Epätodellista

vallitsee; jotenkin eron arkeen vain huomaa jo katsoessani ulos ikkunasta. Pihamaalla ei liikuskele ihmisiä, ei myöskään autoja lähikadulla. Kaukainen humina viestittää, että jossain jotkut ovat jonnekin menossa. Miellyttävää. Jättimukissani, jonka 1996 ostin Madame Tussaudin vahakabinetista, höyryää kuumaa kahvia. Olen varjellut mukia kuin silmäterää, sillä se on poikkeuksellisen hyvä kahvin juontiin: koon lisäksi siinä on juuri oikean ohuet reunat.

Nyt alkoivat kirkonkellot kutsua ihmisiä sanankuunteluun. Näin etäältä kuultuna ääni on sopivan pehmeä; toisinaan ihmettelen, kuinka ne, jotka ovat juuri pahimmalla äänenkantamalla, voivat ylipäätään asua kodeissaan. En uskokaan, että he olisivat valinneet asuinpaikkansa kirkon läheisyyden ja sen kutsuvien kumauttelujen vuoksi.

Päivä näyttää kysymysmerkiltä. Mitään menovarauksia ei ole, ja lähes kaikki askareet on tehty. Ehkä jatkan sitten isäni muistelmien puhtaaksikirjoittamista. Sitä on onneksi aina, sillä isä on itseeni verrattuna tosi ahkera; tekstiä tulee päivittäin. Eräänlaista nuoresta asti kantanutta kurinalaisuutta, sen olen näitä tekstejä kirjoittaessani oppinut ymmärtämään.

Joten, kuppi tyhjäksi ja hommiin.

ainakin töistä palattua. Kurvasin ylimääräisen lenkin kahden katsottavan kämpän vuoksi; vaatetusta oli rutkasti liikaa, niinpä olin kotiin päästyäni höyryisen kostea. Se on onneksi nopeasti autettavissa, ja loppuilta sujuu mukavissa merkeissä. Päivä tuntuu hyvin käytetyltä, sillä töiden lisäksi ehdin tehdä paljon muutakin. Sellainen tuntuu illalla tosi mukavalta.

Aamusta en pääsekään salille, sillä pitää käydä stadissa. Vähän harmittaa, sillä olen oppinut tälle ennen kuutta heräämiselle, sekä sille että töihin mennessä on euforisen rento olo. Keskustaan meneminen tihkoo; onneksi sinne on harvoin menoa. Hassua miten sitä sopeutuu omiin nurkkiinsa ja osaa valita menonsa sen mukaan mitä ympärillä on tarjolla. Ei ehkä niinkään vähään tyytyväinen, vaan laiska ihminen?

Vanhimmainenkin piipahti, ja pääsin laittamaan ruokaa oikein kunnolla. Nuoria on metka kuunnella, kun heillä on niin yltiöhuippuoptimistinen asenne kaikkeen tulevaan. Joskus on vaikea kuunnella ja olla samalla toppuuttelematta tyyliin 'kyllä sinä vielä toisinkin tulet kokemaan'. Ei viitsi pilata toisen kuvitelmia. Kaikki on niin ruusuista...

Vaikka onhan se sitä itsellänikin. Loppujen lopuksi.

ja arki alkaa. Arki on sinänsä ihan jees-juttu; tykkään mennä töihin ja painaa täysillä. Se mistä en tykkää, on kaikki sen oheen liimautuneet menot; keskellä päivää hoidettavat ns virka-asiat, työpäivänjälkeiset, onneksi harvat menot tai aamuun sijoittamani kuntosalikäynnit. Viimeksimainitun pakollisuus päättyy onneksi 6vk kuluttua; toivottavasti jaksan omaehtoisesti käydä sen jälkeenkin.

Kohta on kolme kuukautta täynnä tässä paikassa. Enää 1kk ja sitten toivottavasti olen oikeasti talon väkeä. Nykyään kun ei voi olla varma seuraavasta tilipäivästään. Luonteeni mukaisesti olen koettanut olla ahkera ja innokas, toivottavasti sillä vakuutan olevani ok-tyyppi.

Vaaka ei vielä suostu näyttämään pienempiä lukemia, vaikka tuntuu siltä että pienenpientä kutistumista olisi tapahtunut. Pääasia, että tuntuu kuin aamuvarhaiset rääkit tuottaisivat edes sisäistä tulosta. Vielä en kuitenkaan mene vaatekauppaan; haluan saada silminnähtävää ja -ymmärrettävää todistetta. Kuljen siis kulahtaneissa vermeissäni vielä pitkälle syksyyn.

