutta nurista puutteistakaan?

Mikäli löydän työpaikan ja se sijaitsee jossain ihan muualla, voipi olla että minä joudun tämän lintukodon jättämään. Sitä murehdin vasta sitten.

... on nyt käyty, enkä turhan skeptisesti sinne mennyt. Tulos plus miinus nolla, josta yhä päättelen että koettavat päästä meikästä eroon, mutta ilman irtisanomista. Toisin sanoen koettavat painostaa. Miksikö tällainen päättely? No, paikalla oli lääkärin lisäksi lähiesimies ja HR-päällikkö, ja melko kättelyssä tuli tunne että olen syytettyjen penkissä. Väitteeni riittämättömästä perehdyttämisestä kumottiin kylmästi, ja lisäksi kuulin olleeni noudattamatta annettuja ohjeita. Viimeksi väitetyn tapauksen aikana stressini oli jo ylittänyt siedettävyyden rajan so. en enää edesvastuullisessa kunnossa.

Saikkuni aikana työni oli jouduttu jakamaan muiden, jo työllistyneiden kollegojen kesken, ja yksi kollega oli jopa suostunut siirtämään kesälomaansa joka olisi tällä viikolla alkanut. Olisi ollut varmaan onnellinen kesälomasta juuri nyt, sillä sen jälkeen hän jää äitiyslomalle... Vähensikö tämä syyllisyyttäni/paineitani - tuskin. Huomenna siis töihin, ja tuo äippäläinen koetetaan saada kanssani kimppaduuniin, sekä muut kollegat hoitamaan joitain työosioitani. Minä aloittelen ruuhkautuneen spostini siivouksella ja viesteihin liittyvien toimenpiteiden hoitamisella.

Damn. Työnhaku on jatkuvasti päällä, parikin kertaa päivässä käyn tsekkaamassa sivustoja. Toistaiseksi 1-2 hakemusta per viikko-tahdilla. Tekisi mieli ryömiä sängyn alle ja pysyä siellä elokuuhun asti. Sängyn alle ei mahdu, sillä siellä ovat kangaspuuni...

... tavallaan olen onnellinen siitä, ettei saikutteluni syy ole "tämän kummempi" so. pääsen liikkumaan ja tekemään kaikkea mitä normistikin. Teenkin, minkä vain jaksan. Palasin hetki sitten ystäväni luona vietetyltä vkl, ja eka homma oli kastella taimisto. Pientä viherrystä jo näkyvissä, jopa kesäkurpitsat vaarallisen isoja kylmään säähän nähden. Viikonlopun aikana ovat loputkin lumet sulaneet, ja tänään taidan leikata tuvan seinustalla olevan köynnösruusun.

Muutoin on tämä uupumus loppumaton. Jos vauhtiin pääsee, niin lopahtaa kohtuuttoman nopeasti. Eilen tästä juuri keskusteltiin, sillä onhan ystävänikin koko jutusta huolissaan. Painotin hänelle selviävänäi ehjänä, kävi työpaikan miten kävi. Laitoin eilen muuten hakemuksen paikkaan, joka on tähän astisista mielenkiintoisin... Ja: perjantaina kävin työhaastattelussa, jossa haettiin kierrätyksen työntekijää. Sunnuntaina laitoin viestin jossa kerroin etten voi vastaanottaa paikkaa taloudellisista syistä, joita jo haastattelun yhteydessä valotin. Harmillista, sillä ao. yritys olisi ollut fillarimatkan päässä ja työkin ollut arvokasta. Asuntovelallisena olen normia nipompi mitä palkkatasoon tulee.

Nyt vasemman silmän alla oleva elohiiri villiintyi aivan; se ei suostu uskomaan että lepäämiseni pitäisi rauhoittaa koko hiirulainen!

Mennäkö nyt istumaan rappusille aurinkoon, vai heitänkö petille pitkäkseen? Tällä viikolla aloitan kk:n päässä olevan kirppistapahtuman pohjustuksen so. alan raapia pieneksi käyneitä vaatteita kasaan. Niitä riittää...

Eilen kävin työterveyshoitajan "määräämällä" lääkärin vastaanotolla (käynti pohjusti ensi viikon työterveyspalaveria joka taas on HR-päällikön "määräämä"). Käynnin tuloksena minulta lupaa kysymättä "määrätty" saikku palaveriin asti. Näissä ei siis kysytty allekirjoittaneen suostumusta kuin nimellisesti. Saikku tuli nukkumista varten.

Etoo ajatus koko palaverista, sillä jo koettujen pomopalavereiden tiimoilta tiedän, ettei todellista kohennuskeinoa työhöni ole olemassa. 2011 selkäjuttu oli toinen: palaverissa löytyi yksinkertaiset keinot, joiden ansiosta palauduin työelämään ja motivoiduin jälleen. Tämänkertaisen ongelman syyt ovat syvemmässä: liikaa liian huonosti perehdytettyä työtä.

Koetan saada syyllistymisen tunteen karistettua, nauttia näistä kauniista kevätpäivistä, nukkua aina kun voin, puuhastella kaikkea pientä kivaa. Jo aloitin: huonekasvit on mullitettu ja siemeniä pistetty itämään. Ovat sellaisia puuhia, joissa mieli lepää ja ajatus rauhoittuu. Toisaalta tulee myös ajateltua monenmoista. Nyt funtsin ystävääni, joka on jaksanut jo kaksi vuotta tukea krempoissani, vaikka olen ajoittain ollut väsymykseni vuoksi varsin ärhäkkä. Hän oli ke-saunomassa ja lähti aamulla; pistin hänelle sekä tekstarin että spostin näiden ajatuksieni pohjalta.

