Elämä jatkuu

... vaikka haettu (ja himoittu) työpaikka talon sisällä meni toiselle. Tänään on kuitenkin koetettava keskustella ao. henkilön kanssa aiheesta 'miksi oon mä suruinen'. Nimittäin, tuntuu, ettei hänen kanssaan juuri nyt jaksa jutskata, hymyillä tai yhtään mitään. Ja koetettava saada hänet ymmärtämään se tosiasia, etten kyseenalaista esimiestemme valintapäätöstä tai ettei vika ole hänessä.

Ei vain jaksa kovin kauan enää tässä työtehtävässä. Pelko brakaamisesta seuraa kannoilla päivästä toiseen. Mieluusti löytäisi jotain muuta sitä ennen, vaikka joka kerran työhakemusta maailmalle lähettäessä sydän vuotaa verta. Ei millään haluaisi jättää nykyistä työnantajaa/työyhteisöä, joka on parasta mitä ihmiselle voi kohdalle osua.

Tämänvuotiset haut ovat vetäneet vesiperän; muutamaan on tullut kohtelias, epäävä vastaus, useimpien jäädessä vain avaruuteen.