Epätodellista

Kai se on jo uskottava itsensä oudoksi otukseksi, kun ties kuinka mones yksinäinen vuodenvaihde menossa? Itsellisyys on osin tahatonta, osin itse aiheutettua. Muutama ystävällinen kutsu, joihin kuitenkin olen vastannut kohteliaan epäävästi. Tämä siksi, että kutsut ovat olleet mielestäni ns. säälisellaisia.

Menemällä pippaloihin olisin kohta todennut olevani ainoa pariton. Myöskään perhekeskeiseen juhlintaan osallistuminen ei kiehdo. Näin ollen, jälleen kerran yksin. Fiilis oli aika vahvana jo töistä kotiin palatessani, ja silmänurkkia kirveli epäilyttävästi tähytessäni pimenevää iltaa tuulilasin läpi.

Kun ei sitä oikeasti haluaisi olla yksin itsekseen? Luullakseni olen asennevammainen, sillä mielestäni niin uusi vuosi kuin juhannuskin ovat parinmuodostuksessaan onnistuneiden vuoden kohokohtia. Hiukan samaan viittaa ajatukseni, että tänään tehdään tilinpäätös menneestä vuodesta - ja jälleen kerran viivan alle jää pyöreä nolla.

Tylsää itsesääliä, tiedän, mutta en voi tai halua sitä muuttaa. Parin päivän päästä jo helpottaa, tiedän senkin.

... tämä kiire ja hössötys? Muutama viime viikko on ollut sellaista matalalentoa, että sen havaitsi kun tänään alkoi hiukan siivoilla nurkkia. Huomiseksi jäi enää joulusaunan pesu...

Kinkku on uunissa vielä pari tuntia, oman metsän kuusi koristeltu, kynttilät suhisevat hiljakseen, ja muuten ei mitään ääntä. Uhkasin pistää oven lukkoon ja säleverhot kiinni koko viikonlopuksi. Se onnistui viime viikonloppuna, miksei siis myös nyt?

Enin osa lahjuksista on jo maailmalla, sillä tänään oli sisarustapaaminen, joka alkuajoista muodostuneen perinteen mukaisesti on eräänlainen rauhoittumisriitti. Enää täällä ovat esikoisen ja nuorimmaisen paketit, ja he tulevat huomenna kolmannen veljensä sekä yhden miniäkokelaan kanssa syömään.

Paras uutinen tuli hetki sitten, kun esikoinen soitti kertoakseen, että sai tänään vuokrakämpän, nykyisen ollessa menossa alta. Joulu tästä tulee sittenkin!

On ollut riittävän rauhallinen vkl tähän asti. Kun ei mitään suunnittele, voi ainakin toivoa saavansa olla rauhassa, ja tämä on toteutunut tänä vkl. Koko lauantain pyjamassa, eikö ole onnea? Tai no, saunassa ei ollut pyjamaakaan.

Puolitoista sukkaparia enää tehtävänä. Ehkä onnistuu jos oikein ahkeroi. Työpäivän mittaan ei kovin pitkää neulosta ehdi/jaksa tehdä, ja illalla on niin kuitti että vähiin jää. Onneksi on vielä sunnuntai ennen loppurutistusta. Ja onneksi tästä askarehtiimisesta tykkää.

Ja onneksi aamullakin saa nukkua niin pitkään kuin sinni antaa myöten, tai ainakin loikoa tunnin, kaksi heräämisen jälkeen. Ja onneksi ei ole kukaan/mikään vaatimassa muuta ennen tätä etuoikeutta. On tämä sitten onnellista kaikin puolin :)

Työviikko oli enteellinen seuraaviin kahteen viikkoon nähden. Joulu on kohdallaan, ja asiat sen mukaisesti ihan ahterista. Mikään ei pelaa, ja ainoa hyvä mikä siitä seuraa, on, että meikäläisten työpanosta tarvitaan tosi kipeästi.

Loppuviikosta tajusin lisäksi, että systi tosiaan tulee aikuisen naisen ikään, mikä taas tarkoittaa sukkien neulomista. Kiirettä pukkasi, ja sainkin parin valmiiksi lauantaina klo 14:15. Lähtö synttäreille kuudeksi.

Sunnuntaina olisi saanut nukkua, mutta mikä ihme pisti heräämään jo seiskalta? Nyt on mieletön väsy, sillä päiväksi olin varannut menon kyläkoulun joulumyyjäisiin, jonne loppujen lopuksi menin jalkaisin. Naama oli kylmän kangistama kun viimein pääsin perille. Kiva nähdä kyläläisiä, ja tukea toimikuntia vaikka arpoja ostamalla.

Nyt ei vaan malta mennä nukkumaan, vaikka on viideltä herääminen. Laistaisiko saliaamun?

... siis ihan tavallista nollausta: itsekseen olemista, pään tyhjäämis(yritys)tä, pyrkimystä rauhoittumiseen kaiken tylytyksen jälkeen. Keinoja siihen: itsensä helliminen (hemmotteluhoitoja), saunominen, sukanneulonta. Ylipäätään kaikki sellainen, jossa voi olla itsensä kanssa kahden.

Pitkään veivasin, lähteäkö tänään kummityttären esikoisen synttäreille, edestakainen matka 80 km. Velvollisuudentuntoko patistaa, sillä itsekäs minä jäisi vain kotiin? Tietäen suvun olevan kuitenkin tärkeä elementti, on itsekkyys unohdettava ja lähdettävä seurustelemaan. Huoh.

Sen verran huonosti tämän menon olen kuitenkin hoitanut, että lapsukaisen lahjus on hommaamatta. On ilmeisesti toimittava vastoin vakaumustaan, ja käytävä sunnuintaikaupassa...

... vaikka haettu (ja himoittu) työpaikka talon sisällä meni toiselle. Tänään on kuitenkin koetettava keskustella ao. henkilön kanssa aiheesta 'miksi oon mä suruinen'. Nimittäin, tuntuu, ettei hänen kanssaan juuri nyt jaksa jutskata, hymyillä tai yhtään mitään. Ja koetettava saada hänet ymmärtämään se tosiasia, etten kyseenalaista esimiestemme valintapäätöstä tai ettei vika ole hänessä.

Ei vain jaksa kovin kauan enää tässä työtehtävässä. Pelko brakaamisesta seuraa kannoilla päivästä toiseen. Mieluusti löytäisi jotain muuta sitä ennen, vaikka joka kerran työhakemusta maailmalle lähettäessä sydän vuotaa verta. Ei millään haluaisi jättää nykyistä työnantajaa/työyhteisöä, joka on parasta mitä ihmiselle voi kohdalle osua.

Tämänvuotiset haut ovat vetäneet vesiperän; muutamaan on tullut kohtelias, epäävä vastaus, useimpien jäädessä vain avaruuteen.