... mitä sitä oikeasti tekisi... Työpaikan suhteen nimittäin. Jo edellä tuli selväksi, että näiden 7 vuoden aikaiset ATK-duunit saa riittää. Haku päällä joka päivä, ja eka hylkärikin on jo tullut.

Eilispäivä niittasi tämän uran. Meillä oli yhteistyökumppanin järjestämä vapaamuotoinen tilaisuus, jonne lähdettiin jo ip. Ensin keilattiin tunti, sitten suunnistettiin ruokapaikkaa kohti ja välillä pysähdyttiin kuohuville. Koko ajan oli piikki auki. Keilapaikalla otin vain pitkän - vichyn. Kuohuvasta ehdin ottaa suullisen, kun yksi meikäläisistä pomoista heitti kysymyksen: "Milloin se-ja-se työ valmistuu? Piti olla jo..." Isku suoraan vyön alle, menin ihan tunnottomaksi. Ensin. Sitten tuli itku. Kun siitä paikasta ulostauduttiin, kiitin seurasta, toivotin hyvää iltaa ja läksin kotiin. Loppuilta meni ihan sumussa.

Tänään tänne ystäväni luokse ajaessa tuli radiosta Miljoonasateen Marraskuu. Sain tosi oudon tuntemuksen: tuli tunne, että mitä juuri tällä hetkellä haluaisin, niin irtautua kaikesta oravanpyörästä ja palautua nuoruusaikani erääseen parhaaseen ajanjaksoon. Tuo aika oli melkoisen alkoholinhuuruista, mutta myös vapaata ja surutonta. Tein tuolloin raskasta työtä, mutta työt jäivät mielestä heti kun sieltä lähdin likkakaverin kanssa hänen kämpilleen, jossa vedettiin vahvat kajalit ja lähdettiin baariin. Ilta sujui kuten arvata voi, ja seuraava aamu saattoi olla - tai sitten ei - sumuinen. Mutta: ilta oli ollut hauska ja kaverit samoin.

Nyt ei ole tuollaisia suruttomia kavereita, ja itsellä asuntolainat painavat niskassa joten ei kapakkailtoja. Irtautumisen tunne on kuitenkin vahvana, pohdin tässä mitä olisi tehtävissä. Maanantain paniikkiaamua odotellessa.

... oli juuri niin karsea mitä osasin odottaa. En edes sähköpostia päässyt purkamaan kun osaston esinainen tuuppasi koko päivän kestävän duunin. Varmuuden vuoksi pisti toisen ihmisen siihen kylkeen jotta menisi varmasti oikein. Siis että: kaksi ihmistä tekee täyden työpäivät yhden ahterista olevan duunin parissa! Meinaan tällä sitä, että ao. hommassa olisi PALJON kehittämisen varaa ettei tarvitsisi tällä tavoin sitä näperrellä mitä tänään tehtiin.

Pikaisesti vilkaisin viikon aikana tulleet spostit, ja olihan siellä kommentointia ennen lomaa tekemistäni duuneista (työaika liukuva 8-16, ennen lomaa ahersin 21:30 asti). Osa jopa kiireellisiä jo tänään. Ei auttanut, oli vain pakerrettava sen älyvapaan duunin kanssa.

Jos joku on sitä mieltä, että siisti sisätyö "ATK" on ihanaa, niin voi se sitä ollakin mutta voi myös olla täysin päinvastaista. Oma, nykyään entinen, ATK:ta ihannoiva asenteeni on aikapäivää sitten karissut. Jos ei asuntolaina olisi niin raskaana hennoilla hartioillani, hakeutuisin vaikka oppisopimuskoulutukseen jossa olisi työn tuomaa mielekkyyden ja motivaation tunnetta.

... perjantaina, nyt perusvkl. Aika meni ihan ok-merkeissä, alun lavatanssien jälkeen 2 mökkivuorokautta ystävän kanssa ja Tallinnan päiväristeily likkakaverin kanssa. Kaikki hoituneet rauhallisesti ja tasapainoisesti ilman isoja härdellejä. Yöunetkin ovat olleet normaalit, paitsi viime yönä nukahtaminen ties milloin ja aamulla vaiheittainen, hidas herääminen. Maanantai rassaa.

Eilen pohdittiin työtilannettani puhelimitse toisen likkakaverin kanssa, ja helpotti kovasti kun hän sanoi ihmetelleensä miten ylipäätään voin olla tässä suossa, kun "en todellakaan ole mikään tyhymä". Tätä olen itsekin miettinyt, jopa siltä kantilta, että onko ikääntyminen voinut laskea oppimiskykyä niin ratkaisevasti, että uusi työni meni sen vuoksi ahterilleen? Tämä on ollut vain retorista spekulointia, johon en itsekään usko.

Maanantaita spennaan monesta syystä: A) millainen työmäärä odottamassa B) saiko työkämppis keskeneräiseksi jääneet hommani hoidettua oman työnsä ohessa C) olisiko siellä ehkä löytynyt ratkaisi karseaan tilanteeseeni. Näitä jännittäessäni pistänen parit työhakemukset liikkeelle - siitäkin huolimatta etten mieluusti nykyiseltä työnantajaltani lähtisi - sillä ihan joutenkaan ei voi olla.