Pitääkin mennä katsomaan huomiset kamppeet valmiiksi...

on sittenkin olemassa; ainakin ne ovat kipeinä. Menneellä viikolla aloitin pitkään uhoamani painonhallintaohjelman, ja viikolla ehdin käydä pikaisesti (niin ei varmaan saisi tehdä?) ensin aerobisissa laitteissa ja eilisaamuna voimalaitteissa. Tänään sitten tuntui käsivarsissa ja lavoissa jotain kummallista tykytystä. Hetki sitten lukaisin saamani oppaan ruoka-aineosion, eikä tässä onneksi tarvitse paljon tapojaan muuttaa.

Toisaalta olisi ollut enemmän toiveita painon putoamisesta, jos olisi voinut osoittaa sormella ruokailutottumuksiin. Tämä pistää panostamaan liikkumiseen, jota olen aina vierastanut yli kaiken. Pyöräily on lajina ihan jees, mutta sekin puuduttaa ajan mittaan, eikä minun hyötypyöräilemiseni ole riittävän tehokasta tai määrällisesti riittävää painon alenemiseksi. Huoh.

Viinin lipittäminen on luonnostaan vähentynyt, vaikka avattu pullo onkin näkösällä koko ajan. Edellisessä elämässä avattu vinkku oli menetetty vinkku. Siitä avo piti huolen. Jos itse ylipäätään halusi saada siivunkaan, piti olla yhtä nopea tai jäi ilman. Siitä nämä kilotkin ovat perua kun en halunnut jäädä ilman :)

Miten alkoikaan janottaa... jos sittenkin ottaisi ihan pienet...

olen tänä viikonloppuna, oikein kunnolla ja syvältä. Jonkinlainen alakulo lienee iskenyt, sillä edes ulos ei ole huvittanut lähteä, vaikka keli olisi ollut mitä parhain pyöräilylle tms. Toivottavasti kysymyksessä on ohimenevä mielenhäiriö, en haluaisi kaikkia viikonloppuja näin hiljaiselossa viettää.

Sinänsä hyvä että poju asuu luonani, vaikkakin pikkuruisen yksiön ilmakuutiot eivät aina tunnu riittävän kahden aikuisen elämiseen. Kumpainenkaan ei saa ns omaa rauhaa, joka sallisi olla ketään huomioimatta. Sillä: jokaisella ihmisellä on perustuslaillinen oikeus ja velvollisuuskin huilauttaa aivojaan täysin omassa tilassa ja rauhassa. Epänormaali tai valehtelija on sellainen henkilö, joka väittää ettei moista tarvitse.

Hyvää tässä kanssa-asumisessa on se, että puhe-elimeni säilyvät jonkinlaisessa käyttötilassa. Yksin asuessa voi käydä niin, että perjantain kotiutumisen jälkeen seuraavan kerran tulee äänihuulille käyttöä vasta maanantaina töihin mentyä. Jolloin kurkusta tulee ensimmäisen puolen tunnin aikana vain korinaa ja käheää murinaa. Siitä se sitten vertyy, kunnes on jälleen perjantai ja sanaisen arkun lukitsemisen aika viikonlopuksi.

Ehkä alan kokeilla kotikaraokea...

on ollut vaikka mitä, niin että vallan hätkähdin huomatessani että edellisistä merkinnöistäni on kulunut jo 1,5 viikkoa. Ei siinä mitään vahinkoa ole tapahtunut; elämä ja olo on samoilla raiteillaan kuin ennenkin. Tavallaan olen iloinen, ettei enää ole aivan pieniä lapsia hoivattavana, sillä kuinka aika riittäisi olemaan 100% äiti, siivooja, ruoanlaittaja, kuski ja ties mitä.

Voisi kuvitella, että tällä kiireellä saisi jotain suurta ja näkyvää aikaan? Kattia kanssa, yhtä näpräämistä se on pienien ja olemattomien asioiden parissa. Voisihan ajan toki huonomminkin käyttää; vaikka huonoa elämää viettämällä tai rötöstelemällä. Se nyt vain on niin, että vanhemmiten ajan käsite on todella toisenlainen kuin nuorena: vaikka aikaa on teoriassa käytössä yhtä paljon, on se käytännössä vain murto-osa entiseen verrattuna. Onko tälle jokin looginen selitys?

Vanhat ihmiset puhuvat ajasta. Ehkä siitä syystä että se vähenee koko ajan. Siis siitä puhe mistä puute? Olisi niin paljon kaikkea tekemistä, eikä aika yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Nyt olisikin tärkeää osata lajitella tekemisensä tärkeysjärjestykseen. Sekään ei ole yksinkertaista, sillä lajittelukin pitää lajitella, luokitella. Tärkeät joita haluaa, tärkeät jotka on pakko, tärkeät sitä ja tätä. Tämän suunnitteleminen jo vie niin paljon aikaa, että taidan luovuttaa, mietin sitä vaikka viikonloppuna...

On iltahuilin ja luovuttamisen aika.