Epätodellista

Lapsi laittoi kuvan eilisestä sairaalaoperaatiosta, sidoksissa totta kai. Otin Facecallin johon hän ihme kyllä vastasi. Käytiin tilannetta läpi, ei hyvä eikä huono. Samassa yhteydessä kuulin erään ystävänsä eilisestä poismenosta. Näitä yksi vuoteen -tahdissa.

Sitä on niin totaalisen neuvoton ja tuntee itsensä hyödyttömäksi/avuttomaksi, kun ei voi vaikuttaa asioihin. Toisen olisi vain itse tajuttava, päästävä asioista yli ja aloitettava puhtaalta pöydältä, mikä ei tulisi olemaan helppoa. Monien vuosien mokailuista selviämiseen tarvitaan vähintään yhtä monta vuotta yli pääsyyn. Mutta ehkä loppuelämä pelastuisi. Näin pitkälle ajautuneet tyypit vain pelkäävät tällaisen jakson ankaruutta, ja menevät kuten ennen, riman ali.

Elämä ei ole reilua, helppoa tai kivutonta. Se on vain elettävä. Itse mielestäni ihan hyvä esimerkki siitä, miten erilaisista ahdistuksista ja vaikeuksista voi selvitä ajan kanssa. Mutta ei. Ei mene jakeluun. Niinpä hätäilen päivästä ja vuodesta toiseen, mitä nyt menossa ja mitä seuraavaksi.

Miten lie muilla tämänikäisillä - tai onko ikäsidonnainen lainkaan. Vaihtoehtoja on monia: ikä, elämäntilanne, elämänkokemus tai mikä tahansa. Löytyykö yhteistä nimittäjää jos ei ole hyvä fiilis? Itsellä fiilis on ollut vahvimmillaan about 4kk - luulisin? Aamulla ei ole kiva ajatella ylösnousua, mutta sitä nousee kuitenkin. Päivän mittaan parasta on tieto että pääsee kohta nukkumaan. Tiedottomaan tai tahdonalaisemattomaan tilaan. Enimmäkseen hyviä, seikkailurikkaita unia. Kuka ei sellaista tahtoisi?

Oma alavireisyys korostettuna yhden jälkikasvun ongelmilla on ahterista. Aamuisin ekana mielessä, illalla viimeisenä. Omien ongelmien kanssa jotenkin pärjää, mutta jos on jotain muuta lisäksi niin romahdus on lähellä. Ei ole ketään jonka kanssa puhua aiheesta. Jos yrittää, saa vastauksen: unohda, anna olla, et voi mitään joten heitä mielestä, ei ole sun ongelmasi. Mutta: kyllä lapsi on aina lapsi ja sen vuoksi aina hätä. Eikä hätä hellitä tietoisuudesta ettei voi itse mitään tehdä.

Ihmettä tuskin tässä tapauksessa tapahtuu, joten nähtäväksi jää romahtaako itse lapsen mukana. Tai romahtaako jo sitä enne. Väsy ainakin on suunnaton. Tässä vielä töitäkö hakemaan? Taustalla soi Anna Eriksson Tien selvemmin nään

Nih. Nyt ne pyöreät on täynnä - tai aamulla 08.39. En aio herätä silloin hihkumaan 60 vuoden takaista syntymääni. Tuskin hihkui äiteemuorikaan. Kun kesken jonnekinmenemisen joutui lähtemään sairaalaan ponnistamaan. Ei tämä kummoiselta tunnu: mitään itselle merkittävää, lasten lisäksi, ei ole cv:ssä. Mutsin kanssa oltiin puhelimessa viikolla, ja kun sanoin että tässä ollaan kaikkien valintojen jälkeen niin hän alkoi listata erinäisiä tekemiäni valintoja.

Ei huomioinut, että jos olisin jolloinkin valinnut toisin, paljon muuta olisi jäänyt kokematta. Välttis ei kaikkea olisi tarvinnut kokeakaan, mutta sehän on kaikki tai ei mitään? Itse koetan saada itseni ylipuhuttua siitä että kaikki on ollut tarpeellista, juuri em. syystä. Jos pääsisi aikakoneella takaisinpäin, mitä muuttaisin jotta paha ei toteutuisi mutta hyvä jäisi? Yhtälö mahdoton. Yksi vaikuttaa kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan.

Paska juttu, mutta minkäs teet. Mielellään sitä olisi hyvännäköisenä hyvällä vakanssilla ja kaikki niiiiiiin mallikkaasti. Joku muu on onnistunut siinä, ainakin ulospäin - ehkä myös kokonaisuutena. Se on hänen onnensa eikä minulta pois. Totta hitossa tuollainen ärsyttää kun itse kärvistelee siinä ja tuossa ongelmassa. Talous persiillään eikä ihmissuhderintamallakaan isompia menestyksiä. Sitä vain on fatalisoitunut eikä jaksa purnata kohtaloaan vastaan. Näillä mennään: leuka vasten rintaa uusia pettymyksiä päin! Huoh. Itsekseen joskus purnaa mutta julkisesti ei voi (vieläkään, E-P:n jälkeen) kun se ei ole suvaittavaa. Paskat. (Hah, tuli ihan äidinäiti mieleeni: hän, kultivoitunut rouvasihminen menetti jotain, tai ehkä SAI jotain, kun pappa kuoli: hän nimittäin alkoi kiroilla ja puhua muutenkin rumasti...)